Kuulotorvi

Leonora Carringtonin Kuulotorvi (1974) on ensimmäinen laajempi suomennettu teos kirjailijalta, joka tunnetaan myös surrealistisena taidemaalarina. Teos iskee silmää kuin nunna vanhainkodin seinällä roikkuvassa taulussa — mielikuvituksellinen tarinamaailma, valloittava kertoja ja erilaiset kerronnalliset koukut tekevät siitä omaleimaisen lukukokemuksen.

Käsillä on aidosti monipuolinen romaani: geriatrista perhedraamaa, Graalin maljan jahtaamista, kelttiläistä mytologiaa, puhuvia eläimiä. Leonora Carringtonin (1917–2011) Kuulotorvi (engl. The Hearing Trumpet) vilisee aihealueita ja pohjatekstejä, mutta myös kerronnan tasolla tapahtuu: Carrington vaihtaa jatkuvasti teoksen juonellista polttopistettä, vetää pehmeästi mattoa lukijan jalkojen alta, lisää tapahtumiin kerroksia ja kierroksia. Juonikuvioiden mukana muuttuvat vaivihkaa myös lainattavat lajityypit aina seikkailukertomuksesta murhamysteeriin. 

Englantilais-meksikolainen Carrington tunnetaan ennen kaikkea surrealistisena maalarina, mutta hän kirjoitti myös proosaa. Kuulotorven käsikirjoitus on peräisin 1940–50-lukujen taitteesta, mutta teos julkaistiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ensin ranskankielisenä käännöksenä 1974, sitten alkukielellä englanniksi 1976. Kristiina Drewsin suomentama laitos mukailee New York Review Booksin vuonna 2023 julkaisemaa painosta: mukana ovat kirjailijan lapsen Pablo Weisz-Carringtonin kuvitus sekä nobelisti Olga Tokarczukin laatimat jälkisanat Tapani Kärkkäisen kääntämänä.  

Marianin elämä ja teot  

Carrington virittää tarinallisen jännitteen kohdilleen heti romaanin alussa: 92-vuotias Marian-niminen henkilökertoja saa ystävältään kuulotorven, jolla hän kuulee asioita, joita hänen ei tulisi kuulla. Asia johtaa toiseen, ja Marian huomaa istuvansa vanhainkodissa vasten tahtoaan. Itse kuulotorvi jää nopeasti tapahtumien taka-alalle, ja kyse onkin vanhainkodin mystisestä hoitofilosofiasta. Tarina tuntuu etenevän kaatuvien dominopalikoiden lailla: nyt Marianin tie johtaa kohti laitoksen seinällä roikkuvaa nunnamaalausta. Ennen pitkää hän löytää nahkakantisen kirjan, joka johdattaa hänet nunnan poikkeukselliseen elämään. Tämän esineen sisältämä upotettu kertomus, joka kattaa yli 30 sivua romaanin mitasta, on ilahduttavin ratkaisu teoksen komposition kannalta. Marian saa materiaalin luettua, käy nukkumaan, mutta aamulla nunna jo unohtuukin. On nimittäin murhamysteerin aika. Tunnelma pettää vasta romaanin lopun postapokalyptisessa maailmassa, jonne Carrington haaveilee siirappisen ihanaa ihmisten ja eläinten yhteiseloa. 

Liki satavuotias naiskertoja on vastareaktio surrealistien taipumukseen kuvata naishahmoja lapsellisina, irrationaalisina, mutta inspiroivina femme enfanteina.

Liki satavuotias naiskertoja on eittämättä vastareaktio surrealistien taipumukseen kuvata naishahmoja lapsellisina, irrationaalisina, mutta inspiroivina femme enfanteina. Kun kertojan perheenjäsenet nimittelevät häntä seniiliksi, hän ei ymmärrä, mihin sanalla viitataan: ”Seniili? Varmaan ne olivat oikeassa – mutta mitä tarkoittaa seniili?” (s. 20) Haukkumanimi ei kuitenkaan koidu Marianille ongelmaksi: 

 Rakas Galahad, älä latele typeriä valheita. Te aiotte passittaa minut seniilien naisten vanhainkotiin, koska teidän mielestänne minä olen kuvottava vanha akka, ja täytyy myöntää että siinä te olette oikeassa, omalta näkökannaltanne. (s. 27.) 

