Havaintoja aforismista

Aforistiikan nautiskelija Otso Venho kartoittaa esseessään viime vuosien aforistista läikähtelyä: millainen on aforismin asema nykykirjallisuuden ja etenkin runouden piirissä?

Aforismi ei kuulu runouden lajiin. Kuulumattomuus onkin aforistiikan ominaispiirre. Se ei istu perinteiseen kirjallisuuden kolmijakoon – draamaan, runouteen tai proosaan, vaikka aforistista ilmaisua hyödynnetään kaikkien mainittujen lajien keinovalikoimassa kulttuurista toiseen. Ajatellaanpa vaikka Shakespearen draamoja, Proustin ajelehtivaa ajatusproosaa tai klassista kiinalaista mieterunoutta. Etenkin aforismin ja runouden välillä on lainailtu keinoja niiden alkuhämäristä saakka.

Nykyrunoudesta kirjoitettua kritiikkiä lukiessa törmää hyvin usein adjektiiviin ”aforistinen”. Piirre jää kritiikeissä usein hämäräksi (nostan käden pystyyn). Se, mitä kriitikko kulloinkin adjektiivilla tarkoittaa, saattaa vaihdella kontekstisidonnaisesti suunnasta toiseen. Yleensä adjektiivilla ei viitata niinkään ekonomisiin yhteiskuntakriittisiin sanaleikkeihin. Kritiikeissä aforistisuudella koetetaan ehkä useammin luonnehtia väittävää ja väittämiseen painokkaasti suhtautuvaa poetiikkaa.

Aforismin hämärää määrittelyä

Yksi kotimaisen aforistiikan kannalta olennaisimmista aforismimäärittelyistä on peräisin Juhani Siljon kynästä. Siljo määritteli lajia Valvojassa (1916–17) julkaistussa meta-aforismissaan: ”Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.” Hilja Mörsäri kirjoittaa Mitä aforismi tarkoittaa -antologiassa (2013) julkaistussa esseessään, että Siljon tiukan solmun poetiikka määritteli aforismin tulevia vuosikymmeniä, ja sen vaikutuksen voi yhä nähdä vaikuttavan siihen, millaisena perinteinen aforismi ilmenee.

Kriittinen, kielellisesti ja retorisesti kujeileva, ytimekäs proosalause on edelleen aforistiseksi mielletyn kirjallisuuden perusyksikkö. Jouko Tyyri kuvailee Nokivalkea-teoksessaan (1954) aforismin olevan ”liian myöhään keksitty naseva repliikki.”  Tietynlainen paradokseihin nojaava yhteiskunnallinen sivustaheittely on säilynyt aforistiikan piirissä olennaisena asetelmana.

Aforismiin liitetään usein muodollinen jäykkyys. Martti Anhava kirjoittaa osuvasti Joseph Joubertin teoksen Mitä ajattelen (1838, suom. 2007) esipuheessa perinteisen aforistiikan lukemiseen liittyvästä hankauksesta, jonka samanmielisenä lukijana allekirjoitan:

”Aforismi vastaa ennen kuin on kysytty. Sellaiset lauseet eivät viihdy toistensa seurassa, kuten eivät sellaiset ihmisetkään. Myös siinä tapauksessa, että aforismit eivät perätysten luettuna suorastaan ärsyttäisi, ne tuntuvat olevan toistensa tiellä. Mitä tehokkaampia ne ovat lauseina, sitä enemmän ne hyötyvät elintilasta, jonkinmoisesta väliaineesta ympärillään. […] Kun silmään tai korvaan sattuu naseva aforismi, se tuntuu hienolta. Kun niitä lukee sivun puolitoista, vaikutelma alkaa sekoittua, ja jos lukee viisi sivua, tekee mieli potkaista. Ollaan sitä nyt niin nasevia saatana.” (Anhava, 5–6.)

Matkallani aforismin keskipisteeseen luin Sami Feiringin toimittamaa esseekokoelmaa Mitä aforismi tarkoittaa? (2013), jossa tuodaan esiin ainakin se, että aforismi koetaan laajalti konservatiivisena kirjallisuuden lajina. Ville Hytönen kirjoittaa antologiassa aikalaisaforismin kärsivän stagnaatiosta, vaikka se voisi olla myös avoin, muuttuva ja reagoiva.

Hytösen essee antaa käsityksen, että yksi stagnaation takapiruista on Markku Envall, joka on tehnyt pitkän uran aforistiikan parissa sekä tutkijana että kirjoittajana. Envallin väitöskirjan pohjalta tehtyä kirjaa Suomalainen aforismi (1987) lukiessani koin itsekin monet sen esittelemät määritelmät hyvinkin konservatiivisiksi. Envallin ote on pitkin kirjaa myös korostuneen arvottava, mikä on omalla tavallaan virkistävää. Erityisen viihdyttävänä pidän kirjan kohtaa, jossa käydään läpi arvottamisen tapoja vertailemalla toisiinsa hyvää ja huonoa aforismia.

