Aleksandrian ruusu

Espanjalaisen rikosromaanin ilmestyminen suomeksi ei ole ihan jokapäiväinen tapaus. Ei barcelonalaisen yksityisetsivän Pepe Carvalhon sijoittaminen perinteiseen dekkariinkaan ole aivan yksinkertainen juttu. Vaikka Manuel Vázquez Montalbánin Carvalho-kirjoissa onkin kosolti piirteitä kovapintaisesta amerikkalaisesta rikoskirjallisuudesta, niiden sisältö on vahvassa sidoksessa eurooppalaiseen viitekehykseen. Eteläisen Euroopan hajut, maut ja maisema välittyvät voimallisina. Aleksandrian ruusussa selvitetään raakaa paloittelumurhaa. Tapahtunut ei anna aihetta mässäilyyn, tarjoaapahan vain oivaltavasti kirjoitetun matkakertomuksen joidenkin ihmisten haavoitettuun sielunmaisemaan.

Pepe Carvalho on mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoonallisuus. Hän on entinen CIA:n avustaja, myös ex-kommunisti, sittemmin Francon jälkeiseen politiikkaan ja poliitikkoihin pettynyt kyynikko, jonka mielestä myös kirjallisuus on pelkkää valhetta. Takkatulensa hän sytyttääkin maailmankirjallisuuden klassikoilla. Pepen suurimmat intohimot liittyvät katalonialaisen keittiön saavutuksiin. Hänen autonsa on vanha paska. Erikoislaatuiseen ystäväpiirin kuuluvat naisystävä Charo, joka työskentelee prostituoituna, Pepen entinen vankilakaveri ja apumies Biscuter, joka on kertakaikkinen surkimus, sekä kengänkiillottajana ja samalla Pepen vasikkana lähikadulla toimiva Bromi. Siinä on Carvalho-kirjojen ydinperhe.

Barcelona, sen pääkatu Rambla ja melkoinen osa Espanjastakin tulevat lukijalle tutuiksi. Tässä piileekin osa Montalbánin rikoskertomusten viehätyksestä; kirjoissa ei ole ainaista jenkkidekkarien juoksutusta Los Angelesin tai New Yorkin synkillä kaduilla ja takapihoilla. Pepen matkassa edetään rauhallisemmalla tempolla vaikkapa La Manchan takamailla Águilasissa ja Albacetessa tai laivassa nimeltään Aleksandrian ruusu.

Aleksandrian ruusu ilmestyi jo vuonna 1984, joten kirjasta avautuu nykylukijalle mielenkiintoinen perspektiivi Espanjan poliittiseen lähihistoriaan. Kirjailija on itsekin seikkaillut politiikan ruusutarhassa. Hän kuului Espanjan kommunistiseen puolueeseen, pettyi sen toimintaan ja erosi. Kirjassaan Kuolema keskuskomiteassa (suom. 2000) Montalbán teki Pepe Carvalhon tutkimusten kautta tilit selviksi entisen puolueensa kanssa. Teos ei lämmittänyt vanhojen punikkien mieltä alkuunkaan, ja asiasta paisui skandaali.

Poliittisia kaikuja kuuluu Aleksandrian ruusussakin, tosin vain sivujuonteena. Kirjan keskeisin elementti on ihmisten käyttäytymisen kuvaaminen rikoskirjallisuuden tyylikeinoin. Paikoin esiin hersyvästä komiikasta huolimatta Aleksandrian ruusu on armoton kirja, jossa ruoditaan esiin ihmisluonnon mustia pohjavirtoja.

Kirjassa on kaksi aloituskohtaa. Barcelonassa Pepe ottaa vastaan toimeksiannon perheeltä, joka haluaa selvittää kauniin Encarnan synkän lopun. Toisella puolen maapalloa Trinidadissa perämies Ginés harhailee muistojensa riivaamana pitkin Port of Spainin katuja. Tarina etenee vuoroin Carvalhon tutkimusten vanavedessä pitkin La Manchaa, vuoroin Karibialla ja Aleksandrian ruusun outojen tapahtumien ryydittämällä kotimatkalla. Kummankin kertomuksen päät yhtyvät kausaalisesti Barcelonassa.

Synkän murhamysteerin vyyhtiä Montalbán purkaa taitavasti, joten annettujen vihjeiden perusteella loppuratkaisu ei sitten valtava yllätys olekaan. Kirjan ansiot ovat paljolti muualla. Aleksandrian ruusussa on kerrassaan kiehtova henkilögalleria, ja kirjailijan kykyä valita mielenkiintoisia tapahtumaympäristöjä voi vain ihailla. Entisenä lehtimiehenä Montalbánilla on lisäksi laaja politiikan, kulttuurin ja historian tietämys, josta hän tuhdein annoksin tarjoilee haukkapaloja lukijoilleen.

Muistoissaan riutuva Ginés nosti mieleeni toisen merenkulkijan, Corto Maltesen kasvot. Italialaisen Hugo Prattin luoman sarjakuvasankarin tähtiin kirjoitettu vaellus ei kuitenkaan ole yhtä raskas kuin Aleksandrian ruusulla kotimatkaa taittavan perämiehen. Ginésin haaveena on päästä joskus Bosporille, viimeiselle horisontille, kadota sinne tai ehkäpä aloittaa kaikki vielä uudelleen. Ginésin myötä Montalbán riisuu turhat haavekuvat ja osoittaa, kuinka mahdotonta on itsensä pakeneminen ja kuinka hataralla pohjalla jokaisen ihmisen eksistenssi viime kädessä lepää. Lohtukaan ei ole täysin poissuljettu, jos vaan osaa sitä oikeasta paikasta etsiä. Illuusioton Pepe Carvalho noukkii onnensa muruset vaikkapa öljyssä lionneesta ja sahramilla maustetusta siankärsästä ja Estolan vahvasta punaviinistä. Ei hyvässä elämässä välttämättä sen kummemmasta ole kysymys.

Jyrki Lappi-Seppälän taitavan käännöksen ansiosta Aleksandrian ruusulle voi odottaa paljon suomalaisia lukijoita, sellaisiakin, joita eivät perinteiset dekkarit yleensä kiinnosta.