Arkipäivän utopiat

Taideperustaisia ja yhteiskuntatieteellisiä lähestymistapoja yhdistelevä tietokirja kutsuu lähestymään utopioita nykyhetkeä määrittävinä tekoina. Laajoja aineistoja hyödyntävä Arkipäivän utopiat pyrkii kuvaamaan vaihtoehtoisten elämäntapojen ja yhteisöjen mahdollisuuksia. Miten utopia voisi käytännössä löytyä arjesta? Syntyykö unelmoinnin ja konkretian välille toimivaa suhdetta?

Parempi loppu maailmalle on mahdollinen, julistaa yksi suosikkimeemeistäni. Multikriisien ja reaaliajassa ruudulta seurattavien kansanmurhien aikaan on helpompaa ajautua apokalyptisiin ajatuksiin tai apaattiseen selviytymistilaan kuin unelmoida toiveikkaasti tulevaisuudesta.

Vaikka olen tehnyt niin kutsuttua tulevaisuustyötä ja myös ohjannut tulevaisuus-taide-työpajoja ympäri maailman, en osaa itsekään kuvitella realistista loppua kapitalismille. En pysty unelmoimaan eläväksi sellaista maailmaa, joka olisi konkreettisesti hyvä kaikille. Tulevaisuuden suhteen toivo tuntuu naiivilta. Tai kuten Johanna Osvath toisaalla tunteeni osuvasti sanoittaa: ”keskellä palavaa maailmaa puhe toivosta on vain hikinen, sojottava peukku.”

Arkipäivän utopiat –teos ei jää tähän toivottomuuden tuleen makaamaan. Se ehdottaa, että poliittinen mielikuvitus ja parempien maailmojen todeksi eläminen ovat käytännön taitoja, joita voi harjoitella. Professori Suvi Salmenniemen, yliopistotutkija Pilvi Porkolan ja apulaisprofessori Hanna Ylöstalon kirjoittama tietokirja pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan Poliittinen mielikuvitus ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet eli POLIMA-hankkeeseen, jonka lähtökohtana on ollut tarve ”kuvitella ja käsitteellistää kestävämpiä elämänmuotoja ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia tutkimalla poliittista mielikuvitusta ja utopioita” (s. 8).

Sosiologista ja taideperustaista tutkimusta yhdistävä teos kartoittaa tapoja ajatella ja toteuttaa arkipäivän utopioita. Teos pohjaa moninaisiin menetelmiin, muun muassa haastatteluihin ja osallistuvaan havainnointiin tutkijoiden arkipäivän utopioksi nimeämissä yhteisöissä, kuten ekologista kestävyyttä korostavassa Mustarinda-nimisessä taiteilija- ja tutkijayhdistyksessä. Yhdistys ylläpitää residenssiä Hyrynsalmella Kainuussa. Tutkijat haastattelivat Mustarindan aktiiveja ja residenssivieraita. He myös elivät Mustarindan talossa muiden tutkijoiden ja taiteilijoiden kanssa residenssijaksojensa aikana.

Mitä utopia tarkoittaa?

Kirja haastaa heti ensi sivuilla utopian perinteisen ja kansantajuisen määritelmän melko mahdottomana, idealistisena päämääränä tai täydellisenä paikkana, jota ei (vielä) ole olemassa. Arkipäivän utopioissa utooppinen viittaa konkreettiseen tässä ajassa toisin toimimiseen, ei tulevaan tai mahdottomaan.

Teos pohjaa brittisosiologi Davina Cooperin arkipäivän utopian käsitteeseen. Siinä utooppisuus irrotetaan kaukaisesta ihanteesta ja sidotaan yhteiskunnalliseen ja materiaaliseen todellisuuteen. Arkipäivän utopiat ovat vaihtoehtoisia elämäntapoja ja yleensä yhteisöllisiä poliittisia käytäntöjä, jotka voivat liittyä esimerkiksi työhön, asumiseen tai pedagogiikkaan.

Arkipäivän utopioissa utooppinen viittaa konkreettiseen tässä ajassa toisin toimimiseen, ei tulevaan tai mahdottomaan.

