Matti Hagelbergin sarjakuva-universumi laajenee moneen suuntaan. Megakritiikin kohteena on viisi teosta – kaikki erilaisia, kaikki taattua Hagelbergiä.

 

Mitä magnum opuksen jälkeen? 

Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin alun perin erillisinä lehtinä ilmestynyt ja vuonna 2021 yhteen koottu Läskimooses oli lähes 1500-sivuinen sarjakuvapaukku, jonka tekemiseen kului vuosikymmen. Mytologioita, metakerrontaa ja eksistentialistista spedehuumoria viljellyt teos keräsi kiitosta, ja se palkittiin vuoden 2021 kauneimpana kirjana. Lopputulos on upea siitä huolimatta, ettei se ollut lainkaan mitä alun perin piti. Kun Hagelbergilta eräässä haastattelussa kysyttiin, miksi Läskimooseksen tekemisessä kesti niin kauan, tuskainen vastaus kuului: ”Minä epäonnistuin.” Kyse ei ollut niinkään työn jäljestä vaan siitä, että alun perin teoksen oli tarkoitus olla merkittävästi lyhyempi ja jotakuinkin vuodessa valmis. 

Suurenmoisen epäonnistumisensa jälkeen Hagelberg on julkaissut kymmenkunta sarjakuvateosta, joista yli puolet viimeisen vuoden aikana. Osa töistä on valmistunut Läskimoosesta tehdessä ja jopa sitä ennen, mutta siitä huolimatta viimeistelytahti on hurja. Vuolaus kutsuu mukaiseensa luentaan. 

Tämä kritiikki on vapaamuotoista jatkoa Tuli & Savu -runouslehden Joutenolo-numerossa (4/2022) ilmestyneelle double bill –arviolleni Hagelbergin Läskimooseksesta ja Tommi Musturin hienosta Cracking-kokoelmasta (Zum Teufel 2021). Vaikka kehittelenkin joitain aiemmassa tekstissä käsittelemiäni teemoja, mitään ennakkotietämystä tämän kritiikin ymmärtämiseksi ei tarvita. Luvassa on käsitetaidetta, pulp-huumoria, riipaisevaa kauneutta ja tietenkin Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ad absurdum.

 

 

Vasemman käden kynänjälki

Alussa oli viiva, ja Hagelbergilla jo pelkkä viiva toimii lähtökohtana kokonaiselle teokselle. Ranskalaisen Le Dernier Cri -kustantamon julkaiseman Left 2 rotin lähtökohtana on metodi: se on piirretty kokonaan vasemmalla kädellä. Kirja on Hagelbergin teoksistaan käyttämän ”opusnumeroinnin” mukaan järjestyksessä B.E.M. #28 (järjestyslukua edeltävä lyhenne muodostuu sanoista ”bug-eyed monsters”). 

Materiaaliltaan Left 2 rot on ihanan brutaali. Paksut kartonkisivut, kirkkaat neonvihreän ja -oranssin värit platinanharmaalla pohjalla sekä haparoiva piirustusjälki leikittelevät naivismilla. Vasemman käden jälki johdattaa ajatukset sommittelun ja tekniikan kiinnostavaan suhteeseen: missä määrin piirtämisen taito on analyyttista tajua kompositiosta ja missä määrin mikromotorista hallintaa? 

Metodi on aina myös rajoite. Klassisen musiikin kontekstissa vasen käsi tuo mieleen viime vuosisadan alun itävaltalaisen huippupianistin Paul ”Ludwigin veli” Wittgensteinin, joka menetti ensimmäisessä maailmansodassa oikean kätensä. Soittoura ei kuitenkaan jäänyt siihen, Wittgenstein kun alkoi tilata vasemmalle kädelle sävellettyjä konserttoja Sergei Prokofjevin ja Maurice Ravelin kaltaisilta säveltäjiltä. 

Vasemman käden piirustukset edustavat naivismia ja poptaidetta. Niissä tuntuu sarjakuvalle ominainen vastakulttuuri-ilmaisu, jossa Aku Ankka ja Reetu Kivinen muuttuvat horjuvien viivojen ja räikeiden värien kautta viittauksiksi siihen, mitä ne kulttuurissa ja omassa kontekstissaan edustavat. Samalla räikeät värit ja vieraannuttava kynänjälki saavat lukemaan hahmoja kiehtovalla tavalla vinoon. 