Kriittinen, kielellisesti ja retorisesti kujeileva, ytimekäs proosalause on edelleen aforistiseksi mielletyn kirjallisuuden perusyksikkö.

Envall kokee järkevimmäksi mieltää aforismi ehyeksi proosakappaleeksi, jonka tekstihahmo ilmentää sen sanataiteellisia pyrkimyksiä, ja jonka kirjallisuusinstituutio sijoittaa aforismin piiriin (Envall, 16). Lukemistani määrittelyistä ilmenee, että aforismi ei pyri loppupäätelmiin, vaan niiden vaivalloiseen kehittelyyn. Prosessi synnyttää ajatuksentynkiä, aforismeja, joista parhaimmat kiertyvät itseensä sekä niitä ympäröivään tekstimateriaaliin. (Hyvän) Aforismin määrittely — sekä totisessa että ironisessa valossa — on eräs aforistikoiden kestoaiheista.

Envallin mukaan aforismikokoelman tai -sikermän on täytettävä tarpeeksi aforismin tunnuspiirteitä, ennen kuin se voidaan lukea aforistiikkaan. Sen piiriin ei Envallin mukaan voida laskea kirjailijoiden ja ajattelijoiden tuotannosta poimittujen virkkeiden ja kappaleiden kokoelmia. (Envall, 13.) Tämän rajauksen mukaan esimerkiksi Bokehin hiljattain julkaisema Francis Picabia -suomennos Levotonta valoa (2025) ei ole aforismiteos, vaikka lukiessa se totisesti näyttää ja tuntuu sellaiselta.

 

Aforismin salat

Envallin väitöskirjan jalanjäljissä kulkee Sami Feiringin vuonna 2014 julkaistu teos Lyhyesti sanomisen taide. Feiringin mukaan aforismin keskeisiä tunnusmerkkejä ovat lyhyys, tiiviys, ajatuksellinen painokkuus, tyylikäs muotoilu ja proosamuoto. Määritelmän muotoon kirjoitetut tunnusmerkit kuuluvat Feiringin mukaan näin: ”Aforismi on lyhyt, tiivis, tyylikkäästi muotoiltu ja ajatuksellisesti painokas proosateksti.” (s. 13)

Sekä Envallin että Feiringin määrittelyihin on sisäänrakennettu arvottaminen. Aforismi on tyylikäs ja painokas, eli tyylitön ja kevyt aforismi ei ole aforismi laisinkaan. Aforistiikkaan liittyy Feiringin mukaan ”ajatus ‘huonon aforismin mahdottomuudesta’” (Feiring, 103). Feiringin mielestä hyvän aforismin tunnistaminen ”perustuu pitkälti tyylitajuun, joka kehittyy asian harrastamisen myötä vuosien mittaan” (sama).

Tämänkaltainen poikki ja pinoon -määrittelymetodi on nyrjähtäneen keskiaikainen. Sillä toisin kuin keskiajalla, enää ei ole olemassa kiveen hakattuja traditioita, joiden puitteissa määrittely voisi edes tapahtua.

Feiring ei ole myöskään ensimmäinen, jonka aforismimäärittelyssä nimetään proosamuoto. Mitä tämä kuitenkin käytännössä tarkoittaa aforismin muodon kannalta? Feiringin mukaan aforistiikaksi ei voida laskea tekstejä, joissa on merkitystä luovia rivinvaihtoja. Toisin sanoen aforismi ei voi siis olla säemuotoinen. Huomaan, että Feiringin naulaavan aforismimäärittelyn sijaan minua provosoi hänen poikkeuksellisen rajoittunut käsityksensä proosan poetiikoista. Ovatko merkityksiä luovat rivinvaihdot siis pois suljettu proosatekstien kohdalla? Eivätkö esimerkiksi Petroniuksen Satyricon (60) tai Mark Z. Danielewskin House of Leaves (2000) ole sitten proosateoksia?

Aforistiikan piirissä ollaan helpommin tyytyväisiä olemassa oleviin malleihin kuin runoudesta puhuttaessa. “Suuria muutoksia ei suomalaiseen aforismiin ole lähivuosina odotettavissa”, kirjoittaa Feiring teoksessaan. Vastaavanlaista heittoa olisi mahdoton kuvitella kotimaisen runouskeskustelun kontekstiin.

