Future

Tommi Musturin häkellyttävä suurteos sekoittelee keinoja ja tyylejä ja viittaa monin tavoin sarjakuvan perinteeseen. Tulevaisuus ei totisesti ole entisensä.

Mikä on taiteen tehtävä? 2020-luvun hulabaloossa kysymys tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. ”Koskaan” on tietysti harhaa, mutta harhojen keskellä elämme. Osittain kyse on tietoisesta kusetuksesta ja tahallisesta sotkemisesta, osittain hajainformaation loputtomista virroista. Niiden keskellä taide tuntuu relevantilta vaihtoehdolta, joka ei vain särje vaan myös rakentaa. 

On edellinen lause sitten sentimentaalinen ja kliseinen tai ei, ennen kaikkea marginaaliselta ajatus hetkittäin tuntuu. Taiteesta on tullut taidepuhetta ja taidemaailma on sekä byrokratisoitu että läpikapitalisoitu. Yksi tapa lähestyä spektaakkelin yhteiskuntaa on maksimalistinen estetiikka, jonka runsaus ja kaikennielevyys on viesti itsessään. 

Tommi Musturi on valinnut pitkään tekemäänsä Futureen maksimalismin kaikissa sävyissään, maksiimejakaan kaihtamatta. Hyvin eri tavoin ja tarvittaessa rujostikin piirretyissä erimittaisissa pätkissä on kerskakulttuurin kritiikkiä, miltei lahkolaissävyistä idyllikuvausta ja televisio- ja internet-ajan populaarikulttuurin parodiaa. Elementit kertautuvat ja elävät läpi kirjan, yhtenä esimerkkinä avaruudessa ajelehtiva muovipussi. Helena Sinervon romaanissa Kirkasta ja välähtelevää (Otava 2024) kertakäyttöistä muovia kuvataan 1960-luvun lapsuuden ajan paratiisiharhana, nyt jäljellä on enää iäti kiertävää jätettä.

Huvitamme itsemme hengiltä

Future ilmestyi alun perin Musturin Boing Being -kustantamon julkaisemana, kymmenosaisena B5-kokoisena lehtenä 2018–23. A4-kokoinen, muotikatalogimaisen näyttävä ja samaan aikaan seitsemällä kielellä ilmestynyt Future-kirja nostaa visuaalisen irrottelun korostuneeksi osaksi kerrontaa. Muoto ja kerronnalliset ratkaisut tuovat mieleen Cracking-kuvituskirjan (Zum Teufel 2021) tyyli-ilotulituksen. 

Musturin edelliset pitkäaikaiset sarjakuvakokonaisuudet (Toivon kirjat, Samuel-kirjat) ovat tarjonneet sisäänpäin kääntynyttä melankoliaa siinä missä absurdia psykedeliaakin. Future on sekä repivämpi että illuusiottomampi. There’s no future and Finland’s dreaming. 

Musturi satirisoi globaalia kapitalismia nimenomaan sarjakuvan keinoin ja sen historiaa vasten. Teoksen alkuperäinen lehtiformaatti assosioituu kioskikulttuuriin ja viihteeseen, samoin viittaukset sanomalehtisarjakuvan ”strippeihin” niille ominaiseen kerrontaan ja referensseihin. Kirjamuodossa fragmentaarisuus ei niinkään asetu aloilleen vaan entisestään korostuu. Korustuu. Musturi ei pyri kertomaan yhtenäistä tarinaa vaan kääntelee timantin fasetteja ja näyttää niitä lukijoille. 

Futuren maailma on meille joka tasolla tuttu, sitä ei ole tarpeen virkettä pidemmästi kuvata: ekotuhon ja suursodan partaalla oleva ihmiskunta keskittyy itsensä pakonomaiseen viihdyttämiseen ja mielensä turruttamiseen. 

Teos ei kuitenkaan ole huumoriton, vaan huumori on sen keskeinen kerrontastrategia. Future hyödyntää erilaisia koomisen (sarjakuva)kerronnan ilmaisumuotoja. Fragmentit kytkeytyvät voimakkaasti etenkin sanoma- ja sarjakuvalehtiperinteeseen. Molemmat ovat ennen kaikkea 1900-luvun taidemuotoja, Musturin kirjan lasten suusta kuultuna ”kapitalistista taidetta”. 

Musturi ei kuitenkaan ole humoristi vaan häiriintyneeltä vaikuttava klovni. Hän ei ole erityisen hauska eikä vitsaile kevyesti vaan käyttää sarjakuvan menneisyyttä (engl. comics) vakavamman sanoman virittämiseen.

Esimerkiksi pitkin kirjaa toistuva ”Me keskoset” -strippisarjakuva muistuttaa 1960-luvun situationistisia sarjakuvia, joissa puhekuplat täytettiin spektaakkelin virran pysäyttävällä vallankumouksellisella sanomalla. Lapset ”keskustelevat” puhekuplissa: 

– Voimme vaikuttaa jakamalla tietoa sekä tuomalla ilmi puutteita ja laiminlyöntejä esim. sosiaalisissa medioissa. 

