Kalat kulkevat lintuina

Miira Luhtavaaran neljäs runokokoelma Kalat kulkevat lintuina (2026) häiriköi totuttua sukupuolikuvastoa, parisuhdekertomuksia ja runouden tyylikonventioita. Satuelementeillä ja korostetun arkisilla aineksilla leikkivä teos antaa vaikutelman keveydestä, mutta sellaisesta, joka myös vaivaa ja hämmentää.

Sain ensikosketuksen Miira Luhtavaaran neljänteen kokoelmaan Kalat kulkevat lintuina Runokuu -festivaalilla. Luhtavaara luki ääneen teoksen alkupuolta ja hänen pidättäytyvä esitystapansa korosti tekstin hervotonta komiikkaa. Ihastelin mielessäni runojen havaintoja, miten ne menivät syvälle outouden luoliin ja pysyivät silti seurattavina. Se, että kukkamaljakosta löytyy vieras käsi, on vasta alkua:  “Nainen muisti, että ensimmäinen ajatus, joka hänen päähänsä tuli aamulla oli että maljakkoon oli ilmestynyt jonkinlainen seksilelu. Hän ei ollut kauhuissaan vaan nolostunut. Mutta kuka sen olisi tuonut? Jumala, nainen ajatteli ja hymähti hieman. Jos Jumala toisi hänelle seksilelun, se olisi tällainen, pelkkä käsi.” (s. 31.)

Luhtavaaran edellinen kokoelma, naiseutta ja kulutusyhteiskuntaa käsittelevä Pinnallisuus (2022) tuntui jo nimessään haastavan mielikuvaa syvällisestä runoudesta tai kysyvän mitä se voisi olla. Kalat kulkevat lintuina on mielestäni edeltäjäänsä estottomampi kirja. Se saa ajattelemaan, että hyvä runoteos voi olla tällainenkin: hauska, suorastaan viihdyttävä.   Teoksen arkinen ja valehöpsö puhunta tuo mieleeni Marianna Kurton View-Master -kokoelman (2012), jossa “ollaan lomalla ja rumia”. Toisaalta perse, aurinko ja kananmuna ovat kuvayhdistelmä, jollaisen voisi nykyrunoudessa löytää esimerkiksi Sini Silverin kokoelmasta.

Kalat kulkevat lintuina käsittelee itsensä kadottamista, sukupuolikokemusta ja parisuhteen päättymistä. Teos ehdottaa häiritseviä yksityiskohtia suureen kertomukseen sukupuolitetuista tunteista ja eron merkityksestä. Häiriöt ovat hauskoja ja hauskuus tekee teoksessa tärkeää työtä: se tarjoaa etäännytyksen ja kutsuu ajatusleikkiin. Lukijan ei tarvitse kieltää tai myöntää esitettyjä kokemuksia. Absurdi komiikka laimentaa teoksen minäpuhujan roolia ja tuo etualalle ilmiöt, joita teos pohdiskelee.

Sukupuoli: satu, johon osallistutaan eläytymällä ja kirjoittamalla

Taannoin luin lapsille Gunilla Wolden Teemun ja Maijan pukuleikki -kuvakirjan, jossa lapset löytävät arkun, joka on täynnä miesten ja naisten vaatteita. He leikkivät aikuisten sukupuolirooleja ja muuttavat itsensä isoisistä isoäideiksi hattuja vaihtamalla. Luhtavaaran teoksessa on sama roolileikin tuntu, se tarkastelee ja kokeilee sukupuoliin liittyviä mielikuvia ja tekoja. “Voiko naisen opettaa lukemaan? Menen heti veltoksi ja jään sinne. Menen heti uimaan, kun sadussa joku kävelee silmät auki ja keksii suudelmille nimiä kuten nimetön suudelma” (s. 30). Runojen rekisteri vaihtuu vakavasta naiiviin ja pohdiskelevasta unenomaiseen.

Satuun viitataan teoksessa eri tavoin, jo värikkäässä kannessa on myyttisiä kuva-aiheita.  Teos kysyy, ovatko ihmiset pilanneet sadun, vai satu ihmiset. Luennassani satu, johon teos viittaa, on binäärinen sukupuolikäsitys. Satu näyttäytyy teoksessa paikkana, jossa on mahdollista muuttua toiseksi ja silti säilyttää ruumiinsa. Muodonmuutokset ja toisaalta arkkityyppiset roolit kuuluvat satuihin. Kala voi kulkea lintuna.

Teos kysyy, ovatko ihmiset pilanneet sadun, vai satu ihmiset.

Lukeminen ja kirjoittaminen näyttäytyvät teoksessa tapoina tarkastella ympäristön tarjoamia rooleja ja sovittautua niihin. Tätä demonstroi erityisen hyvin teoksen kolmas osasto, jolle Juha Seppälän Supermarket-tarinakokoelma (1991) antaa nimen ja kehyksen.

Supermarketista poimittu toksisen maskuliininen seksifantasia toimii kolmannen osaston näyttämönä. Pornografinen kuva, jossa moloa työnnellään pussiin saa järkyttävän muodon: “Supermarketissa ihmiset ovat jähmettyneet paikoilleen. Riisun heitä, koska niin minun odotetaan toimivan. Suurin osa itkee, kun riisun. Koska he olisivat halunneet elää romanttisemmin tai koska he ovat jo pitkään olleet kauhuissaan puhumatta siitä kenellekään.”  Sukupuoliin liittyvät odotukset nyrjähtävät. Se, jonka piti haluta riisua, ei toimi halusta, vaan ulkoa tulevista odotuksista käsin. Ne, joiden pitäisi käyttäytyä kuin hiljainen erite-astia, itkevät. Runominä seurailee omaa toimintaansa sivustakatsojan tavoin. Hän näyttää toteuttavan jonkun toisen fantasiaa autopilotilla.