Hagelbergin vasemman käden työt ovat samaan aikaan visuaalisia ja käsitteellisiä. Taiteen käyttöä kognitiotieteen näkökulmasta tarkastellut filosofi Alva Noë on todennut, että taide on eräänlainen omituinen työkalu, jossa käsitteellinen ajatus yhdistyy käytännön työhön. Hagelbergin värisevä viiva ei olisi lainkaan niin kiehtovaa katseltavaa, jos se olisi teknisesti parasta mitä hän oikealla kädellään osaisi tehdä. 

Left 2 rotissa esteettinen elämys syntyy oivalluksesta yhdistää sommittelun taju tarkoituksellisesti motorisiin puutteisiin. Tieto vasenkätisyydestä onkin keskeinen osa teoksen esteettistä mielihyvää. 

 

 

Hagelberg goes Mecha-Buddha

Hagelbergin yhteydessä puhutaan usein hänen rakentamastaan universumista. Sen hahmoista tunnetuin on Kekkonen, jota Hagelberg on käsitellyt useammankin julkaisun verran. Aku Ankka kuuluu Carl Barksin kehittämään Ankkalinnaan (Walt Disney ehkä keksi hahmon, mutta Barks loi hänelle kodin ja naapuruston), mutta Hagelbergin Aku Ankka kuuluu sekä Ankkalinnaan että Hagelbergin omaan universumiin. 

Hagelbergin sarjakuvamaailmasta voisi käyttää ilmaisua ”Hagelversumi”, jossa jokainen teos hahmoineen ja ilmaisuineen liittyy osmoottisesti laajempaan kokonaisuuteen. Kyse ei ole teknisestä ilmaisutyylistä eikä orjallisesta suhteesta, jossa kaikki hahmot seuraisivat jotain kerronnallista linjaa, vaan Ankkalinnan kaltaisesta arkkihahmojen ja kohtauksien joukosta, jossa kaikki elementit on heijastettu saman kaleidoskoopin läpi. Hagelversumissa maailmat sekoittuvat. 

Maailmojen sekoittuminen näkyy Ruris Futurumissa (B.E.M. #27), jonka kriitikko Harri Römpötti huomautti Helsingin Sanomien arviossaan tarkoittavan ’Maaseudun Tulevaisuutta’. Kansiltaan ruskea ja mustien geometristen viivojen halkoma, yksinkertaisuudessaan suorastaan rujo teos esittelee sikermän lyhyitä, sivun tai muutaman mittaisia tarinoita, jotka Hagelberg on vuosien mittaan piirtänyt.

Ruris Futurumin jutut eivät räävittömyydestään huolimatta ole roiseja, mutta aina ne ovat hauskoja. Toistuvia piirteitä ovat homonyymeihin perustuva huumori sekä naivistisen ja realistisen piirustusjäljen vuorottelu. Tarzanit ja kekkoset, Hagelbergin johtoaiheet, seikkailevat näilläkin sivuilla. 

Vaikka Hagelberg luo maailmansa tuttujen hahmojen pohjalta, lukiessa kaikki virtaa. Toistuvissa hahmoissa on kyse prosessista, jossa lukija ensin tunnistaa hagelversumista tutun hahmon − kuten Kekkosen − jota Hagelberg käyttää jollain tapaa ”väärin”, kuin harhauttaen. Hahmojen tunnistaminen ei ole mimeettistä vaan analogista: lukija ei näe Kekkosta sinänsä vaan jonkin hahmon, jossa on riittävän paljon yhtäläisiä piirteitä, jotta sitä voisi kutsua Kekkoseksi ilman, että se kuitenkaan täysin olisi mallintamansa kohde. Hagelbergin Kekkonen on ehdottomasti Kekkonen − olematta sitä missään nimessä. 

Tämä dialeteistinen näkökulma (logiikan kielellä ”A on ei-A”) lähestyy zenbuddhalaista ajattelua, jossa paradoksi, ei niinkään sen puute, on tie kohti harmoniaa. Zeniläinen asenne toistuu Ruris Futurumin riemastuttavassa Mecha-Buddha-sarjakuvassa, jossa buddhan aggressiivinen ja mekaaninen mukaelma esittää koanin: ”Miltä kuulostaisi yhden käden taputus? Entäpä kahden?” Sen jälkeen mechahirviö mäiskii heikkoa hahmoparkaa päin pläsiä ja läjäyttää tämän lopulta laserilla atomeiksi. Hagelbergin huumorissa slapstick, screwball ja eksistentialismi lyövät kättä yhdellä kädellä ainakin kahdesti.

 

 

Meta-meta-maa

Ruris Futurumin sarjakuvissa intertekstuaalisuus on kaikkein vinkeimmillään. 

”Hard-Working Jane Austen” -nimisessä tarinassa kirjailija nimeltä Jane Austen kehittää dekkaritarinan ”Taistelupari Pride & Prejudice”, jossa John Pride- ja Emma Prejudice -nimiset poliisit ratkovat rikoksia. Sarjakuvan lopussa Austenin työ keskeytyy, kun rikolliset Brontën sisarukset astuvat huoneeseen revolveri kourassa.

Paperilla tämä voi kuulostaa oudolta, mutta jokainen Lucky Luken lakeja lukenut tunnistaa hahmot Emilyn, Charlotten ja Annen sijaan Daltonin veljeksiä muistuttaviksi pyssysankareiksi, jotka tosin ovat pukeutuneet viktoriaanisiin asuihin. Jotta screwball-kierre olisi kohdillaan, yksi sisaruksista on Branwell − Bronten sisarten ainoa veli − joka yllättäen kysäisee: ”Koska syödään?” Intertekstuaalisen kerronnan tiheyttä kuvaa, että tapahtumasarja kattaa vain neljä sarjakuvaruutua! 

Toisaalta jo pelkästään yksi kuva riittää. Yhden kuvan mittaisessa sarjakuvassa (sic) ”Kekkonen ampuu Bambin äidin” metsästysretkellä oleva U. K. K. tokaisee tähdänneensä Muumiin. Kuvan alareunassa olevan teksti tarkentaa, että kyse on ”Ilja Glazunovin tunnetusta sarjakuvasta vuodelta 1975”. Suomessa Glazunov tunnetaan ennen kaikkea vuonna 1973 valmistuneesta muotokuvasta, jonka aiheena oli – kukapa muu kuin – Urho Kaleva Kekkonen.  

Hagelbergin tapa käyttää tunnettuja hahmoja ja kertomuksia tekee hänen töistään metakerronnallisia. Ne eivät niinkään viittaa itseensä korostaen, vaan pikemminkin itsetietoisuus syntyy lukijan tavasta ensin tunnistaa aiheita, sitten hämmentyä niiden vieraudesta ja lopulta pohtia, mitä Kekkonen − tai käsillä oleva sarjakuva − todella tarkoittaakaan. 

 

 

Kekkos, pathos, mythos ja logos

Missä myytti, siellä Hagelberg. Suomaan kansan muinaisusko (B.E.M. #25) on kokoelma Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja La Cruda Negra -antologiassa julkaistuja teoksia. WSOY:n julkaisema Suomaa on vaikuttava. Kannen voimakaslinjainen ja -sävyinen, punamusta art deco -tyyli kultauksineen sekä itse sivupaperien nelivärinen painojälki näyttävät tyylikkäiltä. Itse teos jää hieman hassusti kesken, kun luvattua jatkotarinaa ei enää tulekaan, mutta Läskimooseksen mytologiaa taustoittavan sarjakuvamaailman avoimuus ei haittaa. Eihän Gilgameškaan ole säilynyt meille kokonaisena! 

