Orava ja Myyrä

Tuula Mäkelän toinen sarjakuvateos hahmottelee herkkävireistä kohtaamista ja hyödyntää siinä taitavasti sivun mahdollisuuksia.

Tuula Mäkelän (s. 1979) esikoisteos Rappuset (Suuri Kurpitsa 2022) kuvaa isän ja tyttären kesäistä päivää yhdessä. Yhteistä tekemistä ja puhetta, kahdenkeskisyyttä. Jo siinä Mäkelä tunnustelee itselleen ominaisia kerrontatapoja. 

Orava ja Myyrä on astetta hallitumpi ja hiotumpi, mutta säilyttää esikoisen elämänroson. Jälleen Mäkelä tarkastelee maailmaa kahden ihmisen välisen suhteen kautta. Hänen sarjakuvissaan ei vaikuta olevan maailmasta tai muista erillisiä vaan eriasteisissa suhteissa olevia ihmisiä. Teosten maailmankuva muistuttaa Martin Buberin filosofiaa, jossa ei niinkään ole erillistä Minää ja Sinää vaan intersubjektiivinen ja tilannekohtainen vuorovaikutus, joka tuottaa kahden yksilön sijaan yhteisen persoonan. Buber kirjoitti Minä-Sinästä yhdistyneen suhteen merkkinä. 

Rappuset näyttää toisensa jo varsin hyvin tuntevien ihmisten dyadin käytännössä. Orava ja Myyrä tuo kaksi toisilleen tuntematonta yhteen ja näyttää, miten yhteinen diskurssi alkaa muodostua ja erilliset persoonat hiljalleen sulautua. Tilanne on erityinen ja kannustaa tai suorastaan pakottaa kommunikaatioon. 

Liikettä kuvien sisällä ja välissä

Tyttö ajaa maalaismaiseman halki kauas, kauas, kunnes tie päättyy ja hän joutuu kysymään kuistilla istuskelevalta pojalta, mitä tietä pitkin pitäisi mennä. Ei ole tietoa, ei ole suunnitelmaa, kummallakaan, ja se vie heidät yhteiseen tilaan ja yhteisiin tilanteisiin, joista ei ole paluuta samanlaisena. 

Tyttö ja poika – heidän nimiään ei mainita, ehkä yleisluontoisuuden korostamiseksi – ovat jääneet suljettuun kouluun kahdestaan pitelemään rankkasadetta. Ennen pitkää sekin lakkaa. He pääsisivät sieltä pois, mutta eivät pääse sieltä pois. Tytön ja pojan pitää jäädä sisätiloihin, heidän pitää jäädä yöksi, heidän pitää tutustua toisiinsa. Vetovoima on ilmeinen, vaikka mitään ei varsinaisesti tunnukaan tapahtuvan. He vellovat välitilassa, lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa. Tunnelmassa on viimeisen lapsuuden kesän tuntua: mitä vain voisi tapahtua.

Mäkelän sarjakuva rakentuu toisaalta dialogisuuden, toisaalta rajatun tilan ja hiukan omalakisen maailman varaan. Sarjakuva muistuttaa niiltä osin teatteria, että monien onnistuneiden teosten maailma on rajattu ja elementeiltään karsittu. Puheella on painoarvoa, mutta visuaalisuus ja toiminta rakentavat vahvoja merkityksiä.

Niiltä osin sarjakuva ei muistuta teatteria, että sarjakuvakirja on paperille painettu: elää ja hengittää siinä ja juuri siinä tilassa. Teatterissa perusyksikkö on lava, sarjakuvassa sivu. Mäkelä luo tarinaan liikettä ja vaihtelevaa intensiteettiä alusta lähtien erilaisin keinoin. Koko teos alkaa tyhjän kuva-alan halki tapahtuvalla pyöräilyllä. Mäkelä hyödyntää muutenkin paljon liikettä, joka tapahtuu samassa kuvassa. Se sopii hänen sarjakuviensa ilmentämiin ajatuksiin viestinnästä vuorovaikutuksena. 

Kuvakerronta tukee tarinan henkeä

Rajatun tilan sarjakuvan klassikoihin kuuluu esimerkiksi brittipiirtäjä Raymond Briggsin Minne tuuli kuljettaa (suom. Leena Annala, Otava 1982). Se kuvaa pitkään yhdessä asunutta ylen optimistista pariskuntaa, joka ryhtyy odottamaan rakentamassaan suojassa Neuvostoliiton ydinaseiskun seurauksia. He ovat kokeneet jo valtavasti, yhdessä ja yksinäänkin, ja elättelevät toiveikkuutta ja luottamusta auktoriteetteihin silloinkin, kun ei syytä olisi.

Oravassa ja Myyrässä ei ole kyse mistään näin peruuttamattomasta, vaan ennen pitkää tilanne laukeaa. Lapset vain ovat vasta elämänsä alussa, harjoittelevat kommunikaatiota. Se ei ota sujuakseen tai on usein sanattomana vahvimmillaan. Varman hapuilun hengessä tyttö ja poika ulkoistavat orastavat uteliaat tunteensa täytettyihin eläimiin, oravaan ja myyrään, jotka puhuvat monissa tilanteissa heidän puolestaan.

Orava ja Myyrä on myös rytmisesti miellyttävä ja harkittu teos. Mäkelä kuljettaa kerrontaa välillä yksittäisin kuvin, välillä samalle sivulle asettuvin kuvasarjoin. Välillä hän erottelee kuvia ruuduilla, välillä asettaa ne samaan rajaamattomampaan tilaan. Se sopii tarinaan, joka rakentuu tihentyvän yhteisyyden tunteen ja yksilöllisen erottautumisen vuorovedosta. Vaikutelma on intuitiivinen, joten sen synnyttäminen lienee vaatinut melkoisesti työtä.