Marian ei ole kuin André Bretonin Nadjan (1928, Janne Salon suomennos 2007) nimikkohahmo, päinvastoin. Samalla teoksen kirjallinen komiikka – kriitikko Merve Emren mukaan Kuulotorvi on yksi viime vuosituhannen hauskimpia romaaneja – syntyy isolta osin Marianin huumorintajusta, jopa kerrontaan upotetuista vitseistä:  

Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkin tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan. (s. 30.)  

Huumoria nyhdetään myös vanhainkodin, varsinaiselta nimeltään Valon Tyyssijan, omintakeisesta hoitojärjestelmästä. Marian ja muut laitoksen asukit pakotetaan erilaisiin työpajoihin, joissa suoritettava Liikehdintä kehittää urkuharmonin tahdissa ”koko elimistön harmonista kehitystä” (s. 45). Potilaiden puutteet korjataan ”Objektiivisella Observoinnilla”. Kuulotorvea käsittelevissä teksteissä Tyyssijan johtaja tohtori Gambit yhdistetään usein mystikko G. I. Gurdijeffiin, joka perusti vuonna 1919 esoteerisen Ihmisen Sopusointuisen Kehittämisen Instituutin alun perin Tbilisiin. Gurdijeff-parodia kohdistuu lopulta patriarkaaliseen vallankäyttöön, ei mystiikkaan sinänsä: Kuulotorven feministinen eetos rakentuu monin osin henkisyyden varaan. 

Surrealismin ja maagisen realismin välissä 

Carringtonin romaani liitetään sitä koskevissa kirjoituksissa usein surrealismiin. Esimerkiksi suomennoksen sisälieve markkinoi romaania suuntauksen ”merkkiteoksena”. Romaani ei kuitenkaan maineestaan huolimatta solahda tuosta vain osaksi surrealistisen proosan perinnettä. Kuulotorvi kyllä ponnistaa siitä, mutta kaltaisensa se löytää pikemminkin maagisesta realismista.  

Kuulotorven kirjoitushetkellä surrealismi oli ehtinyt toimia kirjallisena liikkeenä jo vuosikymmeniä. Sotienvälisenä aikana julkaistut surrealistisen proosan klassikot, kuten Bretonin Nadja tai Louis Aragonin Le Paysan de Paris (1926), ovat Kuulotorven kanssa toista maata. Suhde yliluonnolliseen on erilainen, samoin ajatus teoksen rakentumisesta. Breton ja Aragon kirjoittivat dokumentoivia proosateoksia, jotka tietoisesti välttävät muodostamasta juonivetoisia kokonaisuuksia. Niissä ei ole fantastisia elementtejä, vaan kertojat panevat mielikuvituksensa peliin etsiessään kummaa tavallisen keskeltä. Surrealistit pyrkivät ajattelemaan arkista elämää tuoreesta näkökulmasta milloin kiehtovan yhteensattuman, milloin alitajunnasta kumpuavan metaforan avulla. Pariisi katuineen riittää.  

Romaani ei maineestaan huolimatta solahda tuosta vain osaksi surrealistisen proosan perinnettä.

Toisin on mukaansatempaavassa Kuulotorvessa, jossa lukija törmää muiden muassa jättiläismäisiin mehiläisiin, myyttisiin olentoihin ja muutoksiin Maan magneettikentässä. Tapahtumat viittaavat kohotetun arjen sijaan kohti fantastista ja yliluonnollista. Carringtonin teos on myös romaanimaisempi: bretonit eivät niinkään välittäneet kutkuttavasta juonesta tai kuvitelluista tarinamaailmoista. 

Carrington sai romaanin käsikirjoituksen valmiiksi 1950-luvun Meksikossa. Samoihin aikoihin maaginen realismi otti ensiaskeleitaan ympäri Latinalaista Amerikkaa: Jorge Luis Borgesin novellikokoelma Ficciones julkaistiin vuonna 1944, Juan Rulfon romaani Pedro Páramo vuonna 1955 (Tarja Roinilan suomennos 1991). Ehkä maagisen realismin esihistoria olisi voitu kirjoittaa toisin, jos Kuulotorvi olisi saatu julki 50-luvulla, kuten pyrkimyksenä oli.  