Pandemian aikaan kävin dystopioistaan tutun kirjailija Margaret Atwoodin Käytännön utopiat (Practical Utopias) -kurssin, jossa eri alojen asiantuntijat pitivät luentoja liittyen muun muassa rakennusmateriaaleihin, luonnonvaroihin, perhesuhteisiin, ihmisoikeuksiin ja moniin muihin materiaalisiin ja sosiaalisiin aiheisiin. Kurssin päätteeksi osallistujat suunnittelivat ja esittelivät oman käytännön utopiansa: yhteisön, jonka säännöt ja rakennuspalikat he saivat itse päättää. Vaikka kurssin oli tarkoitus innostaa ja antaa toivoa, minulle vaikutus oli lannistava. Lähes lamaannuin kaikkien käytännön valintojen edessä. Kun utopiaa alettiin rajata reaalimaailman konkretian kautta, valtavat paremman maailman visioni puristuivat pieniksi ja banaaleiksi. Hukkasin hetkeksi kykyni unelmoida.

Arkipäivän Utopioita lukiessa tämä sisälläni asuva pieni suuresti unelmoija on aluksi epäluuloinen. Kitka konkretian ja tulevasta unelmoinnin välillä alkaa helpottaa, kun kirjoittajat osoittavat, että arkipäiväisetkin utopiat haastavat vallitsevia aikakäsityksiä ja tähyävät paremman tulevaisuuden horisonttiin. Toivottavaa tulevaisuutta eletään todeksi jo tässä ja nyt.

Utooppisessa ajallisuuden käsittelyssä teos pohjaa muun muassa filosofi Ernst Blochin ennakoivan tietoisuuden ajatukseen: kykyyn aistia jo olemassaolevan tekstuurissa sellaista, mitä ei vielä ole, mutta jota kohti voimme kurottaa. Blochille nykytodellisuus ei ole suljettu tai lopullinen vaan täynnä vielä toteutumattomia mahdollisuuksia. Blochiin viitaten myös utopiatutkimuksen uranuurtaja Ruth Levitas korostaa, että todellisuus on ”eteenpäin unelmointia” (s. 95).

“Vaikka utopiat ovat aina riippuvaisia vallitsevan yhteiskunnan olosuhteista eivätkä voi niistä täysin irrottautua, mahdollistavat arkipäivän utopiat kuitenkin etääntymisen näistä olosuhteista ja vähentävät niiden määräävää vaikutusta. […] Yhteisöt työstävät vaihtoehtoisia visioita marginaalista käsin ja käsittelevät näin tämän hetken haluja ja turhautumisia.” (s. 100-101.)

Utopia kuvaillaan teoksessa ennen kaikkea työkaluna: jatkuvana prosessina, jonka kautta käsitellään poliittisen muutoksen kysymyksiä. Etenkin Teppo Eskelisen ja Keijo Lakkalan poliittisen mielikuvituksen teoretisointiin nojaten kirjoittajat käyttävät utopiaa yhteiskuntakritiikin menetelmänä, joka auttaa tarkastelemaan nykyhetken epäkohtia ja pyrkimään kohti parempaa. Se ei kuitenkaan edellytä ennalta tiedettyä päämäärää: “Arkipäiväistynyt utopia syntyy hetkellisesti sinne, missä ihmiset jo ovat, niistä aineksista, joita jo on” (s. 64).

Teoksen toinen keskeinen käsite on prefiguratiivinen politiikka eli pyrkimys elää jo tässä hetkessä toivottuja tulevaisuuden suhteita ja käytäntöjä. Prefiguraatiossa ennalta määriteltyä päämäärää tärkeämpänä nähdään koko muutoksen prosessi, etenkin siihen käytettävät keinot. Paikallisen, ruumiillisen ja arkisen toisin tekemisen kautta tähdätään laajempaan poliittiseen muutokseen. Utopian voi siis nähdä keinona mahdollistaa muutos maailmassa, jossa jo elämme.

