Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistä

Pajari Räsänen sukeltaa Karri Kokon tuotantoon. Vuonna 2025 julkaistut teokset, romaani Helsinginkatu ja runokootut Siinä ne nyt ovat, kuuluvat progressiiviseen universaalirunouteen ja sisältävät sen.

Entä jos sanoisin, että Helsinginkatu on romanttinen romaani?

Kysyin tätä esikoisromaaninsa hiljattain julkaisseelta Karri Kokolta sunnuntaina 12. lokakuuta 2025. Olimme Porin Yrjönkadulla, Galleria 3H+K:ssa, jossa sana- ja kuvataiteilijan näyttely Näytä haavasi oli viimeistä päivää auki. Ymmärrettävästikin kysymykseni yllätti hänet. Selitin viittaamalla Friedrich Schlegeliin ja Novalikseen, saksalaisiin varhaisromantikkoihin ja heidän romantiikkaansa.

Romantiikalla en siis niinkään viittaa vaikkapa siihen, että Kokossa voi tunnistaa ”romanttisen herkkiksen, joka tekee joko kätkettyjä tai aivan avoimia rakkausrunoja”, vaikka totta on kyllä tuokin (Vesa Rantama, ”Runoilija otti virkkeitä sadasta masennusblogista ja loi klassikon”, HS.fi 17.1.2026). Romanttisella tarkoitan ensisijaisesti sitä, että Helsinginkatu jatkaa hyvin erityisessä mielessä romanttisen runouden, progressiivisen universaalirunouden perinnettä.

Friedrich Schlegelin (1772–1829) kuuluisan fragmentin mukaan ”romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta”. Romanttinen runoteos ei oikeastaan olisi yksinomaan ”runoutta” sanan tavanomaisimmassa mielessä, vaan se materialisoituisi romaanina – tai romaanin kaltaisena kokonaisuutena – joka yhdistelisi toisiinsa kertovaa epiikkaa, säemuotoista lyriikkaa, dialogia, esseistiikkaa, kritiikkiä. Novaliksen (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) keskeneräiseksi jäänyt romaani – siis kohtalon oikusta romaanifragmentti – Heinrich von Ofterdingen (1802, suom. 2013) on tästä leimallinen esimerkki.

Progressiivista universaalirunous on sikäli, että se on loputtomasti tulossa, ei koskaan valmis. Helsinginkadun (ntamo 2025; viitteissä H) kanssa samoihin aikoihin julkaistun kokoomateoksen nimi on kuitenkin Siinä ne nyt ovat. Koottu runous (ntamo 2025; viitteissä S). Mutta, vaikka sanat ”siinä ne nyt ovat” muuta vihjaavat, Kokko kirjoittaa mitä romanttisimmin: ”Runoutta ei vielä ole, / runous on vasta alkamassa” (H 259). Jo lainaamassani Athenäum-fragmentissa 116 Schlegel jatkaa: ”Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi” (suom. Vesa Oittinen).

Ehkä lopulta romanttisen fragmentin tarkoittama – loputtomasti tarkoittama, tavoittamaton – kokonaisuus olisi universaali ihminen, sillä ”kaikki ihmiset saman ihmisen / fragmentteja”, kuten Kokko kirjoittaa (H 255)?

Runous vaatii niin tekijältään kuin lukijaltaan jotain, mitä romantikkojen romantikko John Keats (1795–1821) kutsuu negatiiviseksi kyvyksi, kykyä heittäytyä ja sietää ymmällään oloa. Saattaa nimittäin käydä niin, että runot ”vaikuttavat hetkittäin ymmärrettäviltä, mutta jättävät lukijan miellyttävästi ymmälleen. On pakko heittäytyä mukaan” (H 103). Tämän lainauksen kontekstissa puheena on Erkka Filanderin Adoraatio eli Seremonia Johannes Kastajalle (2018), yksi lukuisista runoteoksista, joista Helsinginkadussa puhutaan. 

