Lintukodon rannoilta. Saarikertomukset suomalaisessa kirjallisuudessa

Saari on ladattu käsite. Se on yhdistävä, mutta myös toiseuttava elementti. Saari on usein ollut paratiisillisen paikan tai utopian näyttämönä aina antiikin ajoista ja Platonista lähtien. Taiteessa saarella on ollut tärkeä asema Homeroksesta ja Odysseiasta lähtien, ja ”maailmankirjallisuuden on katsottu alkaneen saarien kuvauksesta” (s. 9). Kotimaisessa kirjallisuudessa saarilla on myös oma, tärkeä sijansa kautta aikojen, sillä saaret liittyvät Suomessa vahvasti niin maailmanluomiskertomukseen kuin Manalaan.

Maailmankirjallisuuden on katsottu alkaneen saarien kuvauksesta.

Saaret ovatkin saaneet usein ylleen myyttisen leiman. Saaret ovat utooppisia sanan kummassakin merkityksessä (u topos: paikka, jota ei ole sekä ou topos: onnellinen paikka). Ne ovat lävistäneet kirjallisuuden ja länsimaisen kulttuurin niin vahvasti, että ”kertomuksia voidaankin pitää itsenäisenä ja eri alalajeiksi versovana muotona, jolla on omat tyypilliset teemansa, juonenkulkunsa ja henkilöhahmonsa mutta joka on kulloinkin uudistunut palvelemaan ajankohtaisia aiheita.” (s. 10).

Lintukodon rannoilta käsittelee seitsemäntoista artikkelin verran saaren toposta ja merkitystä suomalaisessa kirjallisuudessa. Lisäksi teoksen laaja johdanto selventää saaritutkimuksen tapoja, kohteita ja keskeisiä elementtejä aina robinsonadeista tosi-tv-ohjelmiin. Saaritutkimus on nuori ala, eikä siitä ole kattavaa selvitystä ilmestynyt vielä suomeksi. Lisäksi se on monitieteinen, ja rajanvetoa käydään niin saaren määrittelystä kuin siitä, mikä kaikki tutkimus tulisi laskea saaritutkimuksen piiriin.

Kotimainen kirjallisuus, eli proosa

Artikkeleissa käsitellään lähinnä suomen- ja ruotsinkielistä 1800-luvun ja 2010-luvun välillä ilmestynyttä kirjallisuutta. Kokonaisuus on jaettu viiteen temaattiseen osioon, joita ovat pohjoiset saarimyytit, saaristojen ihmiset ja luonto, matkat kaukaisille saarille, yhteisölliset haaksirikot sekä unelmien ja painajaisten saaret.

Alaotsikossa mainittu ”suomalainen kirjallisuus” tarkoittaa mainitun suomen- ja ruotsinkielisyyden lisäksi ennen kaikkea proosaa. Runoutta on kovin vähän, ja se on ajalta ennen sotia. H. K. Riikonen käsittelee Kalevalan saaria kokoelman aloittavassa ”Ylitse meren yhdeksän” -esseessä ja teoksen yksi toimittaja, Toni Lahtinen, erittelee omassaan Aleksis Kiven tuotantoa. Lahtisen artikkelissa runous on tosin vain osa lähdeaineistoa Seitsemän veljeksen rinnalla.

Juhani Niemen ”Lintukodosta Letheen” käsittelee myös proosaa ja runoutta sekaisin: Joel Lehtosen proosamuotoista Lintukotoa (1929) sekä Hyvästijättö Lintukodolle -runokokoelmaa (1934). 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun runoudesta olisi varmasti löytynyt kiehtovia saarikuvaelmia moneen lähtöön. Nyt lyriikkaa edustaa 1800-luvun kaksi suurta nimeä sekä yksi 1900-luvun alun edustaja: Lönnrot, Kivi ja Lehtonen – kaikki miehiä.

On muutenkin ihmeteltävä, että naisten kirjoittamia teoksia käsitellään kovin vähän. Omat esseensä ovat saaneet vain Tove Janssonin tuotanto, Ulla-Lena Lundbergin Jää sekä Leena Landerin Tummien perhosten koti. Teoksen päättävässä Lieven Ameelin sekä Sarianna Kankkusen yhteisessä artikkelissa ”Saaristo kaupungissa. Helsingin saaret kirjallisuudessa” keskitytään puolikkaan esseen verran Maarit Verrosen tuotantoon, muutoin sivutaan vain lyhyesti mm. Pirkko Saisiota ja muita Helsingistä kirjoittaneita kirjailijoita.