Mitä aforismi tarkoittaa? -antologiaa lukiessa käy ilmi, että 2010-luvulla kotimaisten tekijöiden piirissä vallitsi vielä perinteinen-lyyrinen -jako, jonka siemenet kylvettiin jo 1970-luvulla. Lyyriseen aforismiin ovat vaikuttaneet vahvasti Mirkka Rekolan 70-luvun kokoelmat, kun taas perinteisen aforistiikan nykylinjan peruskallion muodostavat Samuli Parosen (Maailma on sana, 1974) ja Paavo Haavikon teokset (Puhua, vastata, opettaa, 1973).

Rekola oli aforistikkona kapinallinen tekijä, jota kirjallinen kenttä ei hänen ensimmäisten aforismijulkaisujensa aikana edes mieltänyt aforistikoksi. Vuonna 1969 ilmestyneen Muistikirjan missio oli Rekolan itsensä mukaan luoda uudenlaista ajattelua, jotain tyystin muuta, mihin dikotomioihin nojaava klassinen aforismi oli tottunut. ”Muistikirjan aforismit eivät ole vain aforismeja, vaan myös uudenlaista ajattelua”, kirjoittaa Rekola edellä mainitussa antologiassa julkaistussa esseessään (s. 107). Rekolalle uudessa ajattelussa vastakohdat puuttuvat ja niistä tulee pitkän prosessin myötä pareja. Esseeantologian teksteistä syntyy vaikutelma jonkin sortin asemasodasta lyyrisen ja perinteisen aforismin nirppanokkaisten puolustajien välillä.

 

Aforismin nykyisiä tulevaisuuksia

Envallin ja Feiringin kirjoista valkenee, että sodanjälkeisinä vuosikymmeninä julkaistiin jonkin verran ”spesiaaliaforistiikkaa”, kuten Wäinö Aaltosen kuvataideaiheiset lauselmat Suomen taiteen vuosikirjassa 1943 sekä Sulho Rannan Musiikin valtateillä (1942).  Jos tämän päivän kirjallisuus on aihevetoistumassa, uskallan veikata spesiaaliaforistiikan uudelleentulemista. Kirjallinen diversiteettimme ei ainakaan kärsisi esimerkiksi punnitusta videopeliaiheisesta aforismiteosta tai teoksista (jos saan nyt julkisesti esittää toiveitani aiheita etsiville aforistikoille). Muun muassa Olli Hyvärinen on kirjoittanut jopa teoksellisen shakkiaforistiikkaa (Kuningatar tornissa, 2008). Kuvataideaforistiikka on ollut viime vuosina esillä muun muassa V.S. Luoma-ahon Teoriassa (2024):

”Giotton valosta ei lankea varjoa.

Cézannen omenat eivät ole omenoita, vaan ympäröivän tilan painoa.

Tilan tunnetta voidaan kasvattaa poistamalla tai lisäämällä rakennukseen huoneita. Tai varjoja.” (s. 45)

Kotimainen aforismi on ollut poliittisilta sisällöiltään hyvin liberaalivasemmistolaista sitten toisen maailmansodan. Tuoreen poikkeuksen muodostaa filosofi Pauli Pylkön Häviämisen strategia (2023), joka sisältää aforistisen osion ”Maailma on lause.” Samuli Parosen Maailma on sana -teosta kommentoiva otsikko antaa jo osviittaa teoksen sisällöstä, joskin Pylkön aforistinen ajattelu on kiehtova synteesi Parosen yhteiskuntakriittisyyttä sekä hänen omaa tärähtänyttä korpisyväekologisuuttaan. ”Sääli että ihmisestä on päästävä eroon. Kenelle kehrääjälintu sitten kehrää?” (s. 151)

Kuten kriitikko Janne Löppönen kirjoittaa Runografissa, Pylkön runoutta ei ole mielekästä irrottaa hänen filosofiastaan. Tässä piileekin myös Pylkön aforistiikan vahvuus: sen taustalla on syvää oppineisuutta uhkuva, mutta lopulta taantumuksellinen filosofinen järjestelmä, jonka pohjalta teksti versoaa. Aforistiikka on Pylkölle filosofian jatkopala, tiedollinen etenemistapa muiden joukossa. Jotkin Pylkön syväekologisista aforismeista ovat mielestäni lajinsa parhaimmistoa:

”Jos uskonnon voisi perustaa, sen ensimmäinen oppilause kuuluisi: ihminen ei pysty tuhoamaan maaperän koko pieneliöstöä.” (160.)

 

”Perinteisestä” aforismista ”lyyriseen”…?

Myös viime vuosikymmenen alussa lajia uudistaneet Virpi Alanen ja Tiina Lehikoinen kritisoivat aforismin tiukkarajaisuutta. Lehikoinen toteaa Tampereen aforismiyhdistyksen vuosikokoukseen kirjoitetussa alustuksessaan (Tuli & Savu nro. 71), että aforistikkoa kiitetään harvoin mielikuvituksen lennosta ja keveydestä. ”Mielestäni tilanne voisi olla myös toisenlainen. Juuri mielikuvituksen puute on lajille kohtalokasta, sillä mikään ei todista, että aforismeissa esitetyt väitteet olisivat vakavamielisyydessään sen todenmukaisempia tai lähempänä totuutta kuin jos ne uskaltautuisivat leikkiin.” (s.17.)