Kokko kirjoittaa runoudesta ja runoilijoista, runoteoksista: Cia Rinteen, Juha Raution, Tytti Heikkisen, Stina Saaren, Harry Salmenniemen, Kari Aronpuron, Ezra Poundin, Sami Liuhdon, Tuija Välipakan, Auli Särkiö-Pitkäsen, Martin Högströmin, Marianne Mooren, Paavo Kässin, Leevi Lehdon, John Ashberyn, Maria Matinmikon, Ester Nuoren Lepän, Juhani Räisäsen, Helena Sinervon, Stéphane Mallarmén, Lassi Hyvärisen, Sanna Karlströmin, Olli-Pekka Tennilän, Mirkka Rekolan, Tiina Lehikoisen, Jouni Teittisen, Saila Susiluodon, Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan, William Carlos Williamsin, Kölön, Kristian Blombergin, Aram Saroyanin, Niillas Holmbergin, Anna Tomin, Helena Kallion, Matti Niskalan, Vesa Haapalan, Aki Salmelan, Hermanni Härmälän, Heidi Karin, Pauliina Haasjoen, ynnä monen muun runoudesta.

Hän kirjoittaa kritiikistä ja tutkimuksesta, artikkeleista ja esseistä: Pauli Tapion, Hannu Poutiaisen, jälleen Olli-Pekka Tennilän, Sini Silverin, Gaston Bachelardin, Maurice Blanchot’n, Siru Kainulaisen, Eino Santasen, Anna Helteen, Deleuzen ja Guattarin, Tarja Hallbergin, Camille Paglian, jälleen Kristian Blombergin, Aki Salmelan, Mikko Keskisen, ja niin edelleen.

Kuvataiteesta: Camilla Edström Ödemarkin, Mika Karhun, Anna Reivilän, Édouard Manet’n, Juhani Harrin, jälleen Cia Rinteen, Marika Oreniuksen, Mox Mäkelän, ja niin edelleen.

Romaaneista: Antti Salmisen, Kari Aronpuron, Jaakko Yli-Juonikkaan, Don DeLillon, Rachel Cuskin, Aleksis Kiven, Antti Tuurin, August Strindbergin, Ulf Lundellin, Lars Görlingin, William Gaddisin. Ja omastaan: Helsinginkatu on romaani romaanista Helsinginkatu.

Yhden keskeisistä periaatteistaan Helsinginkatu lainaa Stendhalilta: ”romaani on tietä pitkin kävelevä peili, miksei sitten Helsinginkatua” (H 384). Entä runo? ”Runo kulkee ilman läpi.” (H 39) Maailma sen ympärillä muodostaa ”jättimäisen poeettisen potentiaalin” (H 62). Runo voi olla, kuten Miikka Mutasen runot Kokon mukaan, ”yhtä aikaa läpitunkematon ja säihkyvän kirkas” (H 135). Se luovuttaa merkitystään hitaasti (H 162). Mutta loppujen lopuksi runo puhuu vain itsestään: ”Aika ajoin olen vakuuttunut, että runous ei kuvaa maailmaa tai puhu maailmasta. Sen aihe on runous itse.” (H 150.) Ja kuten toinen romaanin ”apukertojista” B toteaa Helsinginkadun dialogiosuudessa, oikeastaan kahdesti: ”Romaanin aihe on romaani itse” (H 309, 310).

Mutta miten mahtaa olla tuon itsen laita?

Alkusivuilta, luvusta ”Helsinginkatu alkaa”, löytyy hieman elliptinen virke, joka sisältyy yhteen päiväkirjamerkintöjen perään liitetyistä lyhyistä muistiinpanoista: ”Romaani joka sisältää koostuu ’kaikesta’: sisältää kaikkia lajeja” (H 24, sic). Romaani, joka sisältää, sisältää kaikkia lajeja, ja kääntäen: ”kaikki” sisältää romaanin, runouden ja romantiikan.

Kritiikki on sisältyvistä ja sisältävistä lajeista yksi. Runous, jonka aihe on runous itse, on itse myös oma kritiikkinsä.

”Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama” (H 191). Kritiikki on siis paljon vartija. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaisi se, että teos pysyisi samana? Etenkin, jos teoksen rajat ovat epämääräiset? Helsinginkatuun kuuluu liitteitä: digitaalinen kuvaliite, blogi ja jopa suoratoistopalvelun soittolista. Teoksen rajaamista vaikeuttaa yhtä lailla se, että Helsinginkatu punoo kollaasiromaanina tai kokonaistaideteoksena kudokseensa lukemattomia lainauksia, joita ei ole aina sellaisiksi merkitty. Miksei siis voisi ajatella, että myös kritiikki, se mitä Helsinginkadusta sanotaan, tulee osaksi ”teosta”? Ja sekin, mitä ei sanota – sekin, mitä ”voisi kysyä luonnolta”? Tähän on lainattava ihana merkintä maaliskuun 11. päivältä 2019, Runousvuosi-projektista, joka alkoi blogina ja päätyi osaksi Helsinginkatua:

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli. (H 125.) 

Teos ei ole enää kritiikin jälkeen sama. Miten se voisikaan olla, jos paitsi arkkitehtuuri ja muut ihmisen luomukset, myös niitty, lehto, koski tai jättömaa nähdään – tai jätetään näkemättä, kunnes joku tämän mahdollisuuden oivaltaa – kritiikin muotona tai sovelluksena, kommentaarina runouteen, ja jos runous toteutuu tullessaan luetuksi, kommentoiduksi, osaksi päättymätöntä keskustelua? Sateen, sumun, autereen, tuulen kommentoimaksi?

Helsinginkatu sekä tematisoi kritiikkiä, ennakoi sitä, että sisältää kokeilevaa kritiikkiä. Sosiaalisessa mediassa Kokko taannoin kertoi harkitsevansa oman teoksensa kritiikin kirjoittamista, kokeellisen kritiikin muotona.

Ja sittenkin: ”Runo, ainakin kirjan sivulle painettu, on jokaiselle lukijalle periaatteessa sama. Runo ei muutu, vaikka lukija muuttuu.” (H 180.) Tähän tahdon lukijana ja kriitikkona uskoa. Sekä teoksen muuttumattomuuteen että omaan muutokseeni. Kokko lainaa Tuija Välipakan kokoelmaa Uutisia! (2018), joka kehottaa: ”lue tämä ääneen.” Sillä: ”sanat jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi.” (H 102.) Toivotan tervetulleeksi muutoksen. Ei onneksi vain mikromuovia, vaan myös runon hiukkasia tarttuu elävään kudokseeni, runosta joka vaeltaa hengittämäni ”ilman läpi” (H 39), ”matkalla mahdollisen ääriin” (H 250).

Poimin helmiä. En harvoja poikkeuksia lukuunottamatta erityisemmin innostu aforismeista lajina, vaan kernaammin ihastun kirkkaaseen maailmaa ja taivaan sineä heijastavaan kiteytymään, joka odottamatta löytyy tekstimassan syövereistä tai kudoksista. Kuten: ”Kukkaa hoitaa ihminen, mutta ihminen, häntä ei hoida kukaan” (H 10). Syyssunnuntaina porilaisessa galleriassa yritin lainata tuota esimerkinomaisesti Kokolle, ulkomuistista ja kömpelösti – siis väärin sanoin. Hän ei tunnistanut poimintaani, ja arveli, että se saattaa olla lainaus hänen tekstinsä lomassa. Kaikenlaista tarttuu matkaan, joskus muuntuen, joskus sellaisenaan.

Helsinginkadun ja Kootun runouden lukija saattaa tunnistaa siellä täällä sitaatin, jota ei ole sellaiseksi merkitty.

Päiväkirjamerkintä keskiviikolta 26.9.2012 sisältää pitkän kappaleen, joka on suora lainaus, tai oikeammin käännös Walter Benjaminin kuuluisasta Angelus Novus -tulkinnasta (”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä”, ja niin edelleen, H 78; katkelma ei kokonaisuudessaan tarkalleen vastaa Raija Sirosen suomennosta Messiaanisen sirpaleita -käännösvalikoimassa vuodelta 1989). Benjamin, jota ei tämän sitaatin yhteydessä mainita, kerrotaan hieman myöhemmin lähteeksi toiselle lainaukselle, joka sisältää muun muassa tämän: ”vain kopioitaessa teksti komentaa sen parissa työskentelevää sielua” (H 141).

