Oroppa

Safae el Khannoussin moniääninen ja mahtipontinen esikoisromaani kuvaa Eurooppaa siirtolaisten, maanpakolaisten ja yhteiskunnan laidoille jääneiden ihmisten näkökulmasta.

Marokkolais-hollantilainen Safae el Khannoussi (s. 1994) nousi esikoisromaanillaan Oroppa (2024) nopeasti hollanninkielisen kirjallisuuden nuorten tekijöiden tunnetuimpaan joukkoon. Seitsemän vuoden kirjoitustyön tuloksena syntynyt romaani voitti vuonna 2025 sekä alankomaalaisen Libris Literatuur Prijs -palkinnon että flaamilaisen de Boon -kirjallisuuspalkinnon. Oroppa oli ensimmäinen esikoisromaani, joka voitti vuonna 1994 ensimmäisen kerran jaetun Libris-palkinnon.

Romaanin nimi jäljittelee Eurooppa-sanan ääntämistä marokonarabiassa eli darijassa. Nimi määrittelee samalla teoksen näkökulmaa. El Khannoussi ei tarkastele Eurooppaa sen poliittisista ja kulttuurisista keskuksista käsin vaan niiden ihmisten kautta, jotka ovat saapuneet maanosaan muualta ja jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle.

Taiteilijan mystinen katoaminen

El Khannoussin teoksen kuusikymppinen keskushenkilö Salomé Abergel on Alankomaissa tunnettu Marokon juutalainen taiteilija ja entinen poliittinen toisinajattelija, joka katoaa yhtäkkiä jäljettömiin Amsterdamissa. Hänen mystistä kohtaloaan selvittelee joukko siirtolaistaustaisia kulkijoita sekä Hollannin juutalainen galleristi.

Oroppan Amsterdamiin sijoittuvat jaksot tapahtuvat lähinnä Rivierenbuurtissa, joka on myös kirjailijan lapsuuden kaupunginosa. Huumeita käyttävä tarjoilija Hind el Arian päätyy esimiehensä Hbib Lebyadin määräyksestä vartioimaan Salomén kotia tämän katoamisen jälkeen. Hind vahtii haukkana myös talon kellariin kätkettyjä maalauksia.

”Se oli oikea talo, kadulta näki sen läpi aina puutarhaan asti, asunnossa oli portaat, eivätkä sen kerrokset olleet keskenään samanlaisia, vaan huonejaoltaan erilaisia. Sisällä oli vain pirun pimeää. Ja se oli myös talona jotenkin käsittämätön, aivan kuin seinien takana olisi välitiloja, joissa kaikki varsinaisesti tapahtui, Hind ajatteli viedessään matkalaukkuaan ylös.” (s. 17)

Oroppa pursuaa erilaisista taustoista tulevia henkilöhahmoja. Salomén poika Irad Abergel pitää baaria Pariisissa ja kuulee siellä äitinsä kadonneen. Kun hän saapuu kotiinsa Amsterdamiin, häneltä evätään pääsy kellariin. Kadonnutta taiteilijaa etsii myös hollantilainen galleristi Hannah Melger, joka suunnittelee Salomèn tauluista näyttelyä.

Tärkeä rooli on myös Yousef Slaouilla, Marokosta Amsterdamiin paenneella entisellä poliisilla. Sairas ja syrjään vetäytyvä mies on toiminut kovaotteisena kuulustelijana Marokon salaisissa pidätyskeskuksissa ja kohdellut muinoin kaltoin myös nuorta Saloméa. Juoppouteen vajonnut mies haluaisi tavata taiteilijan vuosia myöhemmin. Hän yrittää jopa saada kutsun tämän suljettuun näyttelyyn.

Eräässä romaanin kliimaksikohdassa Slaoui käy tapaamassa Saloméa tämän kotiovella Rivierenbuurtissa. Tunnistettuaan miehen vihainen Salomé heittää hänet kadulle. Anteeksiantamusta ei heru vanhalle kiduttajalle. Slaoui ei ole oikeastaan sitä vailla. Hän ei varsinaisesti kadu mitään vaan ainoastaan säälii itseään huomattuaan loppunsa lähestyvän vääjäämättä.