Suomaan lukeminen Läskimooseksen kosmogonisen tykittelyn jälkeen tuntuu ensi alkuun hivenen toisteiselta, mutta lähemmässä tarkastelussa se alkaa paljastua omaksi kokonaisuudekseen. Jos Suomaa on jotain, niin rapsodinen. Tekstillinen kerronta sitoo abstraktista figuratiiviseen vaihtelevan kuvallisen ilmaisun yhtenäiseksi kertomukseksi, jonka rinnalle sivun alaosaan saattaa yhtäkkiä ilmestyä kokonaan uusi, itsenäinen strippinsä. Kyseessä on silmänisku varhaiselle sarjakuvailmaisulle, jossa itse pääkertomuksen alapuolella saattoi kulkea kapea pikkusarjakuva. Samaa ilmaisutapaa on tällä vuosituhannella käyttänyt esimerkiksi yhdysvaltalainen Tony Millionaire räävittömissä Maakies-sarjakuvissaan. 

Suomaan kieli mukailee Läskimooseksen tapaan kalevalaisten ja raamatullisten luomistarinoiden jylhyyttä. Konjunktioiden toisto (”Ja heitä kutsuttiin kristalliolennoiksi, koska olivat puhtaita ja hohtavia ja heidän ajatuksensa olivat kirkkaita ja koska he olivat ikään kuin kristallia”, s. 7) mukailee luomiskertomusten väkevyyttä, jota tasapainottavat puhekuplien koomiset elementit, kuten Minecraft-videopelin zombeja mukailevat pikselihahmot ja alareunan pikkustripeissä esiintyvä dada. Yhdessä minitarinassa yksityisajattelija Esko Käppänä toteaa, että ”Pyyhekumi on kynää väkevämpi”, sitten vaikenee.

Suomaan kansan muinaisusko, s. 29

Ja koska kyseessä on yksi Hagelversumin momentti, mukaan mahtuu esimerkiksi pulp-henkinen Attack of the 50 Foot Woman -elokuvan (1958) jättiläisnainen, joka ulkonäöltään muistuttaa toista pop-ikonia, Jane Fondan Barbarella-hahmoa samannimisestä elokuvasta (1968), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Jean-Claude Forestin sarjakuvaan, ja niin edelleen.

Muihin teoksiin nähden Suomaan kansan muinaisusko on selvimmin aikakauslehdissä julkaistujen sarjakuvien kokoelma. Toisaalta julkaisuformaatti toimii myös toisin päin: Kekkonen² (B.E.M. #26) on 12-sivuinen pienlehti, kaunis pieni sivuaskel Warner Brosin ja Looney Tunesin maailmaan. Vuonna 2021 valmistunut sarjakuva kertoo Kekkosen ja Hoenecker-jäniksen (Väiski Vemmelsäären parodia) seikkailusta. 

Kekkonen² on enemmän hauska pieni kuriositeetti kuin varsinainen itsenäinen teos, samaan tapaan kuin Aku Ankka -lehden yksittäinen tarina on kevyt juttu, ei sen kummempaa. Yksivärinen, rosoisesti piirretty Kekkonen² tuntuukin ennen kaikkea pastissilta ja keräilijäkamalta, toki hyvin tehdyltä sellaiselta. 

 

 

Mustaa huumoria mustavalkoisella paperilla

Ehkä kauimmas Hagelversumista sijoittuu Asema Kustannuksen julkaisema Seitsemän vuotta tii petissä (B.E.M. #24). Toisin kuin esimerkiksi Ruris Futurumin hulvattomat meta-zensaatiot tarzaneineen ja kekkosineen, Seitsemän vuotta tii petissä on hienovarainen ja paikoin jopa herkkä teos, jossa intertekstuaalisuutta on huomattavasti vähemmän. 

Valkoista, keskeltä Atari-yhtiön logoa mukaillen preeglattua kantta täydentää leveä syvänoranssi paperinauha, joka näyttää päältä päin markkinointimateriaalilta mutta joka sisäsyrjän puolelta paljastaakin ”Python”-nimisen pienoiskertomuksen. Samaa oranssia on käytetty kirjan sidontaan ja sivujen yläreunojen värjäykseen. Yksinkertaiselta vaikuttava kirja paljastuu yksityiskohdiltaan harkituksi ja kauniiksi kokonaisuudeksi.