Lehikoisen mielestä aforistiikka on pitäytynyt itsepintaisesti kiinni vakavuudessa, kun taas runous, näytelmät ja proosa ovat uskaltaneet leikillisiksi. Toisin kuin lyriikan piirissä, myös kielen materiaalisuus ja typografinen kokeellisuus on jäänyt aforistiikassa vähäiseksi. Huomio on mielestäni oleellinen, ja aforismiteoksia koluttuani voin todeta Lehikoisen kuvauksen pitävän edelleen paikkansa. Suurin osa nykyaforisteista ohittaa kirjallisuuden materiaalisen ulottuvuuden tai tutkii sitä vakiintuneiden lausekaavojen mukaan, mikä henkii jäykkää formalismia.

Eikö kirjallisuudelle olekin ominaista kyky omaksua mitä tahansa tekstiä? Ero aforismin ja language-runouden hedelmistä huumautuneen nykyrunouden välillä on suuri. Verhoa on kuitenkin yritetty raottaa: edellämainittu Tuli & Savun numero sisältää Timo Salon typografisesti kunnianhimoisen aforismisikermän.

Ero aforismin ja language-runouden hedelmistä huumautuneen nykyrunouden välillä on suuri.

Lyyrisen aforismin poetiikkaa puolustavassa alustuksessaan Lehikoinen kuvaa lyyristen aforismien kartoittavan yleispätevien totuuksien sijaan ”usein eksistentiaalisia tuntoja ja erilaisia vastaavuuksia. Ne etsivät suhteellisia varmuuksia epävarmassa maailmassa, kuten Rekolan tapauksessa.” Lehikoisen kaksi ensimmäistä aforismiteosta Sitruunalumilyhtyjä (2008) ja Isoympyräkatu (2011) ovat edelleen vaikuttavia lyyrisen aforismin taidonnäytteitä. Sisällön ja muodon tasolla kokeilevaa teosparia voi ajatella perinteisen aforistiikan kritiikkinä. Isoympyräkadun paikallisuuteen nojaavat sikermät henkivät rekolamaista ilmaisua ja pyrkivät samalla kääntämään lajin konventioita outoihin kulmiin:

klo 16.03

Taivas sateen värinen, tietää ontelonsa.

klo 16.25

Hopeoitu ruohikko, ensimmäinen muisto, ensimmäinen aine.

Orret kaivertavat haavoja käteen.

klo 18.51

Istua iltaa koristekaalin seurana. Lausua yksikseen säettä.

Tämänkin hiljaisuuden sinä kehystät. (s. 64)

Virpi Alanen toistaa Lehikoisen kritiikin aforismia käsittelevässä esseessään ”Filosofian poikasia” (Mitä aforismi tarkoittaa?). Alasen mukaan ”hyvän aforismin kaavan” sokea toistaminen alkavat helposti toisintaa ”luutuneita käsityksiä ja aikaansa eläneitä normatiivisuuksia.” Eräs näistä on muun muassa mieskatseen kautta välittyvä perinteisten sukupuoliroolien toisto (s. 30). Alasen mukaan aforistin tärkeimpiä tehtäviä on asioiden kyseenalaistaminen, johon kuuluu myös totunnaisten kirjallisuuskäsitysten haastaminen. Kritiikin keskiössä on huomio, että se mikä on ajallista ja sattumanvaraista, typistyy perinteisen aforistiikan kaavojen puristuksissa herkästi totuudeksi tai elämänviisaudeksi.

Otin yhteyttä Alaseen kysyäkseni, mikä häntä kiehtoo eniten aforismin kirjoittamisessa. Alanen kuvaa olevansa runouslähtöinen aforisti. ”Monia aforismejani on mahdollista lukea runoutena – mutta silti aforistinen poetiikkani on eri asia kuin runouteni. Viihdyn lajien rajoilla ja hybridimuodoissa, mutta lukijana nautin myös oivaltavasta perinteisestä proosa-aforistiikasta.” Omassa luennassani Alanen ei niinkään solmi tiukkoja merkityssolmuja, vaan aforismit toimivat toisiinsa vuotavina risteyksinä tai tienviittoina. Kohosteista on myös eräänlainen arjen impressionismi sekä monimerkityksellinen hetkellisyys, jotka leimaavat etenkin hänen tuoreinta aforismiteostansa Kaupunkilintu (2025):

Kaupungin kieli on kovaa tekoa, semioottinen timantti.

