Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden saaret

Sanna Nyqvist, 11.6.2013

Kirjallisuuden kartastossa saaret ovat Odysseiasta lähtien olleet erityisiä paikkoja, joissa maantiede muuttuu merkityksiksi. Saari on mikrokosmos, kuvitteellinen maailma, jossa pätevät toiset lait. Saarille kaivataan ja niiltä kaivataan pois.

Maailmankirjallisuus alkaa saarista. Odysseian kertomus kotiinpaluusta rakentuu saariepisodeille: aina yhdeltä saarelta selvittyään Odysseus miehineen haaksirikkoutuu seuraavalle, missä he kohtaavat uudet vaarat tai houkutukset. Jokaisella saarella on oma erityisluonteensa ja oudot asukkaansa.

Majakan kutsu

Ulkomerelle tähystävä ja majakanvartijan sankarillisesta tehtävästä haaveileva Muumipappa on kirjallisen saariromantikon perikuva. Saari tarkoittaa hänelle mahdollisuutta ja uutta alkua. Arjen harmit ja tavallisen elämänmenon rajoitteet eivät päde saaressa.

Tove Janssonin Muumipappa ja meri (1965) alkaa pakona liian tavallisesta ja turvallisesta arkimaailmasta. Oireellisesti Seikkailuksi nimetty vene kiidättää muumiperheen kartan äärilaidalle, missä autio majakkasaari odottaa. Toisin kuin voisi odottaa, Muumipappa ja meri ei ole lastenkirja, vaan monisärmäinen ja paikoin synkkä kuvaus oireilevasta perheestä.

Saaren rajattu tila paljastaa ihmisen – tai muumipeikon – haavoittuvuuden. Perheenisä masentuu, äiti vajoaa päiväunelmiin, ja äkämystynyt teini raivaa omaa tilaa. Torjuva saari köyristää perheelle selkänsä, ja myrskyn aallot ovat huuhtoa muumit mennessään. Myrskyä seuraa kuitenkin rauha: muutos on jo tapahtunut, pienin askelin – luonto vain auttoi muumeja ymmärtämään sen. Saari tekee heidän elämästään merkityksellisen, mutta aivan eri tavalla kuin he kuvittelivat. Paraneminen voi alkaa.

Majakkasaari toimii toteutumattomien ja muuttuvien haaveiden symbolina myös Virginia Woolfin romaanissa Majakka (1927). Saariretkeä suunnitellaan ja lykätään, kunnes se toteutuu monien tunteiden ja muistojen ristiaallokossa. Samalla kun herra Ramsay rantautuu saareen sanoen: ”Jumalaa ei ole”, matkalaisia rannalta seurannut taiteilija Lily Briscoe lausuu maalaustelineensä äärellä yhtä latautuneet sanat: ”Se on valmis”. Jumalallinen järjestys vaihtuu taiteilijan näkyyn, jossa eri sävyt sulautuvat toisiinsa ja ovat läsnä yhtä aikaa. Maihinnousun varmuus tuo elämän epävarmuuden liki.

Haaksirikkoisten houreet ja hyötypuuhat

Muumit pistää matkan päälle ikävystyminen ja seikkailunhalu, mutta kirjallisuudessa saarelle tyypillisesti haaksirikkoudutaan. William Goldingin Kärpästen herrassa (1954) lentokone tekee pakkolaskun autiolle saarelle, ja sen kuljettamat koulupojat jäävät oman onnensa varaan. Robinson Crusoe – kirjallisuuden ehkä tunnetuin saarelainen – jää ainoana henkiin laivansa haaksirikosta.

Haaksirikkoiselle kaukainen meren saari on vankila, rajattu tila, josta ei pääse pois. Goldingin romaanin koulupojat kehittävät fantasian saarella asuvasta hirviöstä, jakautuvat keskenään riiteleviksi klikeiksi ja taantuvat primitiiviseen tilaan. Saaren vieraus vie poikien todellisuudentajun ja päästää sisäiset hirviöt valloilleen.

Yksi kirjallisuuden hienoimmista virtuaalitodellisuusfantasioista, Adolfo Bioy Casaresin Morelin keksintö (1940), sijoittuu tietenkin saarelle. Tiedemies Morel valjastaa kaukaisen saaren projektiokokeelleen, johon saaren ainoa asukas kohtalokkaasti sotkeutuu. Todellisuuden rajat hämärtyvät monikerroksisten kangastusten verkostossa, jonka allegorisuutta nykymaailman some-identiteetit vain alleviivaavat.

Saaren rajattu tila paljastaa ihmisen – tai muumipeikon – haavoittuvuuden.

Aaltojen rantaan huuhtoma Robinson Crusoe puolestaan pitää visusti jalat maassa ja pään kylmänä. Hän ei jää rannalle ruikuttamaan, vaan käärii hihansa ja ryhtyy kesyttämään luonnon kaaosta kulttuurimaisemaksi. Hän rakentaa, varastoi, viljelee ja lopulta saa alamaisiakin, kun saarelta löytyy musta villi, Perjantai. Crusoe on modernin hyötyajattelun ruumiillistuma, uuden ajan mies. Hän elää maailmanhistorian uudelleen saaren mittakaavassa: alussa ei ole mitään, lopulta saarella kukoistaa omavarainen sivilisaatio säätyhierarkioineen.

1700-luvun alussa ilmestynyt Robinson Crusoe sytytti lukijat ja synnytti uuden kirjallisuudenlajin, robinsonadin, joka käsittelee luonnon ja sivilisaation suhdetta aution saaren laboratoriossa. Lukemattomat kirjallisuuden sankarit ja sankarittaret ovat Crusoen tavoin mitelleet ylivoimaisilta tuntuvia esteitä vastaan ja (yleensä) selvinneet.

Robinsonadin menestys selittyy osittain sen pedagogisella tehtävällä: aution saaren tarinat opettavat meitä selviämään oman elämämme saarista – epätavallisen koettelevista kokemuksista. Monet robinsonadeista ovat samalla viihdyttäviä ja vauhdikkaita seikkailutarinoita Jules Vernen Salaperäisen saaren (1874) tai Walter Farleyn Mustan orhin (1941) tyyliin.

Pohjoista saaristorealismia

Saariin tuntuu jossakin määrin pätevän 1800-luvun taideteoreetikon Hippolyte Tainen ajatus ilmaston ja ympäristön vaikutuksesta kirjallisuuteen. Trooppiset saaret synnyttävät kuumeisia fantasioita tai epätavallisia sankaritarinoita, kun taas karuilla pohjoisen saarilla haaveet karahtavat realismin kovaan peruskallioon.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomessa ja Ruotsissa yleistyneessä saaristolaisromaanissa on kansankuvauksella ja siten yhteisön dynamiikalla keskeinen rooli. Dramaattisia juonenkäänteitä synnyttävät oikukas meri ja sisäiset myrskyt.

Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija on karun saaristoelämän muovaama ikisuosikki, kestävän ja toivonsa säilyttävän ihmisen malli. Juhani Ahon Omantunnon (1914) Söderlingska on toisenlainen saariston muovaama selviytyjä: äärimmäinen opportunisti, jolle tärkeintä on erottautuminen piskuisen saaren toista laitaa asuttavista rantarosvoista – hinnalla millä hyvänsä. Omatunto jää tuuliajolle, kun myrsky heittää saaren rantaan arvokkaan puuvillapaalilastin ja rahamassin. Elämän arpajaisissa saariston kauimmaiselle laidalle osuvat piinaavin kurjuus ja odottamattomin yltäkylläisyys.

Saarikirjallisuuden klassikon August Strindbergin romaaneissa saari toimii ulkopuolisuuden näyttämönä. Ulkosaaristossa-romaanin (1890) intendentti Borg ja Hemsöläisten (1887) ikimuistoinen veijari Carlsson kohtaavat saarelaisten epäluuloisuuden. Tukholmasta tullut renki Carlsson saa saaristotilan asiat rullaamaan ja nai kalastajanlesken, mutta ei silti tule yhdeksi hemsöläisistä. Kirjan lopun ruumissaatto kelirikkoaikaan on yksi romaanihistorian epätodennäköisimmistä ja siksi huikeimmista trillereistä. Saarten välissä heikoilla jäillä ihminen on absoluuttisen yksin.

Kaikissa Ruotsin kouluissa luettava Hemsöläiset on naapurimaan Seitsemän veljestä: romaani kansakunnan peilinä. Hemsöläisten julkaiseminen toi Strindbergille porttikiellon entiseen kesänviettopaikkaan Kymmendön saarella, sillä saarelaiset tunnistivat itsensä romaanin herkullisen tarkoissa henkilökuvissa.

Toden ja fiktion hieno rajankäynti on tuttua myös Ulla-Lena Lundbergille: Jää-romaanin (2012) Luotojen taustalla häämöttävät Kökarin ääriviivat. Maisema on tunnistettava, mutta romaanin voima syntyy fiktiosta: tarkasta, sattuvasta kielestä, joka avaa lukijalle tien päähenkilöiden maailmaan.

Läpäisevät rajat luonnehtivat romaanin eri tasoja: sen maailman jakautumista kahteen kyräilevään kylään, Itä- ja Länsi-Luotoihin, tai suhteellisen vapaaseen saaristoon ja mantereeseen, missä odottavat opintojen lieka ja menneisyyden varjot. Pastori Kummel ja hänen vastinparinsa lääkäri Irina Gyllen ovat ihmisiä välitilassa, ulkopuolisia saaristossa, joka kuitenkin tarjoaa heille turvapaikan ulkoisilta ja osin sisäisiltäkin paineilta.

Kirjallisuuden saaristossa ulkoinen ja sisäinen maisema lomittuvat. Paikka muovaa ihmisten ajattelua, tunteita, identiteettiä. Saaret muokkaavat myös lukijaa: valitseepa kirjalliseksi matkakohteekseen trooppisen autiosaaren tai talviviiman pyyhkimän ulkosaariston, matkalta palaa uusin ajatuksin.

Kerro kommenteissa, mikä kirjallinen saarimatka on tehnyt sinuun vaikutuksen!

Sanna Nyqvist
Kirjoittaja on Kiiltomadon toimituskuntaan kuuluva kirjallisuudentutkija ja kriitikko.