Miss Mätänemisprosessi ratsastaa kylänraittia ruumiskoiralla

Omakustanteet saavat harvakseltaan kritiikin huomiota. Kristian Blomberg kuitenkin kohtasi naapurikirjastossaan Miss Mätänemisprosessin, ja totesi olevansa hyvällä tavalla eriskummallisen ja omaehtoisen äärellä.

Koska olen moitiskellut kirjastolaitoksen haluttomuutta ymmärtää vähälevikkisen kirjallisuuden todellisuuksia, täytyy sille välillä antaa tunnustusta. Saatan esimerkiksi riemastua Jyväskylän uutuushyllyjen luona, kun niissä näkee suurimpien kustantamoiden – eli näkyvimmän markkinoinnin ja vastaanoton – ulkopuolelta tulevia teoksia. Sillä jos niitä ei ilmaantuisi edes tällä vähäeleisellä pulssillaan meidän yhteisiin olohuoneisiimme, missä niitä enää kohtaisi?

Yksi tällainen teos on Antti Laurosen omakustanteena julkaistu esikoisrunoteos Miss Mätänemisprosessi ratsastaa kylänraittia ruumiskoiralla (2025, jatkossa Miss mätänemisprosessi). Teoksen punaisena hehkuva kansi on varoitus tai silmänisku: sen huomaa. Sitten havaitsin, että punaiseen uponneena on sumeampaa violettia, johon on piirretty tai kaiverrettu ääriviivaa korostava kuva. Istuva, nukkemainen hirviö on lyönyt samuraimiekan rintakehänsä läpi. Olento tuntuu katsovan jostain oudosta liminaalitilasta suoraan, haastavasti, täynnä surua.

Ehkä suunnilleen tässä vaiheessa tulin lukeneeksi teoksen nimen. Nyt ei olla tekemisissä ihmissuhdekipuilun, taiteen ikuisten mysteerien tai luontoahdistuksen kanssa. Teoksessa piirtyvät linjat ovat häiritseviä, sillä ne sisältävät ahdistavia perheoloja, päihteitä ja kuolemaa, mutta niissä on tujaus underground-sarjakuvista tuttua omaehtoisuutta. Sellaisen eleen voimaannuttavaa energiaa, joka ei hyydy valittamaan, vaan muotoilee aktiivisesti omat jalansijansa.

Kannen ilmapiiri kertautuu teoksen mottona toimivassa parisäkeessä: ”Kaksi viikkoa ja olet kuollut. / Pystytkö pitämään tämän lupauksen?”

Luin sen aluksi puhutteluna itselle, eräänlaisena itsemurhaan liittyvän päätöksen (re: oman rintakehä läpi lyöty samuraimiekka) hirtehisenä esityksenä, joka sitten olisi tavalla tai toisella kumoutuva. Ajanmääre ”kaksi viikkoa” alkaa kuitenkin resonoida teoksen runokielessä siten, että joku muu on kuolemassa tai että ollaan valmistautumassa hautajaisiin. Teoksen edetessä motto muuttuu uudestaan. Puhujan elämässä on ollut joku, joka on lähes hyperbolisen epäluotettava, eikä edes kuoleman lopullisuus tunnu varmalta. Ollaan maailmassa, jossa sekä huumori että kipu voivat olla siinä määrin teräviä, että ne leikkelevät jo toisiaan: ”Se mikä ei tapa / tekee vanhemmaksi” (s. 88).

Herkullinen ruumis/koira

Yleensä runous tutkii tai kommentoi yhteistä todellisuutta, tuon yhteisen todellisuuden reunaehtoja tai poissaoloa, huokoisuutta. Laurosen runokieli astuu tästä sivuun ja rakentaa omaa lihanväristä kaupunkiaan. Sen surumielinen, yksinäinen ja karu romantiikka on tarttuvaa. Tarttuvaa kuin mätänemisprosessi, tarttuvaa kuin pakkoajatukset, tarttuvaa kuin lohtu.

Teos koostuu valmistautumisesta isän hautajaisiin ja muistoista, joissa kerrostuvat laitostuminen, väkivallan pelko ja lapsena koetut seikkailut. Näiden rytmi perustuu beatin ja punkin hengessä toistolle ja irtonaisesti assosioivalle tajunnanvirralle. Esimerkikiksi runossa, jonka avaussäkeenä on ”Isä ei ole vainaja vaan vainoaja” (37), moduloidaan yhä uudestaan isä ei ole jotain vaan jotain -fraasia ja viedään sen akti omaan absurdiuteensa: ”Isä ei ole lasinen leikkipuisto vaan valurautainen karuselli”.