Pimeällä taivaalla mainos: miten ollaan lintu.

Nukutaan, lähestytään maata.

Ei nukuta, ollaan kaikkeuden katsojia.

Pysähtymättömyyden kauhu tai kauneus, jotka tapahtuivat meidän eläessämme. (s. 45)

Alanen kertoo nauttivansa erityisesti aforistiikan tarjoamasta haasteesta. ”Miten kirjoittaa korkeatasoinen ajatuksen ja kielen yhdistelmä, yksi pieni lause, joka toimii erilaisilla lukijoilla ja kestää aikaa? Aforistiikka on aina yhtä mahdotonta.”

Edellä kuvattu perinteinen-lyyrinen dikotomia on tuskin enää yhtä kouriintuntuva kuin viisitoista vuotta sitten. Kysyin aiheesta Tiina Lehikoiselta, jonka mukaan runouden keinot vaikuttavat olevan nykyään aiempaa sallitumpia: ”Jos miettii, ketkä ovat saaneet Vuoden paras aforismikirja -palkintoja kuluneen vuosikymmenen sisällä, voidaan ajatella kahleiden höltyneen, sillä useampi teoksista on ollut runokirjoja. Hyväksytty ilmaisukieli on siis moninaistunut — ja hyvä niin.”

Vaikka vaikutteet siirtyilevät aktiivisesti puolin toisin, Lehikoinen muistuttaa, että runous- ja aforismikentät ovat kuitenkin yhä toisistaan irrallisia.  ”Aforismeilla on oma uskollinen yleisönsä ja kirjoittajakuntansa, jotka eksistoivat pääosin muusta kirjallisesta kentästä erillään. Sami Feiring oli 2010-luvulla hallitseva hahmo, jolla oli voimakas halu määritellä lajia hyvin formaalisti ja eksklusiivisesti. Oma kirjallisuuskäsitykseni on toisenlainen, enkä kokenut, että ajatuksilleni on tilaa. Otin siksi etäisyyttä koko lajiin ja sen seuraamiseen, mutta uskon ja toivon sisältöjen moninaistuneen.”

Viime vuoden puhutuin aforismiteos, Janne Tompurin jo mainittu Sivuääniä, vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvinkin perinteiseltä aforistiikalta. Lähiluennan myötä voi erottaa, että teos pikemminkin tanssahtelee perinteisen ja lyyrisen välimaastossa. Roomalaisin numeroin nimettyjen osastojen aforismit asettuvat sivuille joko yksinään tai 2-4 aforismin mittaisina sarjoina. Sivu on teoksen kantava yksikkö, jonka sisällön puitteissa yksittäiset aforismit saavat merkityksensä.

”Palkkatappaja noteeraa ihmisarvon.” (s. 26)

”Työläisen kahle. Tehtaan arvoketju.” (s. 55)

”Helsinki, vallan pitäjä” (s. 74)

”Jumala on sana, Saatana kirosana.” (s. 84)

”Sairas parantaa koneita.” (s. 110)

Perinteisestä muotokielestään huolimatta Tompurin aforistiikka ei asetu suoranaisesti parosten ja paasilinnojen jatkumoon. Kysyin tätä esseetä varten Tompurilta, mikä häntä erityisesti viehättää aforistiikan kirjoittamisessa. Tompuri vastaa:

”Aforistiikan maine kantaa aineksia, jotka jätän rauhaan: kaavamaisuus, kasvatuksellisuus, katteeton optimismi. Lause, joka taputtaa selkään, ei iske. Minua kiinnostaa aforismin toinen perinne: ironia, pessimismi, provokaatio. La Rochefoucauld leikkaa ihmisluonnon auki patologin tarkkuudella. Lichtenberg todistaa itseään vastaan. Nietzsche kirjoittaa vasaralla. Karl Kraus, Cioran ja Stanisław Jerzy Lec kantavat saman perinteen 1900-luvun läpi satiirina, toivottomuutena, mustana huumorina. Kotimaisesta perinteestä omia esikuviani ovat Samuli Parosen kuiva kapinallisuus, Mirkka Rekolan ajattelun tihentymät, Helena Anhavan hillitty terävyys ja Torsti Lehtisen filosofinen mietteliäisyys. Heille aforismi on ajattelutapa. Sivuäänissä kulkee kirjallisuuden lisäksi filosofian, uskonnon, talouden ja vallan kysymyksiä. Lyhyt virke voi sanoa enemmän kuin pitkä, jos uskaltaa olla armoton. Aforismi on minulle aselaji.”

 

Novelli <3 Aforismi <3 Runo = Afolli + Ruforismi

Aforismikirjallisuuden piirissä lajirajoja on pyritty hälventää viime vuosina muilla kuin typografisin keinoin tai runouslähtöisesti, muun muassa kirjoittamalla aforisminkaltaista tekstiä keksimällä uusia alalajeja.