Satuun uskomisessa ja satuun eläytymisessä on ilonsa ja vaaransa, eikä runominä kiirehdi selittämään lukijalle itseään. “Jokin kummallinen kaipaus saa minut samaistumaan juuri sukupuoleen” (s. 70), tunnustaa hän. Kumma kaipaus on hyvä sanapari kuvaamaan sitä, millaisessa valossa teos tarkkailee miestä ja naista. Teoksessa on nostalginen vire, kuin palaisin siihen maailmanaikaan, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistiin Naisen Kanssa -sarjakuvaa. Ehkä muistuma ei ole kaukaa haettu, myös Luhtavaaran teoksessa on satiirin makua. Humoristinen etäisyys ei kuitenkaan ole teoksen ainoa toimintatapa.

Runot kuin ystävä kotisohvalla

Runoissa puhuteltavan, entisen kumppanin kädet ovat hyvät eikä puhuja tunne niiden historiaa. Toisen ihmisen kohtaaminen on aistinvaraista ja läsnäolevaa. Runominän havainnoissa on usein intiimi, jopa tunnustava sävy. “En osaa ajatella, että jalkojeni välissä hölskyisi enemmän. Jotakin minustakin silti työntyy, kuin suuri summa rahaa tai lämmin tuulenpuuska.” (s. 52)  Kuulostelen kirjoitusta kuin hyvää ystävää kotisohvalla. Hän kysyy “Miltä tuntuu halu työntyä? Alkaako se halusta kysyä vai halusta lävistää?” Minäkin haluaisin tietää.

Luen teosta omasta sukupuolikokemuksestani käsin ja mielleyhtymät hölskyvästä ja työntyvästä elimestä ovat nopeita ja intuitiivisia: Pippelistähän tuossa puhutaan. Toki sitä voisi työntyä sormillaan tai muilla tavoin, mutta tällaista näkökulmaa teos ei tarjottimelle aseta. Kalat kulkevat lintuina on kiinnostunut perinteisestä sukupuolikuvastosta, vaikka vääntelee kuvastoa ja kyseenalaistaa sen totuudenmukaisuuden.

Kumma kaipaus on hyvä sanapari kuvaamaan sitä, millaisessa valossa teos tarkkailee miestä ja naista.

Ero on teoksessa ajattelua järisyttävä voima, mutta ajatukset eivät kierry suhteen herättämien tunteiden ympärille, vaan identiteettiin laajemmin. Vasta viimeisessä osastossa ero nousee keskiöön: “en kirjoita enää sinulle sinusta” (s. 62). Runominä etsii tapaa hahmottaa itseään ja tuntemaansa toista. Huomio kiinnittyy toistuvaan rakenteeseen, joissa havainto heiluu myöntämisen ja kieltämisen välillä: “uskot silmiäsi / et usko silmiäsi ” (s. 74). Onko hän lintu vai kala -kysymys väikkyy rivien välissä eräänlaisena silmäniskuna. Luen lyhyitä rivejä ja havahdun siihen, että en varsinaisesti ymmärrä, mitä niissä tapahtuu. Ehkä ne ovat puhetta hämmennyksen keskeltä, tilanteesta jossa ajatus ei löydä kiinnekohtaa. Päättävä osasto on puhunnaltaan katkonainen, kuin hiipuva hengitys joka välillä katkeaa ja sitten käynnistyy taas.

Vesa Rantama kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissään, että “vastaavanlaista sateeseen liukenevaa surukirjoitusta ekokriisiviittauksilla on julkaistu viimeisen vuosikymmenen aikana niin paljon, että kaikki kuvat eivät tunnu tuoreilta”. Olen Rantaman kanssa eri mieltä kaikesta paitsi ekokriisiviittausten tarpeellisuudesta. Teoksen sävy on minusta pikemminkin surrealistinen ja leikkisä kuin surullinen, eikä suru asetu luentani keskiöön.

Kalat kulkevat lintuina ei ota itselleen kovin selvää tehtävää. Nämä runot vetäytyvät maailmasta olohuoneeseen, omituisen maljakon, unien ja ruumiillisten kokemusten ääreen. Sanotaan, että yksityinen on poliittista, mutta en kiusallanikaan lue teosta kovin yhteiskunnallisessa valossa. Ilmastonäkökulman vilauttelu tuntuu ajankohtaiselta ja turhalta lisältä teokseen. Viime vuosina ilmestyneissä runoteoksissa ilmastonmuutos ja luontokato ovat saaneet paljon huomiota. Kalat kulkevat lintuina tuntuu sanovan: maailma palaa, mutta täällä myös piereskellään, itketään ja leikitään sukupuolta. Väite olisi uskaliaampi ilman maailmaa ja muttaa.

Luhtavaaran tuotannosta ja erityisesti tästä teoksesta välittyy myötätuntoinen katse ihmisten edesottamuksiin. Kalat kulkevat lintuina tuo esiin häpeäherkkiä elämänalueita, kohtia joissa jokin sopimaton ajatus tai tunne välähtää. Tällaiset tilanteet ovat itsessään kiinnostavia ja merkillisiä. Arkiset ja ymmärrettävät kuvat yhdistyvät hämmästyttäviksi tapahtumakuluiksi ja houkuttavat lukemaan teosta ahmien eteenpäin.