”Seitsemän vuotta tii petissä”

 

Tii petin tarinat ovat hienoja, mustan huumorin sävyttämiä novelleja rakoilevista parisuhteista, rasistisesta väkivallasta ja onnettomuuksista tanssilomamatkoilla. Näistä itse nimitarina on kirjan helmiä ja arkisuudessaan eräs kauneimpia sarjakuvia, mitä olen koskaan lukenut. Keski-ikäistymistä käsittelevässä tarinassa perheenäiti Raisa pettää kumppaniaan entisen lukioihastuksensa kanssa. Salaisen halutuksi tulemisen jännitys ja pettämisen aiheuttama syyllisyys vuorottelevat Raisan sisällä. Tarinan kohokohta on kuva, jossa Raisan pyöreät kasvot ja samanmuotoiset valkoiset soikiot täyttävät kuva-alan kertojan sanoessa: ”Mutta hän makaa aloillaan ja välkehtii”. Kipeän ristiriitainen lausahdus on hieno esimerkki Hagelbergin taidosta kirjoittajana ja dramaturgina.

Samassa julkaisussa oleva ”Siinä näkiä missä tekiä” on vaikuttava työ sekin, ennen kaikkea tavassaan perustaa visuaalisuus kokonaan typografian ja tekstuaalisen kerronnan varaan. Mustalla pohjalla, jota sivun valkoiset reunat kehystävät kuin paspartuurit, kulkee allekkain kaksi tekstilinjaa, jotka vuoroin kertovat tarinaa Karoliina Tekiä -nimisestä naisesta, vuoroin tarkentavat itse kerronnan yksityiskohtiin. Toisessa, ”Diptyykki”-nimisessä novellissa vastaavaa ilmaisua säestävät yksinkertaiset, rautalankamaisen geometriset piirustukset. 

 

 

Kekkosen kutsu

Hagelbergin tapa ”ottaa haltuun” tuttuja sarjakuva- ja popkulttuurihahmoja tuo mieleen toisen tuotteliaan ja filosofisen sarjakuvataiteilijan, Jaakko Pallasvuon, jonka Instagramissa nimimerkillä avocado_ibuprofen julkaistut piirustukset luovat myös omaa eettistä ja esteettistä maailmaansa. Pallasvuo operoi meemeillä ja vieraannutuksella, kuten kuvilla raskaana olevasta Karvisesta ja korvaamalla Louis Mallen Ilta Andrén kanssa -elokuvan (1981) päähenkilön surumielisiä repliikkejä omillaan. 

Pallasvuon antikapitalistisessa, ironiaa ja vilpittömyyttä sekoittavassa zoomeri-doomerismissa on mukana oma mytologiansa, jonka perustana on nykykapitalismi ja popkulttuuri. Pallasvuon sarjakuvien julkaisualusta on pitkälti Instagram, mikä vain korostaa niiden meemimäistä elastisuutta. Monet Hagelbergin työt sen sijaan ilmestyvät suomalaiselle sarjakuvalle tyypilliseen tapaan kovakantisina. Jykevä kirjamuoto sopii teosten voimakaslinjaisuuteen, jossa on jotain kuvaputkimaista jylhyyttä, kuin Kekkosen laseissa tai Seurasaaren kuntoportaissa… 

Uusi horisontti häämöttää jo. Vuoden lopussa Hagelbergilta pitäisi ilmestyä ensimmäinen osa Vajonnut Ateneum -sarjasta, joka tuo mieleen Platonin tarinan myyttisestä Atlantiksesta. Hagelbergin sarjakuvissa on niin syvää voimaa, että niiden lukeminen tuo mieleen meemin, jossa Robin kertoo Batmanille lukeneensa Hegelinsä loppuun. Ennen kuin Ihmepoika on ehtinyt edes viimeistellä lausettaan, Batman tirvaisee taistelupariaan turpiin ja huutaa: Kukaan ei lue Hegeliä loppuun! 

Samalla tavoin Hagelversumi toimii. Juuri kun suljet yhden Hagelbergin kirjan, näet edessäsi Kekkosen. Uusi seikkailu Hagelversumissa kutsuu. 

 

Jaa artikkeli:

 

Paavo Kässi

Kirjoittaja on kriitikko ja pelikäsikirjoittaja.