Hanna-Leena Ylisen Kilpikaarnaihminen (2021) sisältää osastollisen aforismin ja novellin hybridejä, ”afolleja”. Ylinen kuvaa sanamuunnoksensa viittaavan tekstiin, joka on ”mahdollisimman lyhyt niin kuin aforismi, mutta sisältää novellin tapaan tarinan tai ainakin kliimaksin, jonka ympärille lukija voi kuvitella tarinan.” (s. 27). Ylisen afolleja on mielekästä lukea eräänlaisina elliptisinä mikronovelleina: ”Lainasi valonsa toisilta. / Oli tullut hänen vuoronsa joutua lastensa demonisoimaksi. ” Täydellinen amatööri. / Opettavat itsenäistä ajattelua. / Sanoi riista, kun tarkoitti eläimiä.” Ylisen praktiikassa aforismi ei ole itsensä ympärille kiertyvä yksikkö, vaan proosakappaleiden välillä on riippuvuussuhde.

Afolleja lukiessani tulee mieleeni luovan kirjoittamisen kursseilta tuttu Hemingwayn kuusisanainen ääriekonominen mikronovelli: ” Myytävänä: vauvan kengät, ei käytetty kertaakaan.” Kävisikö edellä siteerattu aforismista?

Toinen viimeaikainen aforismin uudelleenmäärittely-yritys löytyy John Fieandtin teoksesta Ihminen (2024). Fiendt ei kirjoita aforismeja, vaan ”ruforismeja”, eli runoutena kirjoitettuja aforismeja. Kirjan avaava mottoruno ”Saatteeksi” kuuluu

 

”Nämä kirjoitukset ovat lyhyitä

tarinoita ajatuksista, lyyrisiä

mietteitä hetkestä ja paikasta,

ruforismeja. Niiden sisäinen

johdonmukaisuus luo polkunsa

tajunnan maisemassa tovin jos toisenkin

unenomaisella poljennolla kulkien

niin kuin ihmisen mieli tekee.

Ne ovat osin hyvin henkilökohtaisia

retkiä yhteiseen aikaan ja maailmaan.” (s. 5)

 

Vulgaari uudissana ruforismi herättää välittömästi kiinnostukseni. En kuitenkaan saa teosta lukiessani lainkaan kiinni siitä, mitä ruforismi tarkoittaa tai mihin termillä siis pohjimmiltaan pyritään. ”Lupus Lupus katseessa hento / hohde minää Homo Sapiens / samassa sama: sokaiseva valo”. Anteeks mitä, oli ensimmäinen ajatukseni lukiessani tätä ruforismia. Onko ”minää” typo vai kuuluuko lukusuuntaa häiritsevät säkeenylitykset sekä syntaktinen ennakoimattomuus peräti ruforismin luonteeseen?

Ruforismit ovat myös otsikoituja, mikä tekee niiden lukemisen aforismin kaltaisina erittäin hankalaksi. Asetelma on hämmentävä, sillä otsikko toimii tällöin lukuohjeena tekstille, joka saattaa olla, perinteisen aforismin tavoin, sisältönsä puolesta lukuohje itsessään. ”Käänne”-niminen ruforismi kuuluu:

Mitä huomenna ei ole

on arvattava tänään

jottei niin olisi

Saattohoitoinen siili

Ehkä näkyvimmin aforismi on kuitenkin kukkinut oman lajinsa ulkopuolella, etenkin fragmentin lajia hyödyntävän runouden piirissä. Monet fragmenttimuotoiset teokset veistävät fragmentin lajiin aforistisen ulottuvuuden.

Alun perin varhaisromantikko Friedrich Schlegelin muotoilema ajatus fragmentista ”kuin siilinä”, maailmasta eristäytyvänä taideoliona, korostuu fragmenttirunoteosten aukeamien sijaan pikemminkin perinteisen aforistiikan piirissä. Nykyaforismin poetiikkaa vasten Aku-Kimmo Ripatin 60-lukulainen meta-aforismi tuntuu edelleen kuvaavalta. Siilimäisyydellä on aforistiikassa yhteiskunnallista vastarintaa kuvastava tehtävä: ”Aforismikokonaisuus on siili, jonka sata piikkiä nousee sortajaa vastaan.” (Luodemailta, 1962)

Fragmentin lajia tutkinut Miikka Laihinen kirjoittaa Nuoren Voiman Fragmentti/Ääni -numerossa (2/2023), kuinka Schlegelin metafora synnyttää vaikutelman ”tekstuaalisesta läpäisemättömyydestä” ja monitahoiselta luennalta suojautuvasta piikkipallosta. Nykyfragmentin kirjoittajien, kuten Reetta Pekkasen ja Elina Sallisen, runouksista voi havaita pyrkimyksiä purkaa fragmentille aiemmin ominaista siilipuolustusta. Laihisen siilille on opetettu uusia temppuja korostamalla fragmentin paikallista luonnetta, sekä tuomalla teoskokonaisuuksiin posthumanistisia viitekehyksiä, joissa maailmalta puolustautuva siili saakin aktiivisen roolin.

Fragmentin ympärillä on siis käynyt kuhinaa viime vuosikymmenet, ja sen poetiikkaa on tutkittu teoksissa, tutkimusartikkeleissa ja manifesteissa. Ehkä juuri viime vuosikymmenen ajan kestänyt uudenlainen kiinnostus fragmenttia kohtaan on luonut varjon aforismin ylle ja saanut sen katoamaan unholaan. Fragmentin lajiin nojaavalla runokentällä perinteinen aforistiikka voi näyttäytyä helposti saattohoitoisena siilinä. Tämä lienee syy sille, miksi perinteiseen aforistiikkaan suhtaudutaan runokentällä helposti konservatiivisena ja parjaamisen arvoisena. Huomionarvoista on myös se, että aforistiikan kirjoittajien miesvaltaisuus sekä keski-ikäisyys on aina ollut suomessa kohtalaisen suuri. Asetelma synnyttää herkästi tarpeettoman redusoivan kuvan aikansa eläneestä ”boomer-aforistiikasta”.

Fragmentin lajiin nojaavalla runokentällä perinteinen aforistiikka voi näyttäytyä helposti saattohoitoisena siilinä.

Aforistinen fragmentti tuntuu liki tunnuspiirteeltä monelle Poesian kautta julkaisevalle runoilijalle. Poesian kontekstissa ”perinteisintä” aforistiikkaa edustavat Lauri Rikalan teokset. Sen sijaan Olli-Pekka Tennilän Lemmonompeleen aforistisuus on vahvasti sidoksissa esseistiisiin piirteisiin: teoksen aforismit näyttäytyvät vahvasti fragmenttien kommentaareina, ja ne kulkevat keskeispakoisesti aikaisemmin kirjoitetun marginaalissa. Aforistinen fragmentti ”Kieli ei ole inhimillistä alkuperää.” (s. 33) kaikuu vasten teoksen avaavia kielifilosofisia runoesseitä.  Sivun 15 aforistinen fragmentti ”Kun onnistun katsomaan sivulle, / kaikki alkaa näyttäytyä oikeassa valossa.” kaikuu vasten sivun 6 runoesseetä vasten: ”Ehkä valo vaipuu, kuten vahingossa kirjoitin.”

Ehkä aforismin ja fragmentin ero liittyy olennaisesti lukemisen odotushorisonttiin, jota yksittäisen teoksen sommitelma ehdottaa. Aforismiteoksissa ”kauan sitten” sanotun laahus ei ole usein yhtä painava kuin fragmenttiteosten kohdalla.

Lemmonompeleen kanssa samaan kirjoituksen olemusta pohtivaan jatkumoon asettuu myös Aki Salmelan ~, eli Tilde (2025). Kielen sopukoita tutkiva metalyyrinen teos muistuttaa esseistisen fragmentin sijaan pikemminkin perinteiselle aforismille tyypillistä meta-aforistiikkaa.

”Elämä on aineettomien asioiden keräilyä. / Muistojen, kokemusten, käsitysten. / ~ / Tämä / katoavaisuuden harjoitus.”

Hajanaiset huomiot ja ajatuslangat käyvät teoksessa päättymätöntä dialogia: ”Tämä aistieni tulkinta maailmasta. / Tämä tulkintani tulkinta tulkinnasta. / ~ / Menin minne menin, olen aina täällä.” On kuin teksti itsessään olisi kyllästynyt päättymättömään hiljaisuuteensa. Omassa luennassani ~ on mietekirjallisuutta, jonka alta pilkistää tarkoin sommiteltu filosofinen tutkielma.

 

Marginaalin marginaalin marginaali

Kotimaisen aforismin keskeinen etujärjestö on Suomen aforismiyhdistys. Yhdistyksen blogia seuraamalla saa paremman otteen kotimaisen aforismin sedimenteistä. Etenkin yhdistyksen vuosittain jakama vuoden aforismiteos -palkinto kuvastaa hyvin kentällä tapahtuvaa liikehdintää. Palkittujen teosten listaa vilkaisemalla käy ilmi, että teokset edustavat aforistisen kirjoittamisen eri laitoja. Viimeisen viidentoista vuoden aikana palkinto on myönnetty mm. V.S. Luoma-ahon Kronologille (2012), Olli-Pekka Tennilän Ontolle harmaalle, Markku Envallin Rautasydämelle (2021) sekä Jouni J. Särkijärven omakustannetulle kirjalle Varokaa purevia aforismeja (2023).

