Proosarunokokoelma Lauluja mereen uponneista kaupungeista on Markku Paasosen neljäs teos. Sen keskeisiä teemoja ovat perilyyrisesti seksuaalisuus, rakkaus, kuolema, (taiteen) luominen, sielun ja maailman uudistuminen. Viiteen runosarjaan jaettu kokoelma lähtee liikkeelle suomenkielisellä käännössitaatilla proosarunon isän Arthur Rimbaud’n kuuluisasta runosta ”Juopunut pursi” (”Le bateau ivre”). Nelisäkeinen sitaatti on looginen: Paasosen runoissa on runsaasti viittauksia paitsi Ranskasta lähteneeseen proosarunoperinteeseen myös surrealistisviritteiseen lyriikkaan. Lisäksi ”Juopunut pursi” kytkeytyy Paasosen runokokoelmassa ja koko hänen tuotannossaan keskeiseen meri- ja tulvakuvastoon.

Tulva on Paasosen uutukaisen ydinsana. Sanat ja kuvat vyöryvät tulva-aallon tavoin – kuitenkin tietoisen hallitusti. Myös lauseet ovat vuolaita ja pitkiä. Ensimmäisen sarjan ”Venetsia”-runo alkaa kuvauksella runon minästä, joka liikkuu vedenpurkauksen vallassa olevassa kaupungissa: ”Ratsastin halki aalloilla keinuvan kaupungin, rukoilin etteivät vesien varjot saisi saaliikseen, neulahampaiset pedot, vihreät meduusat, viemärinkansien alla kuohuvat kymet ja tulvivat trooppiset virrat.” Kieltä ammennetaan vaivattomasti assosioiden monesta eri lähteestä, kuvauskohteet muuttuvat nopeasti. ”Ratsastus”-runon kuvauksen tavoin runon minän assosiaatioissa tuntuu ”maailmanlopun rytmi”.

Toistorakenteet luovat runoihin laulunomaisuutta, rytmikkyyttä. Monesta Paasosen kokoelman kohdasta herää assosiaatioita Comte de Lautréamontin hallusinatoriseen proosarunoelmaan Maldororin lauluihin (1869, Les chants de Maldoror). Esimerkiksi ”Oodi valtamerelle” -runoa on mielekästä lukea Maldororin ensimmäisen laulun valtamerikuvauksen rinnalla. Paasonen on selvästi saanut Lautréamontilta vaikutteita myös rohkeaan kuvastoonsa.

Paasosen uutukaisen proosarunot ovat lyhyitä lajille ominaiseen tapaan. Vain ”Meren vapaus” -runo yltää toiselle sivulle asti. Proosarunojen yhtenä keskeisenä määritelmänä on pidetty lyhyyttä, koska tietyn mitan jälkeen proosaruno muuttuu lyyriseksi proosaksi. Paasonen suosii monien nykyrunoilijoidemme tapaan ikkunatyyppistä proosarunoa, jonka oikea ja vasen reuna on tasattu. Tällaisia runoja ovat Paasosen ohella kirjoittaneet esimerkiksi Helena Sinervo Sinisessä angliassaan (1996) ja Tomi Kontio Taivaan latvassa -kokoelmassaan (1997).

Jos tasareunaisessa proosarunossa ei ole kappalejakoja, se näyttää paperilla suorakaiteelta. Paasonen on kuitenkin jakanut jotkut runoistaan – kuten tekstit ”Meren kone” ja ”Oodi valtamerelle” – kappaleisiin proosatekstin tapaan. Tapa on tuttu proosarunouden varhaishistoriasta. Proosarunouden isänä pidetty Aloysius Bertrand jätti Gaspard de la nuit -kokoelmansa (”Yön Gaspard”, 1842, teosta ei ole suomennettu) proosarunojen kappaleiden väleihin tyhjää tilaa, ikään kuin säkeistön väleihin. Kustantajaansa hän vaati jättämään sivulle tyhjää tilaa ”kuin kyseessä olisi runoteos”. Vaikka Paasosen runojen muoto lähestyykin ulkoisesti proosatekstiä, hänen tekstinsä ovat kieleltään äärimmäisen lyyrisiä.

Paasosen tekstit ovat kiinni proosarunon ranskalaisessa perinteessä, mutta hän kehittää sitä omaperäiseen suuntaan. Bertrandin Gaspard de la Nuitin minä vaeltelee flanöörimäisesti keskiaikaisessa Dijonissa ja Pariisissa ja kuvailee silmiensä edessä tapahtuvia fantastisia ja groteskeja kohtauksia, antaa ikään kuin yhtenäisiä kuvaelmia. Paasosen runon minä liikkuu kaupungissa – kuten Helsingissä tai Pietarissa – eikä tyydy Bertrandin lyriikan kaltaiseen kameramaiseen kohtausten tallentamiseen. Paasosen edellisen runokokoelman Voittokulun (2001) kuvausten tavoin tilat kohdataan sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kaupungin paikoilla voi myös olla ruumis tai paikat voivat rinnastua ihmisiin. Yhteydet Rimbaud’n kuuluisaan ”Sanan alkemia” -runoon ovat selvät: vaistonvaraisten rytmien avulla pyritään keksimään runokieltä, joka ”avautuisi kaikille aisteille”.