Erilaisia suomalaisia utopioita

Arkipäivän utopiat rakentuu mittavalle, yhden teoksen perustaksi ehkä liiankin laajalle aineistolle. Aineistoksi luetellaan luokkahuone-etnografia Turun yliopistossa kolmena vuonna toteutetun opintojakson ympärillä; 22 Suomessa asuvan kuvataiteen ja esittävän taiteen ammattilaisen syvähaastattelut; Utopiakonsultaatio-esityskonseptin sessiot ja niiden koonnit. Lisäksi aineistoon kuuluvat haastattelu- ja havainnointimateriaalit kolmesta arkipäivän utopiaksi kutsutusta yhteisöstä: Mustarindasta (Hyrynsalmella toimiva taiteilija- ja tutkijayhdistys), Oranssista (helsinkiläinen nuorten asumisyhdistys, jonka juuret ovat 1990-luvun talonvaltauksissa) ja Elävän Kulttuurin Koroisista (Turun kaupungin omistamalla vanhalla maatilalla toimiva yhteisö). Aineistoa on vielä täydennetty työstäkieltäytymistä käsittelevällä lukupiirillä.

Laajoja aineistoja ja menetelmällistä kokeilevuutta painottavalta kirjalta ei kannata odottaa kattavaa katsausta utopiatutkimuksen historiaan. Silti teos ei säästele roiman teoreettisen pohjansa esittelyssä. Monitieteisen yhteistyön hedelmällisyys ja haastavuus on ilmeistä. Miten näin valtavasta aineistosta, monista menetelmistä ja runsaasta teoriarihmastosta kudotaan ihan tavalliselle lukijalle sopivan kokoinen peitto ilman, että sen alle tukahtuu – tai että tutkimuksen tieteellinen eheys rispaantuu?

Tekijöiden valitsema rakenteellinen ratkaisu on edetä viiden avainkäsitteen kautta, joista jokaisella on oma lukunsa: menetelmä, taide, aika, työ ja yhteisö. Ratkaisu on mielestäni melko toimiva. Avainkäsitteiden alla eri aineistot, menetelmät ja teoriat risteilevät, limittyvät ja liittyvät toisiinsa.

Kirjoittajat kertovat tutkimuksensa olevan sitoutunut kriittisen yhteiskuntatutkimuksen perinteeseen, ja kytkevät sen myös feministiseen tutkimukseen, erityisesti feministiseen pedagogiikkaan. Tekstissä vilahtelee feministille tuttujen tutkijoiden ja kirjoittajien nimiä, ja kirjassa on kiistämättömän feministinen eetos. Jään silti toivomaan, että teos avaisi selvemmin suhdettaan feministiseen teoriaan.

Harmikseni myös queer-teorian utooppiset mahdollisuudet jäävät lähes hyödyntämättä. Mutta vaikka paikoin kaipaan tiheämpää teoriasuhdetta, enimmäkseen ilahdun vilkkaasta kielestä, haastattelusitaattien runsaasta käytöstä, lukujen sisäisestä selkeydestä sekä tekstin rytmillisestä vaihtelusta.

Hapuillen kohti uutta

Kritiikissä ei ole mahdollista syventyä kaikkiin Arkipäivän utopioiden avainkäsitteisiin. Kriitikkona, kuraattorina ja taideintoilijana minut vetää vahvimmin puoleensa kolmas eli Taide-luku. Siinä Porkola ja Salmenniemi pyrkivät haastattelujen kautta avaamaan taiteilijoiden ajatuksia ja taiteen tekemisen prosesseja sekä niiden utooppisia piirteitä. Jaan kirjoittajien ja haastateltujen taiteilijoiden uskon siihen, että taide voi avata teitä uudenlaisiin olemisen tapoihin ja maailmoihin. Taiteen kautta voimme löytää toisenlaisia tapoja kiinnittyä jaettuun ihmisyyteemme, muihin lajeihin, tähän palavaan planeettaan.