Aforistiikka ei kiinnosta Suomessa suuria tai edes keskisuuria kustantamoja. Tänä päivänä ainoa suuren kustantamon kautta operoiva aforisti on Markku Envall, jolta WSOY julkaisi 2022 teoksen Rautasydän. Aforistiikkaa pitävät henkitoreissaan lähinnä ntamo ja Kulttuurivihkot sekä oma- ja palvelukustantamot. Lajin asema on Suomessa heikko, etenkin kun vertaa sitä vaikkapa Saksan tai Ranskan aforismikenttään. Lukemieni teosten valossa laji vaikuttaa pienestä julkaisuvolyymista huolimatta elinvoimaiselta. Kysyin Suomen aforismiyhdistyksessä toimineelta Janne Tompurilta nykyaforismin tilasta. Tompuri muistuttaa, että monipuolisuus ei ole synonyymi elinvoimalle:

”Toimin Vuoden aforismikirja 2025 -valitsijana ja sain lukea koko vuoden sadon. Karkeasti puolet teoksista oli perinteistä aforistiikkaa, puolet liikkui lyyrisen aforismin ja runouden välimaastossa. Sama liike näkyy aiemmin palkittujen listalla. Tasoltaan vuosi oli vahva. […] Laatu ei kuitenkaan ole sama kuin elinvoima. […] Aforistiikka jakaa muun vähälevikkisen kirjallisuuden ahdingon. Kirjastojen ostotuen lakkauttaminen on iskenyt suoraan pienkustantajiin, joiden valikoimat koostuvat juuri tällaisista teoksista. Näkyvyys on lajin elinehto.”

Lajin näkymättömyys on paradoksaalisesti hyvä syy lukea aforistiikkaa juuri nyt. Kuten Hannu Hirvonen kirjoittaa Vuori sumussa -teoksessa (2021): ”Etsin ihmisen jälkiä. Mitä pienempiä, sitä parempi.” (s. 30) Aforistiikan lukeminen kulkee nyt, ja varmasti pitkälle hamaan tulevaisuuteen, vasten vallitsevia trendejä.

Kaiken kaikkiaan kotimaiselle aforismikentälle kohdennettu tonttikatselmus on hedelmällinen tapa hahmottaa kirjallisen marginaalimme, etenkin runouden, pääkallopaikkoja. Raja-alueilla kuplii kuitenkin kiehtovia tutkimuslinjoja siitä, millaiseksi sekä aforistiikan että runouden voisi mieltää.

 

Viitattu kirjallisuus:

Virpi Alanen: Kaupunkilintu (Kulttuurivihkot 2025).
Mark Z. Danielewski: House of Leaves (Pantheon 2000).
Markku Envall: Suomalainen aforismi (SKS 1987), Rautasydän (WSOY 2021).
Sami Feiring (toim.): Mitä aforismi tarkoittaa? (Savukeidas 2013).
Sami Feiring: Lyhyesti sanomisen taide (Avain 2014).
John Fieandt: Ihminen (Kulttuurivihkot 2024).
Paavo Haavikko: Puhua, vastata, opettaa (Otava 1973).
Hannu Hirvonen: Vuori sumussa (Kulttuurivihkot 2021).
Joseph Joubert: Mitä ajattelen (Otava, 2007).
Tiina Lehikoinen: Isoympyräkatu (Poesia 2011), Sitruunalumilyhtyjä (ntamo 2008).
V.S. Luoma-aho: Kronologi (Poesia 2013), Teoria (Poesia 2024).
Samuli Paronen: Maailma on sana (Otava 1974).
Petronius: Satyricon (Tammi 2003).
Francis Picabia: Levotonta valoa (Bokeh 2025).
Pauli Pylkkö: Häviämisen strategia (Elonkehä 2023).
Sulho Ranta: Musiikin valtateillä (WSOY 1942).
Mirkka Rekola: Muistikirja (WSOY 1969).
Aku-Kimmo Ripatti: Luodemailta (WSOY 1962).
Aki Salmela: ~ (Tilde) (Poesia 2025).
Jouni J. Särkijärvi: Varokaa purevia aforismeja (Omakustanne 2023).
Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa (Poesia 2016), Lemmonommel (Poesia 2021).
Janne Tompuri: Sivuääniä (ntamo 2024).
Jouko Tyyri: Nokivalkea (WSOY 1954).
Hanna-Leena Ylinen: Kilpikaarnaihminen (Kulttuurivihkot 2021).

Korjattu 30.5. Salmelan teos ilmestyi 2025, ei 2026.

Korjattu 31.5. Tarkistettu lähdeluettelon kustantajatiedot.