Nobel-voittajan jälkisanat 

Kirjailija Olga Tokarczuk keskittyy jälkisanoissaan teoksen feministisiin teemoihin, kuten Marianin yhteiskunnalliseen asemaan, vanhainkodin vallankäyttöön ja naiseuden ”jumalattaruuteen”. Viimeksi mainittu on Tokarczukille ”yhtä kuin naiseus”, samoin kuin ”naisen keho on maailman luonnollisin asia” (s. 192). Happoisen feministisen luennan ohella romaanin muotoa käsitellään lyhyesti, joskin epäselvästi: Tokarczukin mukaan Kuulotorvi on ”avoin romaani”, jossa ”asiat jätetään auki, ratkaisematta” (s. 187). Antoisimmillaan jälkisanat avaavat kertomuksen teologisia ja okkultistisia pohjatekstejä.  

Jälkisanojen perimmäiseksi ongelmaksi koituu sen pateettinen ja hehkuttava sävy. Fiilistelevä ote ajaa Tokarczukin paisuttelemaan romaanin kaunokirjallista kumouksellisuutta (”Kuulotorvi karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin”, s. 188) ja esittämään teoreettisessa mielessä yliampuvia väitteitä (”lujat syy–seuraus-suhteet ovat vieraita sen maailmalle”, s. 196). Syy-seuraussuhteiden puute voi kuvastaa hyvin esimerkiksi surrealistista automaattikirjoitusta, mutta Kuulotorveen se ei päde. Tarina etenee oikukkaalla tavalla, mutta silti johdonmukaisesti. 

Tokarczuk herkästi typistää teoksen osaksi feministisiä keskusteluja. Olennaista on, mitä teoksella on sanottavanaan. Hänen mukaansa ”Kuulotorvi tuo eksentrismin käsitteen feministiseen diskurssiin ja toteaa sen täysiveriseksi vaihtoehdoksi patriarkaatille: eksentrinen tarkoittaa kaikkea sitä, mikä on hengeltään jumalattaruudellista” (s. 192). Lopuksi hän ehdottaa Kuulotorven lukemista tsemppiviestinä: 

[Romaanin eksentrismin filosofian] voi lukea eräänlaisena vanhojen viestinä nuorille: uskaltakaa kulkea vastavirtaan. Meidän täytyy tehdä asioita, jotka ovat eksentrisiä. Kun kaikki muut toimivat Noin, meidän on toimittava Näin. (s. 197.) 

Käännöskirjoihin liitetyt esipuheet ja jälkisanat kehystävät ja muovaavat aina käsillä olevaa teoskokonaisuutta, joten niihin on syytä suhtautua vakavasti. On sinällään hienoa, että Kuulotorven ohelle suomennettiin tällainen kynnysteksti, mutta Tokarczukin valitsemisella on seurauksensa. Tarjolla olisi ollut nimittäin parempikin vaihtoehto. Penguin Booksin vuoden 2005 painoksessa julkaistu kirjailija Ali Smithin esipuhe tarjoaa omalaatuista nippelitietoa Carringtonin elämästä sekä taustoittaa romaanin kirjoitus- ja julkaisuprosessia. Smithin tekstissä teosta analysoidaan usealta kantilta: suomenkieliset lukijat olisivat saaneet kuulla muiden muassa eläinten ja ihmisten fantastisesta suhteesta, tarinan taustalla vaikuttavasta mytologioiden kirjosta sekä kertojanäänestä, joka on Smithin mukaan erityisellä tavalla englantilainen. 

Käännösratkaisuja ja kirjallista komiikkaa 

Suomalaiselle lukijalle Carrington ei ole välttämättä täysin tuntematon tekijä. Carringtoniin on saattanut törmätä viimeisen muutaman vuoden aikana esimerkiksi E. L. Karhun esseessä Suurteoksia-sarjan toisessa osassa (2023, toim. Saara Turunen) tai Tallinnan Kumu-museon Latinalaisen Amerikan taidetta esittelevässä näyttelyssä vuonna 2024. Kuulotorven suomennoksen sisäliepeen mukaan ”Carringtonin kirjoja ei ole aiemmin julkaistu suomeksi”. Kirjailijalta on kuitenkin suomennettu entuudestaan yksi novelli. ”Debytantti” (1940) ilmestyi Pia von Essenin suomentamana Kääntöpiiri-kustantamon Pahoja tyttöjä, villejä naisia -kokoelmassa (1993, toim. Angela Carter). 