Missä on 2000-luvun naisten kirjoittama runous?

Tulos on, että neljä esseetä seitsemästätoista on aivan liian vähän. Missä on 2000-luvun naisten kirjoittama runous? Saari on niin vahva topos ja symboli, etten voi uskoa, etteikö joku olisi aihetta tutkinut tämän vuosituhannen kotimaisessa runoudessa. Tästä selkeästi vinoumasta ei voi kuitenkaan syyttää miehiä, sillä kokoelman kirjoittamista yksitoista (kahdeksastatoista) on naisia. Olisi mielenkiintoista tietää, millä prosessilla tekstejä on haettu ja valikoitu kokoelmaan.

Erityisesti runouden vanhuuden tuottamasta pettymyksestä johtuen on ilo huomata, että myös tuoretta kirjallisuutta on otettu tutkimuksen piiriin. Saaret ovat näkyvällä sijalla Lundbergin Jään lisäksi muun muassa Leena Parkkisen toisessa romaanissa. Lisäksi tämän vuoden puolella on ilmestynyt useampikin tutkijan työpöydälle toivottavasti päätyvä kotimainen saareen sijoittuva romaani, kuten Jarkko Volasen esikoisteos Hiekankantajat (Teos) sekä Marianna Kurton Tristania (WSOY).

Saari: mieli, paikka ja vertauskuva

Artikkelikokoelman esseissä näyttäytyy miellyttävän monipuolinen saarimääritelmä. Sitä käsitellään niin fyysisenä paikkana kuin eristäytymisen vertauskuvana. Esimerkiksi Markku Lehtimäen essee käsittelee ”mielen saarta” ja eristäytymisen etiikkaa Hannu Salaman dystopiaromaanin Amos ja saarelaiset kautta. Toinen kiehtova esimerkiksi on Lahtisen essee, jossa käsitellään vertauskuvallisia saaria Seitsemän veljeksessä. Veljesten eristäytyminen nähdään tietynlaisena yrityksenä vetäytyä utopistiseen onnensaareen, jossa ei ole sosiaalisia saati muita huolia; Impivaara näyttäytyy onnelana ja lapsuuden haavekuvana, joka ei toteudu. Myös pako Hiidenkivelle Viertolan härkiä karkuun näyttäytyy Lahtisen esseessä karuna nälkäsaarena, joka ei tarjoa edellytyksiä elämälle.

Saarta käsitellään niin fyysisenä paikkana kuin eristäytymisen vertauskuvana.

Lintukodon rannoilta kuuluu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioitujen toimitusten sarjaan. Kenties siksi onkin kummallista, että artikkelit ovat paikoitellen yllättävän eritasoisia mitä tulee akateemisuuteen. Tason vaihtelulla en tarkoita, että osa artikkeleista olisi huonoja ja osa ei; suoranaisesti kehnoa esseetä ei kokoelmasta löydä. Toiset ovat laajempia ja syvällisemmin kohdeteosta ruotivia, toiset enemmän esitteleviä – aivan kuin ne olisi tehty nimenomaan artikkelikokoelmaa varten.

Yllättävää kyllä koin intensiteetin vaihtelu yksinomaan hyvänä asiana, joka toi kokonaisuuteen elävyyttä, eikä teos jäänyt raskaaksi tai jähmeäksi. Myös potentiaalinen lukijakunta on laajempi, kun kaikki tekstit eivät ole samasta muotista valettuja, vaan seassa on myös kansantajuisempia esityksiä kotimaisesta saarikirjallisuudesta – kuin hengähdystauoksi.

Esimerkiksi Maria Laakson essee, jossa hän erittelee saarten saamia merkityksiä Tove Janssonin teksteissä, kuvaa pääpiirteissään kirjailija-kuvataiteilijan laajaa tuotantoa, mutta jää perin yleiseksi esitykseksi verrattuna esimerkiksi Pirjo Lyytikäisen Volter Kilven Saaristosarjan analyysiin tai Elina Armisen tekemään Landerin Tummien perhosten kotia käsittelevään esseeseen. Mieleen tulee väkisinkin, että artikkelit toteuttavat omaa, saaren rantakiviin (tai -hiekkaan) huuhtoutuvaa hengityksenomaista aaltoliikettä.