Paholainen ja herra Silverman

Kirjailija Theodore Roszak on ajattelultaan sukua muun muassa Rudolf Steinerille. Siihen nähden hänen romaaninsa Paholainen ja herra Silverman edustaa yllättävän tervejärkistä ja nykyaikaista liberalismia. Teos ottaa vahvasti kantaa tuomitsevaa konservatismia, suvaitsemattomuutta ja ahdasmielistä kristillisyyttä vastaan. Vaikka suomalaisen lukijan kannalta tällainen aihe voi tuntua vieraalta tai jopa turhalta, kirja ei jätä kylmäksi. Paholainen ja herra Silverman herättää monenlaisia reaktioita ja tunteita niin kuin hyvän kirjan kuuluukin: se naurattaa ja riemastuttaa, suututtaa ja turhauttaa, luo jännitystä ja säikäyttääkin välillä. Kirjan lumo perustuu riemastuttaviin henkilöhahmoihin, heidän kutkuttavaan dialogiinsa ja maailmankatsomusten törmäykseen. Uskonnon asemaa yhteiskunnassa tulisi käsitellä enemmän suomalaisessakin fiktiossa.

Theodore Roszak (s. 1933) on yhdysvaltalainen pitkän linjan kirjailija ja historioitsija, joka edustaa ajattelultaan jonkinlaista holistista, antroposofiaa lähentelevää filosofiaa. Hän on ottanut vaikutteita muun muassa William Blakelta, Rousseaulta, Steinerilta, Goethelta ja Platonilta. Tieteellisen uransa historian professori Roszak, nykyään emeritus, teki lähinnä Kalifornian valtionyliopistossa. Suurin osa Roszakin tuotannosta on tietokirjallisuutta tai yhteiskunnallista esseistiikkaa. Paholainen ja herra Silverman on hänen viidestä romaanistaan neljäs. Ensimmäinen, Flicker (Like 1996), keräsi paljon kiitosta ja sai muun muassa Tähtivaeltaja-palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle Suomessa julkaistulle tieteis- tai fantasiakirjalle. Roszakin muusta tuotannosta on suomennettu Konetiedon kritiikki (Art House 1992).

Kirjailija ei syntyjä syviä mieti

Herra Silverman on maallistunut juutalainen, joka elelee mukavaa vähäeleistä kirjailijaelämää liberaalissa San Franciscossa. Maailmankatsomuksellisia asioita hän tulee pohtineeksi harvoin – ei sellaiseen ole tarvetta: Silverman elää ympäristössä, jonka arvot ovat samanlaisia kuin hänen itsensä. Juuri tästä Theodore Roszakin romaanissa on kyse: maailmankatsomusten ja arvojen tasapainosta ympäristön kanssa. Me emme tule ajatelleeksikaan arvojamme, ennen kuin joudumme omastamme poikkeavan maailmankatsomuksen ympäröimäksi. Toisaalta vaikka pitäisimme itseämme kuinka maallistuneina tai epäideologisina tahansa, saatamme lopulta puolustaa oikeaksi katsomiamme asioita viimeiseen asti.

Juuri näin käy herra Silvermanille, joka on omistanut elämänsä kirjoittamiselle ja rakastetulleen Martylle. Yllättäen hänet kutsutaan luennoimaan minnesotalaiseen vahvasti kristilliseen collegeen. ”Vapaat Reformoidut Evankelikaaliset Veljet Kristuksessa” ylläpitävät koulua, jossa on juuri käynnistynyt uskonnollisen humanismin opintokokonaisuus. Herra Silvermanin on määrä edustaa juutalaista humanismia. College on äärikristillisten ja -konservatiivisten voimien vallassa, ja tunnuslause ”Jeesus katselee sinua” löytyy vessojen ovistakin. Kaikki herra Silvermanin osa-alueet – kirjailijuus, ateismi, juutalaisuus, homous – ovat loppujen lopuksi liikaa collegen väelle.

Herra Silverman on koko romaanin juju ja kantava voima: juutalainen ateistihomo, joka ei lainkaan ajattele olevansa sellainen. Omasta mielestään hän on vain kirjailija. Hänen tuotantonsa edustaa eräänlaista ääri-intertekstualismia: hän keskittyy kirjoittamaan klassikkoteoksia uusiksi tuoreesta näkökulmasta. ”Syvyyden silmä” on valaan kertoma Mody Dick, ”Hirviöparlamentti” taas Notre Damen kellonsoittajan tarina räystäillä istuvien pirupatsaiden näkökulmasta. Lopussa Silverman pääsee eroon tästä kirjallisesta siipeilystään ja kirjoittaa aivan omanlaisensa, tositapahtumiin perustuvan romaanin, josta luonnollisesti tulee myyntimenestys. Roszak onnistuu luomaan päähenkilöstään kertakaikkisen herkullisen hahmon. Herra Silverman toimii itse tapahtumien primus motorina: kiihdyksissään hän paljastaa itsestään aivan liikaa ja indusoi siten tapahtumat ympärillään käyntiin.