Alkemia runousopin ytimenä

Lauluja mereen uponneista kaupungeista -kokoelmassa on runsaasti metalyyrisyyttä, tietoista puhetta taiteen luomisesta, kuten aikaisemmissakin Paasosen kokoelmissa. Puhutaan kirjoittamisesta ja luomisesta, usein verhotustikin. Aihepiirin yhteydessä Paasonen käyttää alkemian kuvastoa, kuten on tehnyt aina 1997 ilmestyneestä esikoisestaan Aurinkopunoksesta lähtien. Vuonna 1997 runoilija myös julkaisi Nuoressa voimassa esseen ”Sukupuolinen vai sukupuolitettu maailma? – Myytti, alkemia ja metafora”. Siinä hän käsittelee alkemian historian lisäksi aihepiirin merkitystä eri taiteilijoiden, kuten Octavio Pazin ja Baudelairen, kirjoittamisessa. Esille nousevat myös kytkökset surrealistien poetiikkaan ja romantikkojen vastakkaisuuksia suosivaan runousoppiin.

Alkemiaa ovat Paasosen ohella nykylyyrikoistamme hyödyntäneet myös Tomi Kontio, Panu Tuomi ja A. W. Yrjänä. Erityisesti Tuomen kolmannessa kokoelmassa Kuningasvesi (1999) on alkemian kuvastoa, joka liittyy paitsi kirjoittamiseen myös rakkauden kuvauksiin, kuten käy Paasosenkin runoudessa. Paasosen lyriikan alkemiassa on kyse tietynlaisesta vastaavuuksien ajatuksesta: niin henkiset kuin aineellisetkin, toisilleen vastakkaiset elementit sulautuvat kirjoituksessa yhteen.

Paasosen runoissa toistuvia sanoja ovat esimerkiksi aurinko, simpukka, elohopea, rikki ja muut alkemialle tyypilliset kuvat. Hyvä esimerkki kuvaston hyödyntämisestä on aistikokemusta kuvaavan ”Maan luotaus” -runon loppu, josta käy hyvin ilmi myös runoilijan proosarunouden lyyrisyys:

[–] Tyhjien lahkeitteni voimalla, vasemman sieraimeni voimalla, sappeni salaisella kivellä ja virtsani verellä minä luotaan tämän maan, jonka rauhaset ovat turvonneet, luotaan maan ihrassa säteilevät isotoopit, cesiumin, strontiumin ja berylliumin, alkuaineet joista olen rakentunut, en luotu. Ja minä lennän mullan sisällä hehkuvasta tähdestä toiseen hehkuvaan tähteen moottorit jyristen. Lennän kaupunkien alla maan syvyydessä ja ilmakehän yllä minä lennän, elohopeassa ja lyijyssä ja kitkerässä rikissä minä lennän, lennän kultaisen hyönteisen siiveniskussa, auringonvalosta valetussa, avaruusromutaivaan alla.

Paasosen runoissa voi nähdä yhteyksiä surrealismin kielen alkemiakäsityksiin. Siinä missä surrealistit pyrkivät kielen alkemiaan, synnyttämään jotakin ennen näkemätöntä yhdistelemällä omaperäisesti sanoja, alkemistit yrittivät valmistaa kultaa halvemmista metalleista.

Uudessa kokoelmassaan Paasonen tuntuu löytäneen selvää omaperäisyyttä, vaikka hän jatkaakin teemojen ja kuvaston puolesta samoilla linjoilla kuin aikaisemmissa teoksissaan. Täysin uudistunutta Paasosta kokoelma ei siis tarjoa. Kuitenkin runoilija on kypsynyt erityisesti siinä, että hänen runonsa puhuttelevat vieläkin useampia aisteja. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa maistuivat välillä turhan kirjallisilta, mutta uusimman tekstit ovat äärimmäisen lyyrisiä, eikä puhe kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta tule liian korostuneesti esille. Paasonen myös rohkenee koetella entistä enemmän lausettaan: siinä missä Voittokulun proosarunoissa lauseet olivat lyhyitä, uutukaisessa on uskaltauduttu heittäytyä kielen valtaan ja antaa lauseen viedä mukanaan. Lauseet pitkittyvät ja polveilevat tavalla, joka on omaperäistä lyhyttä lausetta suosivassa suomalaisessa nykyproosarunoudessa.

Paasonen tuntuu löytäneen omaperäisen äänen. Tästä osoituksena on, että Lauluja mereen uponneista kaupungeista -kokoelmassa toteutetaan johdonmukaisesti runousoppia, jonka voi mainiosti tiivistää ”Ratsastus”-runon mielettömään kuvaan runoratsusta, joka ”kiskoi kilometrien mittaista romulaahusta, troolia johon takertui kalastajaveneitä, kulunutta viisautta ja väsyneitä runomittoja, trokeita ja jambeja, lenkkaavia daktyylejä, pari saastunutta lomasaarta ja hysteerinen aurinko” . Yhteen runokokoelmaan mahtuu paljon erilaisia aineksia – runomittoja, saastuneita lomasaaria, hysteerisiä aurinkoja – jotka runouden maljassa pannaan sulamaan yhtenäiseksi tekstiksi.

Jaa artikkeli: