Aigaion / Matka Tabasiin

Aigaionin ja Matka Tabasiin suomentaja huomauttaa teosten ongelmallisuuksista. Kriitikko lähtee selvittämään, miten nurjia ovat matkaesseiden puolet.

Jos Willy Kyrklundin (1921–2009) 1950-luvun matkaesseet olisi suomennettu niiden ilmestymisaikana, niitä olisi luettu eri tavalla kuin nyt. Samoin, jos ne olisi suomennettu kaksikymmentä vuotta sitten. Se, mikä aikoinaan sai tuskin kenenkään kulmakarvoja värähtämään, otetaankin myöhemmin suurennuslasin alle.

Suomessa syntyneen ja sittemmin ruotsalaistuneen Kyrklundin tuotantoa on suomennettu jo 1960-luvulta lähtien. Kirjailija on tunnettu filosofisista pienoisromaaneistaan ja novelleistaan, kuten Solange (1951, suom. 1975), Mestari Ma (1952, suom, 1962), Oikea tunne (1974, suom. 2004) ja Hyvyydestä (1988, suom. 2004). 

Aigaion / Matka Tabasiin tuntuu kuitenkin erilaiselta kuin aikaisemmat suomennokset. Suomentaja Niko-Matti Ahdin esipuheessa on nimittäin eräänlainen sisältövaroitus: ”Heti aluksi on pakko todeta Aigaionin ja Matkan Tabasiin joidenkin poliittisten horisonttien ongelmallisuus 2020-luvulla luettaessa, teosten nurjat puolet” (s. 7). Tällä Ahti viittaa Kyrklundin kommentteihin antiikin kreikkalaisten ”ummehtuneesta homoseksuaalisuudesta”, ”välimerenrodun” kaltaisiin rotuopillisiin termeihin ja persialaiseen kulttuuriin kohdistuvaan kulttuuriseen omimiseen.

Huomautukset eivät ole aiheettomia, mutta silti: On pakko todeta? Heti alkuun? Lukija saattaa saada vaikutelman, että luvassa on kovan luokan rasismia, sovinismia ja kolonialismia. Ehkä parempi kehystys olisi, että Kyrklund oli oman aikansa eurooppalainen intellektuelli, siihen kuuluvine sokeine pisteineen. Vaikka Ahdin perusteellinen esipuhe käsittelee myös teosten ansioita, alun disclaimer ohjaa luentaa tarpeettoman voimakkaasti. Siinä on myös puhdistautumisrituaalin makua. Mutta kun vahinko on jo tapahtunut, on syytä tarkastella teoksia esipuheessa esitettyjen väitteiden valossa.

”Jossainhan muinaisten kreikkalaisten piti asua”

Kielitaitoinen Kyrklund matkusteli laajasti 1950-luvun aikana. Matkojen tuloksena syntyi kaksi esseemäistä matkakirjaa: Kreikkaan sijoittuva Aigaion (1957) ja Iraniin keskittyvä Matka Tabasiin (Till Tabas, 1959). Kirjailija asui perheineen vuoden syrjäisellä Nísyroksen saarella ja teki sieltä retkiä muille saarille ja Ateenaan. Yhtäältä Kyrklund on tyypillinen matkustava intellektuelli, jonka pää on täynnä Homerosta ja muuta antiikin sivistystä. Toisaalta häneltä ei puutu itseironiaa:

Muinaiset kreikkalaiset, sanoin päivällisellä, muinaiset kreikkalaiset eivät alkaneet oksentaa heti kun laiva irtautui laiturista. Muinaiset kreikkalaiset…

Ja nainen, kreikkalainen virkailijarouva, […] sanoi hyvin harkitusti:

– Jossainhan muinaisten kreikkalaisten piti asua. Mutta onko juuri meidän maamme pakko olla se maa, jossa muinaiset kreikkalaiset asuivat? (s. 42.)

Matkakirjallisuuden konventioihin kuuluu massojen yläpuolelle asettuminen, eikä Kyrklund tee poikkeusta. Hän esimerkiksi pilkkaa usean sivun verran antiikkia sokeasti ihannoivia humanisteja: ”Vanhan kreikkalaisen kulttuurin, ’meidän oman’ antiikkisen kulttuurimme, fragmentit tuovat kuitenkin ensi kädessä mieleen ajatuksia jonkin sortin pelastuskokouksesta, missä lauletaan ylistyslauluja: kuinka ihmeellistä! kuinka ainutlaatuista! kulttuurimme perusta! koskaan ei ole ihmisajatus noussut korkeammalle!”. (s. 80–81.)

Totta puhuen Kyrklundin omatkin näkemykset Kreikasta ovat joskus ristiriitaisia.  Ensin hän aivan aiheellisesti huomauttaa, etteivät muinaisaika ja nykyaika ”lainkaan sulaudu yhteen” Kreikassa, mutta sitten heti perään tulkitsee modernia kreikkalaista yhteiskuntaa jonkinlaisena antiikin idealismin ilmentymänä.

Esipuheessa mainitut rotuopilliset termit esiintyvät yhdessä kappaleessa, jossa Kyrklund pohtii kreikkalaisten juomatapoja. ”Välimeren rodulla on, kuten tunnettua, selvä ja ilmeisesti perustuslakiin kirjattu vastenmielisyys juoda päänsä täyteen. […] Kreikkalaiset eivät ole välimerenrotua. […] [R]otu vaikuttaa epämääräisesti europidilta usein toistuvine dinaarisine ja itäeuropidisine piirteineen”. (s. 89.) Terminologia on peräisin Hans Güntherin 1920-luvulla kehittämästä luokittelusta, johon Natsi-Saksakin perusti rotuteoriansa. Güntherin luokittelua käytettiin monin paikoin vielä 1970-luvulle asti.

Katkelmaa on helppo pitää esimerkkinä 1950-luvun arkisesta rasismista – mitattiinhan tuolloin vielä esimerkiksi saamelaisten kalloja. En toisaalta pidä mahdottomana sitäkään, että Kyrklund olisi kirjoittanut kohdan kieli poskessa; sen verran se eroaa Aigaionin muusta sisällöstä.

Hieman vieraannuttavaa nykynäkökulmasta katsottuna on myös Kyrklundin taipumus nähdä kaikkialla kreikkalaisen kansanluonteen ilmentymiä: ”Kreikkalainen ei mielellään kerjää”; ”Kreikkalainen syö mielellään lihaa, mutta leipä on hänen perusravintoaan”; ”Näistä asioista kreikkalainen ei ikinä puhu: ulkohuussit, maanjäristykset, kirput ja kuolema”.

Parhaimmillaan Aigaion on silloin, kun terävät yhteiskunnalliset huomiot yhdistyvät Kyrklundin muusta tuotannosta tuttuun sarkastiseen huumoriin: ”Kreikassa suuret yhteiskunnalliset erot naamioidaan osittain kreikkalaisten synnynnäiseen [sic] seurustelutaidoksi, joka on niin yleistä, että jopa rikkailla on sitä”. (s. 74.)

Runousoppia länsimaille barbaareille

Matka Tabasiin on suomentajan mukaan kahdesta matkakirjasta ongelmallisempi. Hän viittaa Nicklas Hållenin Samlaren-lehdessä vuonna 2012 ilmestyneeseen kirjoitukseen, jonka mukaan persialainen ”orientti” on Kyrklundille ”lähinnä tekstien ja mielikuvien arkisto, jota hän käyttää eksistentiaalisten pohdintojensa lähteenä”. (Ahdin esipuhe, s. 8–9.) Hållen siis lukee Kyrklundia orientalismin ja kulttuurisen omimisen käsitteiden kautta. Matkakirjallisuuden historia on täynnä kumpaakin.

On totta, että Aigaioniin verrattuna Matkassa Tabasiin paikallisten asukkaiden ääni pääsee vähemmän kuuluviin, ja painopiste on kulttuurisissa artefakteissa, kuten arkkitehtuurissa ja klassisessa runoudessa. Niistä Kyrklundilla onkin paljon sanottavaa. Mukana on hieman kyseenalaisia yleistyksiä, kuten että ”itämainen talo aukeaa sisäänpäin”, mutta myös kauniita pohdintoja muureilla aidatuista persialaisista puutarhoista: ”Persialaisen puutarhan sielu ei ole ruusupensas vaan muuri”. (s. 133.)

Jos orientalismilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan ”itämaiset” kulttuurit ovat kiehtovia ja salaperäisiä mutta länsimaisia alempiarvoisia, Kyrklund on syytön. Päinvastoin hän pitää klassista persialaista runoutta niin kehittyneenä, että sen hienoudet pitää vääntää rautalangasta ”länsimaisille barbaareille”.

Kyrklundin mukaan arvostetuimmat persialaiset runoilijat, kuten Hafiz, ovat mahdottomia kääntää, sillä heidän runoutensa perustuu monimutkaisille sanaleikeille. Klassisessa persialaisessa runoudessa ei myöskään tehdä eroa eroottisen ja uskonnollisen runouden sekä juomalaulujen välillä. Tästä seuraa, että jokainen ihmisruumiiseen viittaava sana kätkee monimutkaisen uskonnollisen allegorian: ”Zulf (kihara, palmikko). Jumalallinen kaikkivaltius, jota määrittelevät sanat hillitty, viettelevä, vangitseva, tappava. Iso Kiero. Pimeys.” (s. 185.)

Pientä orientalismia voi kenties nähdä siinä, kuinka Orientin henkisyys asetetaan länsimaista materialismia vastaan. Jo Aigaionissa Kyrklund ivaa köyhiä kreikkalaisia, jotka muuttavat Amerikkaan tienatakseen ”ihania vihreitä dollareita”.

Matka Tabasiin -teoksen alussa taas neuvostoarmeijan upseeri kysyy kertojalta rajanylityspaikalla, miksi tämä matkustaa Iraniin, kun Azerbaidjanin neuvostotasavallassa on niin paljon modernimpaa. Vastauksena Kyrklund kertoo upseerille paimenista, jotka lausuvat ulkomuistista säkeistökaupalla mystistä runoutta. Tässä kohtauksessa tosin olennaisinta lienee neuvostoliittolaisen produktivismin pilkkaaminen, ei niinkään iranilaisten eksotisointi.

Nykynäkökulmasta ehkä vakavin ongelma on, että Kyrklund tuntuu vain ajoittain olevan tietoinen itsestään eurooppalaisena maassa, joka vielä kirjoitushetkellä kärsi kolonialistisesta suurvaltapolitiikasta: ”Öljykriisin aikaan tunnelma Teheranissa oli eurooppalaisia kohtaan hyvin ärtynyt. Kukaan ei ole koskaan väittänyt Teherania kovin viehättäväksi kaupungiksi; eikä siitä tule yhtään viehättävämpi, jos kadulla huudellaan ja peräänsä saa kiviä”. (s. 168.)

Kyseinen öljykriisi – jota teoksessa ei käsitellä sen enempää – alkoi vuonna 1951, kun maa kansallisti Anglo-Iranian Oil Consortiumin hallitsemat öljyvarat. Kriisi johti lopulta pääministeri Mohammad Mossadeghin syrjäyttämiseen vuonna 1953 Brittien MI6:n ja Yhdysvaltain CIA:n tukemassa vallankaappauksessa. Tämä ei kuitenkaan Kyrklundia kiinnosta. Ehkä päivänpolitiikka edusti hänen niin halveksumaansa materialismia.

Kielellistä ilottelua katvealueella

Kyrklund tunnetaan ruotsin kielen virtuoosina, ja matkaesseiden kieli onkin niiden parasta antia. Niko-Matti Ahti on selvinnyt kunnialla Kyrklundille ominaisista nopeista rekisterinvaihdoksista. Esimerkiksi öisen laivamatkan kuvaus voi äkkiä vaihtua oodiksi lutikalle: ”Oi lutikka, kalsarivangittu, julmasti paloiteltu, eräänä tuulisena yönä mereen viskattu suurin piirtein kaksi meripeninkulmaa Náxosilta koilliseen”. (s. 44.)

Välillä huumori on suorastaan posketonta, esimerkiksi kun Kykrlund laittaa kreikkalaisen vihkipapin lausumaan Ezra Poundin kuuluisaa runoa koronkiskonnasta. (Tässäkin tarjoutuisi tilaisuus paranoidiin luentaan: Onko Pound-sitaatti merkki Kyrklundin antisemitismistä?) Matka Tabasiin sisältää vähemmän kielellistä revittelyä kuin Aigaion. Ehkä siksi se tuntuu hieman verettömämmältä kuin edeltäjänsä.

Kaikkine ristiriitoineen Kyrklundin teokset ansaitsevat tulla suomennetuksi, varsinkin, kun journalistinen matkaessee on pitkälti syrjäyttänyt kirjallisen. Poesia tekee tärkeää työtä nostaessaan esiin kirjallisten katvealueiden teoksia, jotka muuten olisivat vaarassa painua iäksi historian hämäriin.