Toisaalla Helsinginkadussa siteerataan René Charia, sisennetyn lyhyen kappaleen verran. Charin aforismin suomennos on lainattu Juha Vartolta: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Sisennyksellä lainaukseksi merkityn kappaleen jälkeen seuraa sisentämätön kappale, joka näyttäisi ikään kuin kommentoivan Charin aforismia: ”Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa.” (H 139.) Tämäkin on sitaatti, tai oikeastaan suomennos Charin aforismista: ”La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts.” Kriitikkona voisin siis sanoa, minäkin, että ”kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja” (H 125), kuten Kokon lainaama ”Sami L.”, siis Liuhto. Sekä Kootun runouden että Helsinginkadun sivuilta voi siellä täällä tunnistaa vastaavanlaisia suoria, mutta merkitsemättömiä sitaatteja, esimerkiksi Platonin Pidoista (”Mene siis kauniina / kauniimman luo”, S 88) ja Paul Celanin runosta ”Engführung” (”Älä lue enää – katso! / Älä katso enää – mene!”, H 248). Lukijan on siis syytä olla varuillaan, ettei pane kaikkea lukemaansa tekijän nimiin.

Ilkikurista? Epäilemättä. Ja samaan aikaan vakavaa. Kokko pohtii tekijyyttä niin teoriassa kuin käytännössäkin: ”Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle” (H 181). Romanttinen käsitys tekijästä voi kuitenkin yllättää, jos menemme romantiikan lähteille, ns. esi- ja varhaisromantiikkaan.

Saksalaiset (varhais)romantikot suhtautuivat nimittäin tekijyyteen luovasti ja vapaamielisesti: yksilöllisen neron toteuttamisen sijaan – tai sellaisen ohessa – he harjoittivat synfilosofoimista eli yhdessä ajattelua ja kollektiivista kirjoittamista. Friedrich Schlegel julkaisi Athenäumissa Novaliksen fragmentteja ja sujautti sekaan omiaan, ja myös toisin päin, julkaisi Novaliksen fragmentteja omiensa lomassa.

Laurence Sterne sisällyttää Tristram Shandyyn (1759–67, suom. 1998) ankaran läksytyksen plagiarismia vastaan, mainitsematta, että tuo tekstinpätkä on kopioitu Robert Burtonin teoksesta The Anatomy of Melancholy. On ikään kuin Kokko panisi vahingon – ja vahingonilon – kiertämään lainaamalla Sterneltä mustan sivun Helsinginkatuun (H 377). Mainitsin hänelle tästä. Hän huomautti, että sivun täyttävä musta suorakaide on kuitenkin tuttu paitsi juuri Tristram Shandysta, myös Kari Aronpuron kokeellisesta romaanista Aperitiff – avoin kaupunki (kolme painosta, kolme laitosta: 1965, 1978, 2015), jossa se viittaa kalkkeeri- eli hiilipaperiin, siis kopiointitekniikkaan kirjoituskoneiden aikakaudella.

Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle.

Helsinginkadun tekijyys jakautuu moniaalle. Romaanin loppupuolella, Arthur Rimbaud’n todellisia ja sepitteellisiä vaiheita käsittelevän dialogin lomassa, on jakso nimeltä Yhdeksän kertaa Rimbaud. Se sisältää kahdeksan (sic) Rimbaud-aiheista tekstiä, esseetä tai runoesseetä (H 341–347), kirjoittajinaan Kristian Blomberg, Einari Aaltonen, Miitsu Valkama, Tiina Lehikoinen, J. K. Ihalainen, Alexandra Salmela, Vesa Haapala, Terhi Forssén.

Kokeellisine kritiikkeineen Helsinginkatu muodostaa suurenmoisen johdatuksen nykyrunouteen ja erityisesti proseduraalisen runouden poetiikkaan. Sitä kannattaa lukea rinta rinnan kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat. Koottu runous kanssa. Viimeksi mainittu sisältää hyvin tervetulleen liitteen, ”Huomautuksia” (S 495–504), joka käsittää ikään kuin metodin esityksen jokaisesta kokoomateokseen valitusta kolmestatoista kokoelmasta.

Uno Boy, käsiohjelma on vuodelta 1982. Mainitsin Kokolle, että Suomenlinnan edustalla kelluva aaltopoiju on nimeltään Uuno; se on siis osapuilleen hänen esikoiskokoelmansa kaima, Uuno Buoy. Hän ei ollut ensimmäinen, jolle tästä mainitsin; valistin melojatovereitani tästä sattumanvaraisesta intertekstuaalisuudesta käydessämme poijulla pääsiäisenä 2025. Eräänlainen runokone sekin, tuottaa merkkejä meren aalloista: ”Poiju mittaa aallokkoa, poijusta riippuen, 1600 tai 1800 sekunnin ajan (eli noin puoli tuntia) ja laskee sen jälkeen aikasarjasta spektrin. Spektristä lasketaan aallokon perusparametrit. Tiedot lähetetään eteenpäin puolen tunnin välein. Mittauksen kellonaika kertoo 1600 tai 1800 sekunnin mittausaikasarjan aloitusajan.” (Ilmatieteen laitos) Melontamatkalla-nimistä Instagram-tiliä pitävä melojakaverini kuvaili retkeämme Harmajalle ja Uuno-poijulle: ”Tyyni meri sulautui pienen udun kanssa erityiseksi tunnelmaksi.” Jotain erityisen tunnelmallista on siinäkin, että runokokoelman kaima kelluu suunnilleen Suomenlinnan ja Harmajan majakan puolivälissä, omaa menetelmäänsä toteuttaen, merkkejä tuottaen.

Kokon ”toinen runoteos” (S 496) Ilmaisin asiani. Tekstikollaasi (2006) ilmestyi miltei neljännesvuosisata esikoiskokoelman jälkeen. Avaan sen uudelleen ja hämmästyn: ”teksti itsessään / sulkee silmänsä ja näkee” (S 32). Minulle rakkaan Joyce–Saarikoski-sitaatin olin aiemmin onnistunut jotenkin sivuuttamaan, ja jälleennäkeminen ilahduttaa. Vapaat kädet (2007) ja Toisaalta (2010) sisältävät ”’runorunoutta’” (S 496), mutta kollaasimaista sellaista nekin: ”Vielä yksi yö, Kant, […] Tizian, Pariisi, / vielä yksi yö, mustikat, / mustikan sininen, / kaikki neljä ilmansuuntaa, / joista olen sinua katsellut” (S 89). Kootun runouden kokoelmat eivät seuraa toisiaan aivan aikajärjestyksessä, mikä onkin onnistunut ratkaisu. Kokoomateoksen viidettä ”osastoa” (S 495), näytelmäksikin sovitettua ja Leevi Lehdon englanniksi kääntämää Varjofinlandiaa (2005) ei ehkä voi teknisesti ottaen kutsua runokokoelmaksi; kollaasirunoelmaksi ehkä pikemminkin. Lehto kirjoitti teokseen myös Koottuun runouteen sisältyvät kauniit jälkisanat, joissa hän korostaa masennusblogeista kerättyjen lauseiden ”anonyymistamista”, siis lähdetietojen ja siten alkuperäisen kontekstin häivyttämistä.

Jos sitaatteja prosessoiva kollaasitekniikka oudoksuttaa, voisi ehkä kysyä muutaman kriittisen kysymyksen. Ensinnäkin, jos Varjofinlandiassa siteeratut masennusblogit ovat sopivaa materiaalia kollaasiteokseen, mikseivät esimerkiksi Platon, Benjamin, Celan sitä olisi? Toiseksi: kukaan voi tuskin sanoa mitään ”täysin omin sanoin” (ks. Lehdon jälkisanat Varjofinlandiaan). Miten pitkä on merkkijonon oltava, jotta se ei olisi kollektiivista omaisuutta? Kolmanneksi: entä jos nuo mainitut kirjoittajat, ynnä esimerkiksi René Char ja James Joyce, sittenkin ennakoivasti plagioivat Karri Kokkoa? Entä jos Burton ennakoivasti plagioi Sterneä, joka ennakoivasti plagioi Aronpuroa, joka ennakoivasti plagioi Kokkoa?

Esimerkkejä ennakoivasta plagioinnista ei tarvitse hakea oulipolaisilta runoilijoilta.

Taannoin Itis-nimen tavaramerkikseen omaksunut kauppakeskus oikeastaan syytti helsinkiläisiä ennakoivasta plagioinnista, koska nämä ovat käyttäneet Itäkeskuksesta nimitystä Itis kauan ennen kuin kauppakeskus keksi ottaa sen omakseen.

Avokyyhky, lattiaheroiini -kokoelma (2007) koostuu 1024 yhdyssanasta, nimityksistä toistaiseksi olemattomille eli ennenkuulumattomille olioille, samalla kun niiden ”kokonaisuuteen kuuluu yksi yleisesti käytetty yhdyssana” (S 500). Luulenpa löytäneeni tuon sanan, mutta en pilaa etsijän nautintoa paljastamalla sitä. ”Huomautuksissa” Kokko arvelee tällä metodillaan ennakoivasti plagioineensa Harry Salmenniemen tulevien teosten nimiä.

”Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää” (H 123). Seitsemäs Koottuun runouteen sisältyvä kokoelma Töllötin (2010) on takuulla tylsä teos. Kuten Vesa Rantama kritiikissään toteaa, se on ”älyttömän tylsää luettavaa”, joka kuitenkin palkitsee lukijansa kirkkain helmin siellä täällä (HS.fi 17.1.2026). Se on eräänlainen tolkuton ekfrasis, nähtävistä kuvista riisuttu kuvaus loputtomasta kanavapujottelusta. ”Sulje silmäsi ja näe”, tässäkin.

Mainiossa Takaperin-kokoelman (2014) kritiikissään Anna Tomi kirjoittaa: ”Kokon tuotantoa leimaakin tietynlainen radikaalin kokeellisuuden ja lähes räävittömän sentimentaalisuuden välinen herkkä tasapaino” (Tuli & Savu nro 79). Räävitön sentimentaalisuus periytyy Sterneltä, kuten romantiikka periytyy Novalikselta (jonka mukaan ”maailma on romantisoitava”, jotta löydetään sen ”alkuperäinen merkitys”). Sentimentaalisuus ja romantiikka ovat lähtökohtaisesti jotain aivan muuta kuin imelää ylitunteellisuutta ja eskapismia.

Hänen lehmänsä (2023) perii innoituksensa Reetta Pekkasen runoteoksesta Salakuljetuksia (2021). Kehre (2020) on runoilijan omien sanojen mukaan ”ensisijaisesti rakkaudentäyteisten tunteitteni kuvaus” (S 503). Sana sanasta (2023), Kaiken nähnyt merkki (2022) ja Käsikirjoitus (2023) – mitä näistä vielä sanoa? ”Lainata lainattua.” (S 420) Tai tätä: ”Kerrotaan, että kun Beethovenilta kysyttiin, mitä eräs hänen sonaattinsa tarkoitti, hän soitti sen uudestaan” (H 122). Lukekaa siis. Minäkin tulen näihin palaamaan, kunhan saan käsistäni tämän lupaamani kritiikin, joka on jo nyt viipymistään viipynyt ja josta taisi lopulta tulla pikemminkin essee.