Yhteiskunnan välitiloissa

El Khannoussin Eurooppa on kaukana siitä vaurauden, valistuksen ja vapaan liikkuvuuden ihannemantereesta, jota on yritetty rakentaa vuosisatoja. Maanosa lupaa uusille tulijoille turvallisuutta ja uutta alkua mutta osoittautuu useimmiten kylmäksi, armottomaksi ja kaikin tavoin vieraannuttavaksi paikaksi.

Oroppan miljöönkuvaus on yksityiskohtien ilotulitusta. Romaanissa Amsterdamin näennäisen vapaudenviitan alla kytevät taloudellinen eriarvoisuus sekä voimakkaat vierauden ja yksinäisyyden tunteet. Maahanmuuttaja voi asua kaupungissa vuosikymmeniä pääsemättä koskaan täysin perille siitä, missä oikeastaan asuu.

Oroppa purkaa ajatusta yhtenäisestä ja selvärajaisesta Euroopasta. Maanosan kaupungit ovat kehittyneet nykyiselleen kaupankäynnin, muuttoliikkeiden ja siirtomaavallan seurauksina. Siirtolaiset eivät ole eurooppalaisen yhteiskunnan ulkopuolisia, vaikka heitä sellaisina kohdeltaisiin. He työskentelevät, perustavat perheitä ja luovat taidetta. He jättävät jälkeensä rakennuksia, yrityksiä, ihmissuhteita, muistoja ja kertomuksia.

Marokon väkivaltainen historia ei jää romaanissa Pohjois-Afrikan paikallishistoriaksi. Kun Hassan II:n vainoa paenneet ihmiset asettuvat Eurooppaan, heidän karmeasta historiastaan tulee osa maanosan yhteistä muistia.

Oroppa purkaa ajatusta yhtenäisestä ja selvärajaisesta Euroopasta.

Karttoihin merkitsemätön Eurooppa havainnollistuu Oroppan puheesta Pariisin 21. arrondissementista. Ranskan pääkaupungissahan on virallisesti vain kaksikymmentä hallintoaluetta. Kirjailija luo näkyvän kaupungin sisälle vastamaailman, joka tarjoaa pakopaikan sellaisille ihmisille ja kertomuksille, jotka näkyvä yhteiskunta torjuu. Ylimääräinen kaupunginosa kiteyttää Oroppan maailmankuvan.

Romaani kyseenalaistaa myös liian yksinkertaistavan ajatuksen kahden kulttuurin välissä elämisestä. Kulttuurit eivät ole Oroppassa toisistaan selvästi erotettavia kokonaisuuksia, joiden välillä ihminen voisi muka valita. Siirtolaisen elämä koostuu samanaikaisesti useista kielistä, vieraista ja vihamielisistä kaupungeista, monimutkaisista sukulaisuussuhteista sekä muistoista, joista monet mieluusti unohtaisi.

El Khannoussin henkilöt elävätkin monessa todellisuudessa yhtä aikaa. Kertoja liikkuu vaivattoman sulavasti savuisista baareista tunkkaisiin kellareihin, hiostaviin pesuloihin ja rähjäisiin asuntoihin. Ne ovat välitiloja, joihin kenenkään ei ole tarkoitus jäädä pitkäksi aikaa, mutta joihin monet jumittuvat vuosiksi. Niissä muistellaan menneisyyden kummallisia käänteitä, onnettaren harvinaisia ilmestymisiä ja tuimien elämänvoimien mielipuolisia heittelyjä. Romaanin runsaat tarinat ja sisäkkäiskertomukset havainnollistavat näitä asioita.

Kerronnallinen ylenpalttisuus

Safae el Khannoussi on valinnut Oroppaan monipolvisen kerrontatavan, joka ei päästä lukijaa helpolla. Teos ei etene suoraviivaisesti vaan laajenee jatkuvasti uusien henkilöiden, kertomusten ja aikatasojen suuntaan. Pääjuoni, jos sellaista varsinaisesti onkaan, jää välillä pitkäksi aikaa taka-alalle. Sen tilalle nousevat sivuhenkilöiden muistot, perhesuhteet, juopottelut, rakkaussuhteet ja oudot kohtaamiset.

Salomén katoaminen antaa El Khannoussin teokselle jännitysromaanille tyypillisen lähtökohdan. Varsinaiseksi salapoliisiromaaniksi Oroppa ei kuitenkaan kehity. Taiteilijan jäljittäminen toimii pikemminkin väylänä lukuisiin elämäntarinoihin, jotka kuljettavat lukijaa Amsterdamista Pariisiin, Tunisiin, Kairoon ja Casablancaan. Romaanin loppua kohti lukija saattaa jopa menettää kiinnostuksensa alkuperäiseen kehyskertomukseen.

Kerronnallinen ylenpalttisuus on samanaikaisesti sekä romaanin voima että sen riippakivi. El Khannoussi näyttäisi vastustavan ajatusta siitä, että ihmisen elämä voitaisiin järjestää yhdeksi helposti seurattavaksi kehityskertomukseksi.

Katkonainen ja kaleidoskooppimainen kerronta vastaa yksi yhteen romaanihenkilöiden rikkinäistä elämänkokemusta. Menneisyys tunkeutuu väkisin nykyhetkeen. Maanpakolainen ei pääse eroon kotimaastaan eikä taivu ilman vastarintaa kansallisuuden, uskonnon tai yhteiskunnan hänelle määräämään lokeroon.

Katkonainen ja kaleidoskooppimainen kerronta vastaa yksi yhteen romaanihenkilöiden rikkinäistä elämänkokemusta.

El Khannoussin miljöö- ja henkilökuvauksessa yksityiskohdat saavat silti paikoin liian suuren roolin. Lukijan eteen kasataan tuttuja ja vieraita yksityiskohtia niin runsaasti, että kaoottisuus nousee paikoin hallitsevaksi vaikutelmaksi. Kun jokainen henkilö saa oman tarinansa ja jokainen tarina uusia sivupolkuja, kerronnan imu hukkuu yltäkylläisyyteen.

Lukukokemus riippuukin paljolti siitä, mitä romaanilta odottaa. Selkeää juonta ja taloudellista rakennetta arvostavalle Oroppa voi näyttäytyä tarpeettoman sekavana. Jos eksymisen hyväksyy osaksi teoksen poetiikkaa, romaani alkaa muistuttaa iltaa täydessä baarissa, jossa häiriöääntä riittää. Yhden ihmisen kertomus keskeyttää toisen, menneisyys sekoittuu liioitteluun, ja yksittäisistä äänistä kasvaa vähitellen yhteinen humina, josta pitäisi osata nauttia. Vai pitäisikö?

Väkivallan varjo ja fiktion todistusvoima

Romaanin syvimmän historiallisen kerrostuman muodostavat Marokon entisen kuninkaan Hassan II:n valtakauden niin sanotut lyijyvuodet. Nimityksellä tarkoitetaan 1960-luvulta 1980-luvun loppuun jatkunutta ankaran poliittisen sorron aikaa. Tuolloin Marokossa vangittiin, kidutettiin ja surmattiin Hassanin hallinnon poliittisia vastustajia, vasemmistoaktivisteja ja muita epäilyttävinä pidettyjä ihmisiä.

Oroppan tarinassa Salomé joutui nuorena toisinajattelijana järjestelmän uhriksi ja synnytti vankeudessa poikansa Iradin. Myöhemmin hän pakeni Alankomaihin ja loi uran taiteilijana. Ulkoinen menestys ei kuitenkaan poistanut menneisyyden julmia kokemuksia eikä parantanut muistojen jättämiä haavoja.

Yksi romaanin uskaliaimmista ratkaisuista on antaa tilaa myös Salomén entisen kiduttajan näkökulmalle. Tarkoituksena ei ole vapauttaa Slaouita vastuusta vaan kysyä, millaisten mekanismien kautta ihminen kykenee osallistumaan järjestelmälliseen julmuuteen. Väkivalta ei vaikuta ainoastaan uhreihinsa, vaan se muovaa armottomasti myös niitä, jotka suostuvat käyttämään väkivaltaa.