Tutkijat nostavat aineistosta neljä käsitettä, joiden kautta taiteen utooppinen potentiaali jäsentyy: ruumiillisuus, tila, perspektiivin vaihto ja hapuilu. Haastatellut taiteilijat painottavat, että taide edellyttää järkiperäisen ajattelun ohittavaa affektiivis-ruumiillista kokemusta. Taide kysyy miltä sitä kokevassa ruumiissa tuntuu, miltä toivoisi tuntuvan. Yksi teoksen keskeisistä väitteistä on, että myös poliittinen mielikuvitus on ruumiillinen, affektiivinen ja aistimellinen prosessi. Siksi taide on erityinen ja merkityksellinen paikka utopian harjoittamiselle.

Näinä dystooppisina aikoina taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus näyttää meille, mitä muuta voi(si) olla.

Tilalla taiteilijat tarkoittavat käytäntöjä, kuten fyysistä paikkaa ja muita materiaalisia olosuhteita sekä niiden kritiikkiä, mutta myös ajattelun avautumista ja jo olemassaolevien tilojen toisin kokemista. Taiteen keinoin pyritään luomaan vaihtoehtoisia tiloja, joissa yhteiskunnallinen muutos tulisi erilaisin tavoin mahdolliseksi tai näkyväksi.

Perspektiivin vaihdolla viitataan vakiintuneiden olemisen ja kokemisen tapojen häiritsemiseen, horjuttamiseen, vinksauttamiseen – ylipäätään toisin tekemisen mahdollisuuden avaamiseen. Tässä tärkeiksi työkaluiksi listataan leikin ja kehollisen kokemisen lisäksi kieli. Kieli kantaa aina poliittista painolastia ja vallitsevien olosuhteiden rajoituksia. Taiteen avulla voidaan luoda uutta kieltä, ja taiteen keinoin kommunikoida sellaista, jolle ei (vielä) löydy sanoja.

Hapuilu taas on tutkija Teppo Eskelisen nimeämä metodologia, jossa pyritään saamaan välähdyksiä jostain, jota ei voi vielä nähdä tai ymmärtää. Moni haastatelluista taiteilijoista korostaa tällaisen ennakoimattomuuden ja sotkuisuudenkin hyväksymistä taiteessa. Kuten koreografi Sonya Lindfors kiteyttää: ”taide on tuntemattoman äärellä olemista, se on harhailuu, se on epämäärästä” (s. 85).

Mielestäni hapuilua voi lukea läpi koko kirjan kulkevana orientaationa. Tällä en viittaa tutkimukselliseen laatuun, vaan utooppisen tiedontuotannon ja käytäntöjen ehtoihin. Samalla hapuilu toimii metodologisena vastalääkkeenä kapitalistisen ongelmanratkaisun logiikalle, jolla on taipumus rajoittaa ratkaisut olemassa oleviin puitteisiin. Näinä dystooppisina aikoina taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus näyttää meille, mitä muuta voi(si) olla.

Taidepohjaisiin menetelmiin perustuva tutkimus on jo itsessään utooppista ajattelua: se pyrkii uusiin tiedon tuottamisen tapoihin, kyseenalaistaa vakiintuneita kategorioita ja avaa uusia mahdollisuuksia ymmärtää mitä tutkimus voisi olla. Erityisen painokas on huomio siitä, että taiteen utooppisuus ei tarkoita todellisuudesta pakenemista vaan siihen syventymistä. Tietoa tuotetaan sisältä päin, osallistumalla, kokeilemalla, epäonnistumalla.

Utopioiden rajoista

Kirjan muissa luvuissa syvennytään utooppisen työn, yhteisöllisyyden, materiaalisuuden ja ajan ulottuvuuksiin. Erityisesti Mustarindan, Oranssin ja Koroisten kautta kirjoittajat osoittavat, että utooppiset yhteisöt eivät ole vain ihmisyhteisöjä, vaan ne muotoutuvat ihmisten ja materian yhteistoimijuudessa. Talojen energiajärjestelmät, moninainen työ ja fyysinen sijainti muovaavat arkisten utopioiden rytmejä, aikakäsitystä ja suhteita yhtä lailla kuin yhteisöjen jäsenet itse.