Pari sanaa kuitenkin. Kaiken nähnyt merkki -otsikkoa seuraa motto: ”’Yksin kirjoittaminen on mahdotonta.’” (S 405.) Epigrafi on lainausmerkeissä nimiösivulla, mutta, kuten kokoelman huomautuksissa todetaan: ”Lähdettä ei ilmoiteta, koska lähdettä ei ole tai niitä on monta” (S 504). Sepitin motolle lähteen, ranskankielisen: Écrire, seul, c’est impossible. Suuri osa pikemminkin kahteentoista sarjaan ja 38 osaan kuin erillisiin runoihin jakautuvasta kokoelmasta muodostuu parisäkeistä, jotka onnistuvat liikuttamaan niin asioita kuin lukijaakin, kunhan tämä malttaa olla odottamatta ymmärrystä pikemminkin kuin liikutusta: ”Musiikki liikuttaa asioita / ymmärtämättä, huojentuneena // kauhoo runoutta / lävitseen kulkevaa loputonta virtaa” (S 468). Huomautusten sisältämät tiiviit lukuohjeet, tai runojen kompositiota ja poetiikkaa avaavat merkinnät kirjan lopussa, ovat hyvin tervetulleita myös siksi, että ne auttavat havaitsemaan, miten runot jo itsessään tarjoavat lukuohjeita ja omaa poetiikkaansa, jossa etäisyyden säilyttäminen on läheisyyden edellytys: ”katso, katso läheltä / älä koske” (S 472). Edellytys, se on jotain mikä edeltää. Parisäe, pari säettä edellä lainattujen jälkeen, päättää kokoelman: ”runot ovat avoinna / voit päästää itsesi sisään” (S 472). Päästää itsensä sisään, se voi tarkoittaa: päästää lävitseen loputonta virtaa, avoinna, musiikkia, runoutta ymmärtämättä, huojentuneena.

Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus.

Käsikirjoitus. Runoteos (2023) tavallaan jatkaa kysymyksestä, johon edellinen teos päätyi, keskellään: ”Mitä piste tai pilkku tarkoittaa?” (S 443). Käsikirjoitus näkyy sekoittavan kieliä ja merkkijärjestelmiä, muun muassa thai-aakkostoa ja java-ohjelmointikieltä, ja kaiken sen lomassa lausuvan poeettisen optatiivin, ei tulkoon vaan olkoon: ”itseään kirjoittavassa kaikkeudessa / olkoon hämäryys vimmoissaan” (S 479). Asettele uudelleen tätä merkkien maailmaa, aina uudelleen anna sen asettua, taas virrata, vapaasti – ”ja kaaos tuli” (S 483). ”System.out.print(’Anna haettava merkkijono: ’);” (S 493), et cetera.

Siinä ne nyt ovat. Koottu runous ei ole tilinpäätös, vaan päänavaus, Uno Boyn päättävästä päänaukomisesta (”1 ÄTA HÖNA // 2 ANNA PILLUA // 3 YORICK KÄVI TÄÄLLÄ / niin monen kannettavana”, S 28) aina Käsikirjoituksen päättävään säkeeseen, jota en nyt tähän lainaa – lue itse. Runollinen nero, William Blaken sanoin Poetic Genius, kuuluu kaikille, ei vain poikkeusyksilölle, yksilölliselle ”nerolle”, Yorick-Sternelle (kuten Goethe Sterneä kutsui) tai Novalikselle, René Charille tai Paul Celanille. Yksin kirjoittaminen on mahdotonta, kaikkeudessa jossa kaikki on mahdollista.

Sunnuntaisen näyttelypäivän päätteeksi Karri Kokko heitti minut Yrjönkadun galleriasta Porin linja-autoasemalle pienen kiertoajelun jälkeen, jolla hän esitteli minulle paikallista – ja Suomessa ainutlaatuista – mustavaristen heimoa. Romantikkojen heimoa, Kokemäenjoen töyräällä tai ”pellolla, aina mielessä / joku säe tai laulunpätkä” (S 468).

Kuvat Kokon Näytä haavasi -näyttelystä Pajari Räsänen.

Lisäys 27.3. Karri Kokko kommentoi esseetä Helsinginkatu-blogissa. Ensimmäinen merkintä täällä.

Lisäys 17.4. Pajari Räsänen jatkaa esseetään jälkisanoilla. Lue täällä.