Teoksen puhunta on kauttaaltaan vereslihaista ja paljasta, paljaampaa kuin mihin olen tottunut. Se ei piittaa sovinnaisuuden sen enempää kuin kieliopinkaan säännöistä. Kyse on oman selviytymisen välineistä: ”unessa uudelleensynnyn pojaksi / jonka pää on spermapankki / ja käsivarret sykkivät kuin nyrkkeilijällä” (30).

Tässä suhteessa teoksen nimeen nostettu ruumiskoira on mielenkiintoinen olento. Se on puhujan eräänlainen avatar, jossa on roolirunon ja muuntuneen minäkuvan piirteitä. Käsitteenä ’ruumiskoira’ tihkuu pimeää sadunomaisuutta, kuin eräänlainen groteski versio yksisarvisesta. Niinpä olen lukiessa alati unohtaa, että sanalla on konkreettinen merkitys.

Todellinen ruumiskoira on erikoistunut kuolleen ihmisen hajujälkien etsintään. Tämä on huomionarvoista, sillä hajujälkien kautta avautuu kiinnostava metaforinen ulottuvuus. Hajumolekyylit viipyvät jossakin paikassa pitkiäkin aikoja. Ne myös kerrostuvat peittämättä toisiaan kun uusia hajujälkiä ilmenee. Lisäksi tunnetilat jättävät toisistaan poikkeavia jälkiä (feromoneja, hormoneja). Siksi koira voi lukea niistä asioiden tapahtumajärjestyksen ja tapahtumiin vaikuttavia virittyneisyyksiä: vihaa, pelkoa, kiihottumista…

Teoksen puhunta on kauttaaltaan vereslihaista ja paljasta, paljaampaa kuin mihin olen tottunut.

Teoksessa nämä molemmat tasot lankeavat yhteen. Omaa elämää määrittäneet paikat kuljetaan yhä uudestaan, jälkiä etsien. Tapahtumat ja niihin liittyneet tunnetilat korostuvat, mutta enemmänkin raa’an käsittelemättöminä kuin menneisyyden kirkastumisen ja sitä seuraavien tarinallisten syy-yhteyksien mukaan: ”Kuitenkin minussa juilii jokin outo / ihan kuin olento, joka syö itselleen tilaa / sisältäni. Kesyttämätön kaipuu kesyttää tämä kuolema / ja valjastaa se viestinviejäksi.” (14.)

Lopulta Laurosen ruumiskoira-puhujassa on jotain epäämättömän selviytyvää: yhtäältä se olennoi teoksen sijaiskotien todellisuutta, päihteitä ja väkivaltaa, toisaalta taas unia, satuja, mielikuvitusta, vastarintaa. Kun Lauronen kirjoittaa, että ”nykyään valvon nähdäkseni kuunpimennyksen”, rivin varjoissa vilistää runsaasti mielikuvia syistä, joiden vuoksi puhuja on aiemmin valvonut.

Niinpä teoksen verhokäyrä noudattaa hahmoa, jossa sen puhuja löytää vaikeiden olosuhteiden keskellä voimaa ja keinoja pelastautua omaksi minäkseen, ja runous on tämän keskeisiä keinoja: ”Silloin opin, että kirjoittaminen luo katetta kärsimykselle” (33).

Elävää kuollutta alakulttuuria

Runokielessä piirtyy myös aiemmin mainitsemaani poliittisuutta, jonkinlaisen vastakielen tai omaehtoisen kielen hakemisen muodossa: ”Samoilin niitä ikuisia saleja / kuulemisesta toiseen, mutta ei kukaan minua oikeasti kuullut” (77). Miksi puhua niin kuin pyydetään, jos sillä ei saavuta mitään vaan lähinnä joutuu luopumaan itsestään?

Sanottakoon heti, ettei asetelma ole erityisen tuore. Toteutus on kuitenkin sen verran onnistunut, että se houkuttelee palaamaan teoksen sivuille. Nähdäkseni onnistumisen keskeinen syy on siinä, että ruumiskoiran tarve tulla kuulluksi ei sublimoidu taiteeseen, taiteen jo koeteltujen keinojen opetteluun ja omaksumiseen. Mukana kulkee raa’an selkiytymätöntä kaunaa ja sanastollista rosoisuutta. Ne kykenevät yllättämään ja osumaan kohtiin, joilta kulttuurinen hygienia ei suojaa.