Kuulotorvi-suomennoksen ilmestyminen osuu siis hyvään saumaan, mutta aiemminkin olisi kelvannut. Ruotsissa Kristoffer Nohedenin käännös ilmestyi jo vuonna 2008 osana Sphinx-kustantamon Surrealismens kvinnor -sarjaa, jossa miesvoittoista surrealistisen kirjallisuuden historiaa täydennettiin ruotsintamalla Carringtonin ohella muun muassa Dorothea Tanningia.  

Toisinaan suomennos toimii paremmin kuin alkuperäinen versio.

Kuten Kiiltomadon kriitikko Joonas Säntti kirjoittaa, on suomentaja Kristiina Drews tupannut valita käännettäväkseen sanaleikkivetoisia teoksia. Kuulotorvi vilisee sanaleikkien ohella myös perinteisempiä vitsejä. Etenkin jälkimmäisten kohdalla Carrington on herkkä komiikan mikrotasolle: lauseen rytmille, äänteellisyydelle, punchlinen huolelliselle ajoitukselle. Joskus vitsin alkukielinen poljento on niin tenhoava, ettei Drewsin suomenkielinen vastine pysy perässä. Vitsin kärki on äänteellisen vaivan takana, eikä itse sisältö huvita toivotulla tavalla: 

It was obvious he was angry. As Carmella says, one can never trust people under seventy and over seven. 

Robert oli silminnähden vihainen. Niin kuin Carmella sanoo: ei pidä luottaa kehenkään, joka on alle seitsemänkymmenen mutta yli seitsemän. (s. 15.) 

Englanniksi vitsi laskettelee lyhyillä, pääosin yksi- ja kaksitavuisilla sanoillaan kohti maaliviivaa, käännöksessä suomen monitavuiset sanat ja monotoninen äännejärjestelmä hidastavat vauhtia. Toisinaan taas suomennos toimii paremmin kuin alkuperäinen versio. Drews saattaa tehostaa alun perin pelkkään koomiseen mielikuvaan perustuvia sutkautuksia carringtonmaisella soljuvuudella:  

”Grandmother”, said Robert, ”can hardly be classified as a human being. She’s a drooling sack of decomposing flesh.” 

”Meidän isoäitiä”, Robert sanoi, ”voi tuskin sanoa ihmiseksi. Se on kuolaava kasa lahoavaa lihaa.” (s. 19.) 

Drews suoriutuu komiikan kääntämisestä pääasiassa riemastuttavalla tavalla. Parhaimmillaan hän lisää käännökseen sanaleikkejä myös omin päin: ”Rouva van Tocht, jota en oikein tohtinut kutsua etunimeltä, oli näyttävä ilmestys.” (s. 45.) Takeltelevatkaan ratkaisut eivät lopulta juurikaan haittaa lukemista. Drewsin huumorintaju pettää tyystin vain kerran. Pian hoitolaitokseen jouduttuaan Marian saa vihiä tavasta, jolla muut asukit suhtautuvat laitoksen toiseen johtajaan:  

”We call her Rachel Rictus”, said Georgina stubbing out a cigarette on my table. ”Her name is Rachel, her smile is Rictus. She is a dangerous and horrible creature.”

”Me käytämme hänestä nimeä Rachel Riippahuuli”, Georgina sanoi ja tumppasi tupakkansa minun pöytääni. ”Naisen etunimi on Rachel, ja hänen kestoirveensä on tyyppiä Riippahuuli. Siinä sitä on vaarallinen ja kammottava olento.” (s. 43.)  

Vitsin rytmi on jälleen alkuperäistä kömpelömpää, mutta henkilöhahmon nimen käännös on jo aavistuksen kiusallinen. Alkukielinen leikittelee englannin latinaperäisten sanojen vieraalla ja arvokkaalla rekisterillä, kun taas käännös muistuttaa lähinnä Raisa Reikänaamaa, näyttelijä Krista Kososen taannoista Putouksen sketsihahmoa. Kyse saattaa hyvin olla tietoisesta kotouttamisesta: Carringtonin kertomuksen pohjatekstien kirjo täydentyy suomalaisella komediaklassikolla. Mikäs siinä.