Esimerkiksi Oranssilla vanhojen talojen siivous ja kunnossapito talkoovoimin sekä päivittäinen puulämmitys ja vaatimattomat elinolot vaikuttavat laajasti asukkaiden elämään ja päivärytmiin. Oranssin pitkäaikainen asukas kuvailee, kuinka hiustenpesu ja tiskaaminen pitää ajoittaa oikein, jotta lämmin vesi ei lopu kesken. Myös Mustarindan syrjäinen sijainti ja mahdollisimman ekologisesti ylläpidetty talo sekä sen pihapiiri vaativat paljon aikaa, henkisiä resursseja ja työtä.

Yhteisöissä asumista ja yhdessä tekemistä määrittävät materiaaliset rajoitteet, mutta jatkuva arjessa toisin toimiminen on myös poliittinen teko. Vaihtoehtoisia elämänmuotoja harjoitellaan ja harjoitetaan nykyhetkessä, mutta ne suuntautuvat kohti kaikille reilumpaa ja ekologisesti kestävämpää tulevaisuutta. Kuten eräs haastateltu tiivistää: “Mun mielest tää Oranssi on luonteeltaan jotain semmosta mitä me kannetaan eteenpäin niille tuleville nuorille ja seuraaville sukupolville, ei itsellemme” (s. 106).

Näiden yhteisöjen kautta minullekin konkretisoituu utopian arkisuuden potentiaali. Utooppinen käytäntö ei vaadi vallankumouksellisuutta. Sille riittää konkreettiset tilat, rakenteet ja yhteisöt, joissa toisin kuvitteleminen ja toimiminen on mahdollista. Alan hyväksyä, ettei arkipäiväisyyden tarvitse tarkoittaa banaalia, eikä prefiguratiivinen poissulje nykyhetken ulkopuolella elämistä tai tulevasta, ei-vielä-olevasta unelmointia.

Jään kuitenkin kaipaamaan vielä tarkempia huomioita siitä, millaisista käytännöistä ja teoista valittujen yhteisöiden utooppisuus rakentuu, ja mitä siitä voisi tihkua valtavirtayhteiskuntaan. Kirjoittajat viettivät itsekin aikaa Mustarindan residenssissä osallistuen ja havainnoiden. Lukisin mieluusti jonkinlaisen omakohtaisen pohdinnan siitä, millaisia jälkiä tämä arkipäivän utopian keskellä eläminen heihin aiheutti, millaisia paremman maailman rakennuspalikoita se heille antoi. Pohdin, onko pienten ja arkisten utopioiden avulla mahdollista sytyttää suurempaa yhteiskunnallisen muutoksen liekkiä.

Teos toki myös tunnistaa ja tunnustaa arkipäivän utopioiden rajat. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä uusintaa itseään monilla tasoilla, eikä Mustarindan tai Oranssin kaltainen taho yksinään pysty murtamaan rakenteita, jotka tuottavat epätasa-arvoa ja ekologista tuhoa.

Haastateltavien joukossa on maahanmuuttajataustaisia taiteilijoita, vähävaraisia nuoria ja aikuisia sekä prekaareissa asemissa olevia ihmisiä. Silti teoksessa jää vähälle huomiolle kysymys siitä, miten risteäviin vähemmistöihin kuuluvien utooppiset käytännöt eroavat suhteellisen turvatussa asemassa olevien vastaavista. Arkipäivän utopioiden saavutettavuus ja demokratisoiminen ovat aiheita, joihin kirja viittaa mutta joihin syventymisen se jättää seuraavien hapuilijoiden haasteiksi.

Arkipäivän utopioita ei voi lukea selkeiden vastausten toivossa. Silti se innostaa harjoittelemaan, mielikuvittelemaan ja pyrkimään kohti paremman maailman välähdyksiä. Kuten Katri Puranen taiteilijahaastattelussaan sanoo: ”Maailma ei ehkä ookaan niin varma, ehdoton ja selkeä kun mitä me haluttais että se on. Maailma on epävarma. Maailma on sotkunen… mut sen keskellä on ihan mahdollista elää.” (s. 87.)

Epävarmuuden ja sotkuisuuden hyväksyen kirja kannustaa jatkamaan utooppista hapuilua ja hikisen toivo-peukun näyttämistä.