Tästä kalkista myös Yousef Slaoui saa osansa. Hänen myöhempi kärsimyksensä ei mitätöi miehen vastuuta. Uhrilla ei mene helpommin. Salomén menestys taidemaailmassa ei pyyhi pois häpeää, pelkoa eikä rikkoutuneita ihmissuhteita.

El Khannoussin romaani tarkastelee laajasti kertomusten kaksijakoista voimaa. Tarinoiden avulla voidaan muistaa, selviytyä ja rakentaa yhteyksiä toisiin ihmisiin. Niillä voidaan myös peittää ja vääristää tapahtumia sekä ottaa toisen kokemus haltuun. Henkilöiden anekdootit, Salomén maalaukset ja romaaniin upotetut tekstit muodostavat verkon, jossa totuus ei koskaan paljastu kokonaan.

Oroppa ei tarjoa helposti ihailtavia sankareita. Sen henkilöt pakenevat elämäänsä viinaan ja huumeisiin, valehtelevat, välttelevät vastuuta ja kohtelevat läheisiään huonosti. He voivat olla samanaikaisesti haavoittuvia ja itsekkäitä, auttajia ja hyväksikäyttäjiä.

Juuri ristiriitaisuus tekee El Khannoussin henkilöistä uskottavia. Romaani ei aseta yhteiskunnan ulkopuolelle työnnettyjä ihmisiä pelkästään kärsijöiden tai moraalisten esikuvien asemaan. He ovat huvittavia, rakastavia, julmia, rasittavia ja toisinaan sietämättömiä. He ovat kokonaisia ihmisiä eivätkä yhteiskunnallisen sanoman kuvitusta.

Suomennos säilyttää kerronnan energian

Mari Janatuinen (s. 1967) on kokenut ja monipuolinen suomentaja, joka on kääntänyt kauno- ja tietokirjallisuutta hollannista, saksasta ja englannista. Hollantilaisesta nykykirjallisuudesta hänen suomennoksiinsa kuuluu muun muassa Rutger Bregmanin, Herman Kochin, Eva Meijerin ja Selma van de Perren teoksia. Oroppa jatkaa Janatuisen pitkäaikaista työtä hollanninkielisen kirjallisuuden parissa.

Janatuisen sujuva suomennos välittää El Khannoussin värikylläisen kielen, rytmin ja mielleyhtymien runsauden. Kirjailijan tyyliä on kuvattu barokkiseksi, riehakkaaksi ja hallusinatoriseksi. Janatuinen säilyttää kerronnan energian myös silloin, kun teos vaihtaa äkillisesti näkökulmaa, ympäristöä tai rekisteriä. Kuten seuraavassa pätkässä, joka kuvaa Yousef Slaouin valheen täyttämää nykyhetkeä Amsterdamissa:

”Aiemmin, kun hän vielä piti itsepalvelupesulaa ja sillä meni hyvin, hän ajoi säännöllisesti Utrechtin keskustaan baariin, jossa solmi löyhiä ystävyyssuhteita opiskelijoihin ja kanta-asiakkaisiin. Mutta koska hän sepitti kaiken mitä heille kertoi, nuo ystävyyssuhteet perustuivat pelkkiin valheisiin, ja koska ihmiset eivät yleensä ole niin tyhmiä kuin mitä esittävät, kukaan ei halua olla hänen kanssaan tekemisissä.” (s. 121.)

Esikoisromaaniksi Oroppa on poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Näyttävät kirjallisuuspalkinnot puhuvat puolestaan. Romaani ei kuitenkaan hallitse kaikkea, minkä se kutsuu sisäänsä. Juuri ovien pitäminen auki on silti olennainen osa sen ajatusta: monikerroksista Eurooppaa ei voisi kuvata siistillä, yhden kertojan hallitsemalla tarinalla. Liian paljon jäisi kertomatta. Tähän eetokseen on helppo yhtyä.