Herra Silverman ymmärtää, että ahdasmieliselle collegen väelle ateismi ja homous ovat vaikeita asioita, mutta hän yllättyy paitsi siitä, kuinka vahvaa tällainen vastenmielisyys on, myös siitä, että juutalaisuus ja jopa kirjailijuus ovat vastapuolelle punaisia vaatteita. Koulun johtohahmojen mielestä kirjailijat käyttävät rumia sanoja ja kirjoittavat keksittyjä juttuja, jotka eivät millään lailla palvele elämää Kristuksessa; ”jauhavat aina lisääntymiselimistä”. Juutalaiset taas keksivät itse koko holokaustin: ”Se holokaustijuttu. Toivottavasti säästätte meidät siltä. (…) Koko asia on hyvin mauton ja tuskin sopivaa kuultavaa nuorille korville.” ”Mitä holokaustia tarkoitatte?” kysyy herra Silverman. Kiihdyksissään hän ei kykene hallitsemaan sarkasmiaan, ja kaaokseen päättyneen luennon jälkeen hän jumittuu lumimyräkän takia kampukselle.

Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaikeus

Kannanotto uskonnolliseen vakaumukseen on vaikea aihe romaanille. On paljon lukijan omista arvoista kiinni, miltä Paholainen ja herra Silverman loppujen lopuksi vaikuttaa ja kuinka sen sanoma uppoaa. Arvot voivat kolahtaa kipeästi vastakkain paitsi kirjan henkilöiden, myös tekstin ja lukijan välillä. Vaikka romaanin sanoman voi yrittää yleistää koskemaan kaikkia uskontoja tai maailmankatsomuksia, terävimmin se kertoo juuri siitä, mistä kirjailija on kirjoittanut: konservatiivisen kristillisyyden törmäyksestä liberaalien arvojen kanssa. Kirjan henkilöt käyvät tappelunsa niin abortista ja Helvettiin joutumisesta kuin homoudesta ja ”ristiinpukeutumisestakin”. Äärikristityillä on Herran sana hallussa, sitaatteja löytyy joka tilanteeseen. ”Tarkoitatteko että ristiinpukeutuminen merkitsee kadotusta?” ”Tässä tapauksessa rangaistusta ei määritellä. Mutta vakavimmissa rikoksissa ei tarvitse arvailla. Niinpä Paavali selittää ensimmäisessä kirjeessään korinttolaisille, että miesparin kumpikin osapuoli on yhtä syyllinen – sekä se joka työntyy sisään, että se jonka sisään työnnytään. Kumpikin on tuomittu kadotukseen.”

Roszak ei kaihda provosointia. Ahdasmieliset ja suvaitsemattomat kristityt ovat kaikin puolin vastenmielisiä – jopa ruumiillisesti kolhoja. Pääpahiksia on useita: Koulua rahoittava leskirouva Bloore, joka epäilemättä on aikoinaan hankkiutunut omakätisesti miehestään eroon, uskoo, että juutalaiset lavastivat itse koko holokaustin. Karismaattisessa senaattori Dawesissa aineellistuvat kaikki Yhdysvaltain kristillis-konservatiiviset poliittiset voimat. Professori Oxenstern yrittää saada opiskelijansa vihaamaan homoseksuaalisuutta näyttämällä heille sodomiittisia demoninkuvia. Jättiläiskokoinen, rujo talonmies edustaa mielipuolista ja silmitöntä uskonnollisuuteen liittyvää terrorismia. Liioittelu sopii romaanin satiiriseen tyyliin. Vain lopun homokeskeisyys tuntuu turhalta. Roszakin tapa otsikoida romaaninsa luvut tuntuu ensin vieraalta mutta on loppujen lopuksi kiehtovaa. Otsikot vievät harhaan ja lupailevat hauskasti liikoja; nostavat esiin yksityiskohtia, jotka muuten pääsisivät turhaan livahtamaan piiloon.

Lukukokemuksena Paholainen ja herra Silverman olisi varmasti erilainen Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Uskonnollista ahdasmielisyyttä ei meillä ole siinä mittakaavassa kuin Atlantin toisella puolella. Suomalaisesta lukijasta romaanin aihe saattaa tuntua hieman eksoottiselta, koska meiltä käytännössä puuttuvat kiihkoilevat kristilliset liikkeet: Kristillisdemokraatit tai lestadiolaiset eivät ollenkaan vedä vertoja ”Vapaille Reformoiduille Evankelikaalisille Veljille Kristuksessa” ja heidän todellisille esikuvilleen. Kiihkouskovaisuus on ollut Suomessa pienten piirien ja yksittäisten paikkakuntien puuhaa. Keskustelu suvaitsevuudesta ja uskonnon sijasta yhteiskunnassa olisi meilläkin tarpeen, ja toivottavasti suomalaiset kirjailijat osallistuvat siihen Roszakin tavoin omalla työllään.