– Itse suosittelen kohdeyrityksiin tehtävää häkkeröintiä, pieniä varkauksia ja näpistyksiä… 

Apea, alkoholisoitunut ”Tristram taikuri” tuo mieleen ranskalaisen Fredin (Frédéric Aristidès, 1931–2013), jonka suomeksi jossain määrin julkaistut sarjakuvat ammentavat surrealistisen sadun perinteestä kekseliäästi ja intomielisesti. Musturin taikuri on masentunut pelle. ”Taikuudellakin on rajansa”, hän tokaisee saatuaan köniin voimamieheltä. Toisaalta kirjan yhdeksännessä osassa Tristram rikkoo omat raaminsa ja pakenee ruuturajoja pitkin kohti valoa. 

Fredin tunnetuin sarjakuva Filemon ilmestyi ensin ranskalaisessa Pilote-lehdessä ja koottiin myöhemmin kokoelmakirjaksi. Se oli tuolloin tyypillinen tapa, jota Musturi on omalla laillaan hyödyntänyt. Sarjakuvalehtien traditio näkyy Futuressa muutenkin monin tavoin. Kokoomassa on julkaistu paitsi kymmenen alkuperäisen lehden kannet myös ”lukijapalstat”. Vanhat sarjakuvalehdet sisälsivät usein lasten kysymyksiä hahmoista ja fanipiirroksia. Musturi parodioi perinnettä – valitettavasti ei ulkopuolisin piirroksin – mutta ennen kaikkea lukijakirjeiden vastaukset kytkeytyvät teoksen ja sen maailman antamaan kokonaiskuvaan. Toisin kuin sarjakuvissa, palstan elämänohjeissa ilmenee jopa jonkinlaista utooppista voimantuntoa: ”Ihmiselle ajatukset ovat ilmaisia. Anna niiden virrata kaikkiin suuntiin. Älä ota mitään vakavasti. Kaikki on mahdollista.”

Antikapitalistinen manifesti

Kuvakerronnan historia on vanhempi kuin paino- tai kirjoitustaito. Ajatus ravistelee ja vain vahvistuu siitä paradoksista, että vaikka kyse on yhdestä ihmiskunnan vanhimmista itseilmaisumuodoista, sen olomuodot muuttuvat jatkuvasti. Pelkästään oman lyhyehkön elämäni aikana visuaalisuuden ihanteet, ilmaisutavat ja internetit tuntuvat muuttuneen valtavasti. 

Yksi aiemmasta poikkeava ominaisuus liittyy kuvien virtaavuuteen. Digitaalisessa maailmassa ne ovat aiempaa selvemmin osa kaikkiulottuvaista, kaikkivirtaavaa visuaalisuutta. Kaikki hukkuu kaikkeuteensa. 

Osittain teoksen fragmentaarisen luonteen, osittain dystooppisten sävyjen vuoksi Futuresta on miltei mahdoton löytää toivoa. Se ei kuvaa jakamisen maailmaa, vaikka kaikki ”jaetaankin”. Sen maailmassa ei näy puoluepolitiikkaa, ei yhdistyksiä, järjestöjä, ei muutakaan yhteistä toimintaa. Taide on ajettu maan alle, taiteilijaväki viemärikuiluihin kommunikoimaan keskenään, toisilleen. Onni tuntuu keino-onnelta, sen perään haluaisi kirjata trademark-merkinnän, kuten Musturin sarjakuvassa tiuhaan esiintyvään Mössöön™. Kapitalismin läpeensä syövyttämässä maailmassa kaikki on tavaraistunutta ja kohta kaikelle hintansa. 

”Se [”tunteeton käteismaksu”] hukutti hurskaan haaveellisuuden, ritarillisen innostuksen ja poroporvarillisen kainomielen pyhät kyynelvirrat itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen”, Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissa (1848, suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa, 1998). 

Kirjan ilmestymisen jälkeen on tietysti tapahtunut kaikenlaista, ja sitä Musturi kuvaakin. Ei tulevaisuutta vaan tätä hetkeä, kuten scifillä on tapana, ei muita mahdollisia vaan juuri tätä maailmaa, kuten spekulatiivisella fiktiolla on tapana. 

Otetaan vielä virke Manifestista: ”Porvaristo ei voi olla olemassa mullistamatta jatkuvasti tuotantovälineitä, sen seurauksena tuotantosuhteita ja edelleen kaikkia yhteiskuntasuhteita”. Itse luen Futurea myös tästä viitekehyksestä käsin. Kaiken digitalisaatio, verkkoistuminen ja algoritmistyminen, siis muuttuneet tuotantovälineet ja -suhteet, näkyvät paitsi maailmassamme myös Musturin tavassa kuvata sitä. 

Näin ankara maailmankuvaus tuntuu raskaalta, vanhan krantun marinalta. Vuoden 1776 Biblia tiivisti asenteen psalmiin 102: ”Minä olen niinkuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niinkuin hyypiä hävitetyissä kaupungeissa.” 

Tai nykysuomennoksella kuin pelikaani erämaassa, kuin huuhkaja raunioissa. Mutta niin on varmasti tarkoituskin. Ilman päristelyä ei ole kuin loputonta pyristelyä, sillä kuten Musturi kirjoittaa kirjan lopussa: ”Mielesi on vapauden viimeinen pesäke.”