Kuvaavaa on, että puhujan äänenvoimakkuus ei oikein missään vaiheessa tunnu runoudesta tutulta puhujalta, intiimiltä lähikuvalta. Mielessä käy pikemminkin jupisijan, manaajan, itkijän tai saarnaajan etäältä piirtyvät hahmot kaikkine levottomine piirteineen. Näiden kielellisessä virrassa voi sitten törmätä lyhyesti esimerkiksi hautausmaille paskantelijan yllättävään tyyppiin tai useampaankin mainioon kiteytykseen (“elämä kuin etälamautin”, “surun seksiorja”, “olemassaolon maksimimerkkimäärä”, “likimuistoiset lupaukset”) tai pysäyttävään ajatukseen:

”Tänään ei ole mikään kuukausi, ei mikään päivä. / Vain yksi, ikuinen äkkijyrkkä / tuike ja räpsähdys, jotka eivät ole kotoisin kamerasta.” (26)

Teos toisin sanoen haastaa nykyrunoudesta usein tavattavaa – käytän sanaa maustamalla sitä vanhanaikaisen taidekeskustelun aromein – porvarillisuutta. Yhteisöllisten pelisääntöjen sijaan teos kanavoi heti kannestaan alkaen alakulttuurien sähkövirtoja, ja sen luettuaan on täyttynyt jälkikuvilla elämästä, joka poikkeaa 2020-luvun kirjallisuudesta mutta on omalla tavallaan yhtä totta ja verevää. Siellä on tilaa rumille tuntelle, vihasta alkaen, mutta myös myötätunnolle ja erilaisuudelle: ”Eivät kuningattaret synny kirkuen vaan vaiti, kukatkin kieroilevat työmaahälyyn kytkettynä” (93).

Ja sitten on vielä Miss Mätänemisprosessin enigmaattisuudessaan vähintäänkin ruumiskoiraan vertautuva hahmo.

Huomaan, että minusta on erityisen kiinnostavaa pohtia teoksessa piirtyvää tyttöilyn kimaltelua, koska kaiken muun hurjan ja vereslihaisesti esitetyn lomassa juuri näissä viittauksissa on ikään kuin sordiino päällä. Niinpä en osaa olla aivan varma, mihin pisteisiin uumoiltua käsitystään voi ulottaa. Puhuuko ruumiskoira karvaisista isi-hahmoista, vai saako teos minut vain lukemaan niin? Tyttöileekö hän todella vai onko hän aiemmin ollut tyttö? Onko minulla lupa tällaisten oletusten tekemiseen?

Puhuuko ruumiskoira karvaisista isi-hahmoista, vai saako teos minut vain lukemaan niin?

Nämä viitekehykset kuitenkin ilmaantuvat sieltä täältä toisten viitekehysten alta vain kadotakseen taas, yhtä epäsäännöllinen säännöllisesti. Kuin asia olisi arka, tai sillä ei olisi merkitystä, tai muut asiat olisivat tärkeämpiä, tai jotain. Pidän tästä häilyvyydestä. Tavallaan se ehkä kertoo siitä, millaisia lunnaita puhujan herkemmät mielenliikkeet joutuvat teoksen kuvaamassa maailmassa kantamaan. Mieleen tulee myös Juha-Pekka Kilpiön ja Riikka Simpuran taannoisessa yhteiskritiikissään esittämä ajatus, jonka mukaan ”julkilausuttu queer on harvoin yhtä queeriä kuin viitteellinen”.

Joka tapauksessa ymmärrän niin, että kun Miss Mätänemisprosessi ratsastaa ruumiskoiralla kylänraittia, se lomittaa kaksi aikatasoa. Menneen, jossa puhuja oli ruumiskoira, ja johon hän samaistuu edelleen ruumiskoirana, ja nykyisen, jossa puhuja on Miss Mätänemisprosessi.

Vanha mätänee, jotta uusi voi ilmaantua.

Ja tätä prosessia voi kiihdyttää

runous katalyyttinä.

Säeteknistä ristivetoa

Kuten edellä lienee ilmennyt, teoksen aiheet ovat painavia, jos kohta morbidin huumorin vakaasti kannattelemia. Taakkaa hälvennetään luetteloin, minkä seurauksena teoksen kieli on altis turpoamaan. Välillä turpoaminen saa rytmin hyytymään kesken säettä, minkä vuoksi kirja tuntuu hieman pidemmältä kuin mihin sen lupausten täyteinen alkuräjähdys yltää.

Esimerkiksi hieman ennen puoltaväliä on isää puhutteleva useamman runon jakso. Niissä teoksellisen maailman rakentuminen alkaa vaihtua tuon maailman ylläpitämiseen, uskotteluun että se on todellinen ja tärkeä juuri (eli vain ja ainoastaan juuri) minän kokemusten vuoksi. Tavallaan niin onkin. Mutta runouden näkökulmasta se voi olla tärkeä vain sen vuoksi, mitä nuo kokemukset ovat synnyttäneet, ei niinkään sen vuoksi miten ja miksi nuo kokemukset ovat syntyneet. Runokielen on oltava monipuolista ja hyvää, vaikka asia olisi tärkeä.

Ja sitten ne välimerkit…

Modernismista alkaen runoudessa on esiintynyt lukuisia tapoja rytmittää ja osoittaa loogisia suhteita välimerkkien kohosteisella käytöllä. Niitä voi sijaita, oudoissa, paikoissa tai, ne voidaan jättää jopa pois Aina. nämä eivät noudata kielioppia, mutta yleensä ne lukittautuvat luennalliseen perustaan, jota lukija sen huomattuaan voi seurata.

Laurosen runojen välimerkitys elää eikä muodosta tunnistettavaa logiikkaa. Tämän seurauksena säkeiden epäloogisuus hehkuu vinkeimmillään mitä outouttavinta kajoa.

Vastapainona on, että välillä lukemisen vaistonvaraisuus takeltelee myös ei-toivotusti, mikä on rehellisyyden nimissä jossain määrin väsyttävää. Esimerkiksi rivin mittaiset ajatukset saattavat yhtäällä muodostaa pilkun tai pisteen sulkeman oman ilmaisullisen yksikkönsä. Kun tähän tottuu, niin sitten välimerkki jo toisaalla puuttuukin, mutta sen sijaan että virke odotusten mukaisesti jatkuisi, tulee uusi virke. Tätä vaihtelua tapahtuu jopa yksittäisen runon sisällä.

Seurauksena on liukastumiselta tuntuva luennallinen kokemus:

”Voin olla barbisi ja piirtää permanenttitussilla viikset / saat saksia hiukseni ja ripustaa raajani kyynelkoivuun. / Saat hukuttaa minut lapsiveteen. / Saat silpoa minut pelastushelikopterin propelleihin / kuristaa stetoskoopilla kunnes sydänkäyräni on yhtä suora kuin hymyni, / saat tuhota minut monta kertaa / ja jättää Mikä-Mikä-Maahan maatumaan.” (43.)

En esitä tätä huomiota ”huolellisempaa toimittamista” penäävän sedän äänenpainoilla. Keino nimittäin sisältää luovuttamattomia vimman jälkiä, samoin kuin muutamia avauksia muodollisen ajattelun suuntaan: nopeista siirtymistä syntyy feidauksen, hypähtävän vinyylin, päällekkäiskuvan tai hiiskahduksen kaltaista rasahtelua ja kohinaa. Sen avulla voi hetkellisesti pitää luennassaan avoinna esimerkiksi kysymystä, sanotaanko runossa todella: ”Ei kipu kysy kuka kehoasi pukee / kuten saunan […]” (68).

Esimerkki on toki jossain määrin akateeminen, ja sen kirjoittaminen vain (runopuheessa turhankin usein figuroivan) merkityksen kautta antanee ylivirittyneen kuvan mainitun runokeinon toiminnasta. Ehkä tällainen huojunta olisi perustellumpaa, jos runot ohjaisivat lukemaan kieltä hitaammin ja etsimään lineaarisuuden murtumia, ja jos niiden sisällöissä asioiden suhteellisuus, samanaikaisuus sekä monihahmotteisuus toimittaisivat totuttuja askareitaan. Toivoakseni esimerkki kuitenkin osoittaa Laurosen runokielessä olevan energian. Parhaimmillaan se on hurjaa ja se repeilee. Ja saa repeilemään. Etenkin huumorin näkökulmasta.

Runokielen on oltava monipuolista ja hyvää, vaikka asia olisi tärkeä.

Koska Miss mätänemisprosessi ratsastaa kylänraittia ruumiskoiralla -teoksen rytmi on mainittujen beatin ja punkin hengessä kuumeisen virtaavaa, tästä huojunnasta syntyy ankaraa ristivetoa. Se pitää lukemista hereillä ja luo ennakoimattomia kielen pintaan ilmaantuvia akanvirtoja, mutta ristiveto myös eksyttää ja tukkii, jolloin ennakoimaton eloisuus saattaa vaihtua kylänraitilla jumittamiseen.

Kiinnostavaa on, että ilmaisu myös muuttuu teoksen loppupuolella varmemmaksi. Ikään kuin kirjoitus systematisoisi itseään ja löytäisi tarvitsemansa tyylivaihtelun välineet. Haluan silti tähdentää, että minusta tämä ei vähennä hieman sekavamman alkupuoliskon ansioita.

Lopulta näiden säkeiden voimasta kertonee parhaiten se, että edellinen ristiveto, joka käytännössä kaikissa kirjoissa kävisi pian ärsyttämään, voimistaa Laurosen omalakisen runomaailman tuntua. Se sykkii, koska se on tulehtunut, mutta se sykkii. Mikäli runoilija jatkaa julkaisemista, ja toivottavasti jatkaa, en kuitenkaan käyttäisi samaa keinoa toistamiseen.