Tuula Hökän toimittama ”Oi runous, romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä” tarjoilee runouden filosofiaa parin sadan vuoden ajalta tuhtina lähes 400-sivuisena pakettina. Kyseessä on huolellisesti ja kunnianhimoisesti laadittu suomennosantologia, jota voi tiedonhalunsa mukaan käyttää joko hakuteoksena tai alusta loppuun luettavana yhtenäisenä katsauksena.

”Oi runous” -valikoiman kirjoittajat ovat filosofeja ja kirjailijoita, joista toiset ovat laatineet tietoisia ohjelmanjulistuksia, toiset pohtineet aihetta sivulauseissa. Runoudesta kiinnostunut löytää suomennosantologiasta tuttuja käsitteitä ja toteamuksia alkuperäiseen yhteyteensä liitettyinä. ”Oi runous” sopisi hyvin osaksi kirjallisuuden opintojen tutkintovaatimuksia.

On hämmästyttävää, miten tosia ja valideja parin sadan vuoden takaiset käsitykset voivat yhä olla. F. W. J. Schelling luennoi vuonna 1802 Jenassa, että ”runouden olemus on sama kuin kaiken muunkin taiteen: se on absoluutin eli universumin esittämistä erityisessä”. Myös runouden omimmasta alueesta, metaforisuudesta, saa lukea useankin kirjoittajan kestäviä oivalluksia.

Filippo Tommaso Marinettin futuristisen kirjallisuuden teknisessä manifestissa (1912) kehotetaan hävittämään kuin-sanan tyyppiset konjunktiot. Kuin-sana on vain tarpeeton hidastus ja havaitsemisen este.

Edgar Allan Poen Komposition filosofiassa (1846) pohditaan mm. kirjoittamisen prosessia tavalla, jolla on suora yhteys nykyiseen uutuuteen, prosessikirjoittamisen tekniikkaan. Väinö Kirstinä on todennut, että surrealistien kokeiluista löytyy pohjaa prosessikirjoittamiselle. Surrealistien lisäksi myös Poeta voi pitää prosessikirjoittamisen ajatusten esi-isänä. Itseironisesti Poe määrittelee jo taideteoksen luomisprosessin taiteeksi.

Ranskalaisen runoilijan Paul Valéryn sanat runoilijan tehtävästä (1939) sopisivat yhä minkä tahansa harrastajien runouskurssin avaukseksi: ”Runoilijan tehtävä – älkää järkyttykö sanoistani – ei ole tuntea runollista tilaa, joka on yksityisasia. Hänen tehtävänsä on luoda se toisissa”.

Valikoiman kirjoittajien lyhyet esittelyt auttavat lukijaa sijoittamaan lukemaansa ajalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. ”Oi runous” -teoksen runouskäsityksistä toiset ovat sidoksissa aikaansa, toiset taas tuntuvat nousevan ylihistoriallisiksi. Lukijalle molemmat ovat kiinnostavia.

Johdannossaan Tunteen ja kielen poetiikat Tuula Hökkä ottaa esiin aineiston miehisyyden: ”Naisilta koottu aineisto oletettavasti sisältäisi paljon vähemmän juhlapuheita, esitelmiä, luentoja, ohjelmanjulistuksia, esipuheita, esseitä, jotka olisi varta vasten kirjoitettu julkisuuteen ja määrittämään runouskäsitystä, ja paljon enemmän intiimejä, marginaalisia, julkaisemattomia, sekakoosteisia tekstejä, kaunokirjallisuuden sisäisiä katkelmia ja runoja.”

Haaste olisikin luoda hienon ”Oi runous” -teoksen rinnalle toinen, feminiinisempi ja marginaalisempi versio.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa