Tuhatkaunokin tuho

Kaikin tavoin häkellyttävä Tuhatkaunokin tuho summaa tekijänsä koko tähänastista tuotantoa. Kokeelliseen kirjallisuuteen pätee: parempi liikaa kuin liian vähän.

”Never stop the madness ja kohta vedetään taas!” 

Näillä sanoilla riutunut Roope-setä vastaa puunkolosta Aku Ankalle Punk in Finland -foorumilla levinneessä, Carl Barksin sarjakuvan pohjalta syntyneessä meemissä. Roopen sanat tihkuvat hybristä sen jälkeen, kun Aku on yrittänyt toppuutella häntä yhtä väkevällä puheenvuorolla: ”Mitä vittua nyt taas, luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu?” Se, mitä Barksin alkuteksti sanoo, ei ole merkityksellistä. Tärkeää on se, miten internethuumori on virittänyt ankkojen sananparsia. 

Jaakko Yli-Juonikkaan Tuhatkaunokin tuho saa Roopen hybriksen nousemaan väistämättä mieleen. Ei siksi, että Yli-Juonikas olisi astunut jonkinlaiseen tuhon ansaan, vaan koska kirja rakentuu vastaavalla tavalla valmiiden intertekstuaalisten ainesten päälle ja sen parissa ”p. s. tykitellään”. Tuhatkaunokin tuho on omalaatuinen päätös kirjailijan kuusiosaiselle Neljä ratsastajaa -kirjasarjalle. Kyseessä on tekijälleen uskollinen työ, jo valmiiksi runsasta tekstilouhosta entistä syvemmälle kaivava matka tunnelisotien ja muiden kummallisuuksien keskipisteeseen. 

Jo esineenä Tuhatkaunokki on kumma kapistus. Teos koostuu sadoista yhteen sidotuista A4-arkeista, eikä sillä ole kantta. Kirja on kuin blokki, graafikon kokoama painoa edeltävä vedos, ja oma kappaleeni jo niin rispaantunut, että se on alkanut hajota osiin. Kirjan taitosta ja yhdessä Yli-Juonikkaan kanssa graafisesta suunnittelusta vastannut Katri Astala on tehnyt Tuhatkaunokin kanssa hienoa työtä.

Jos kirjan ulkoiset rajat ovat epäselvät, sitä ovat myös sisäiset. Kirjan sisäkansi löytyy jotakuinkin sivulta 132 kera petollisen normaalin sisällysluettelon. Luetteloa seuraa lyhyt, ponisarjaan kuuluvaksi tunnistettava jakso, mutta tämä proosa ei pysy uomissaan pitkään. Ensin kerronta keskeytyy oudoilla valokopioiduilla papereilla ja kummallisella alaviiteluettelolla. Kun hevosproosaan hetkellisesti palataan, eteen hyppää ote survivalistin keittokirjasta, jota seuraa Neuromaanin luku 141, ”Neurotiede tienhaarassa”. Neuromaanin tarkastaminen paljastaa, että luvun sisältö on erilainen kuin alkutekstissä. 

Sisällysluetteloon palatessa huomaa, etteivät lukujen sivunumerot asetu kirjan fyysisessä rakenteessa lineaariseen järjestykseen. Osaa luvuista ei löydy kirjasta ollenkaan. Kerronnan hierarkian kannalta erikoista on myös se, että koko kirjassa sivuja on yli 600, mutta näistä vain vajaa 300 vaikuttaisi sisällysluettelon perusteella käsittelevän ponisarjaa. Muu materiaali koostuu valtavasta määrästä erilaista tekstiainesta, jota on vaikea asettaa mihinkään lokeroon. Kaikkea: on. 

Tuhatkaunokki on labyrintti, ja petollinen sellainen. Se ei tarjoa lukijalle mitään vihjeitä siitä, kuinka tulisi edetä, ja proosan lukemisen sijaan tehtävä tuntuu pikemminkin pulmanratkaisulta. Saadakseen kaiken (tai oikeastaan mitään) Tuhatkaunokista irti lukijan on olennaista tuntea Yli-Juonikkaan tuotantoa laajalti. Mukana on niin paljon erilaisia tyylimukaelmia, tekstikatkelmia sekä otteita tekijän aiemmasta tuotannosta, että niitä tuntematta teokseen olisi hankala tarttua – kirjaimellisesti!  

Tapahtui viime numerossa

Konemetsän ratsastustalleilla käyvistä tallitylleröistä kertovan sarjan ensimmäinen osa Yö on viisain ilmestyi 2018. Sittemmin sarjan teoksia on ilmestynyt lähes vuosittain, Tahdon murskatappio 2019, Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään 2020, Jääasema KOOMA 2021 ja omakustanteena ilmestynyt Teppo joutuu lahtiin 2022. 

Mitaltaan sarjan aiemmat osat ovat parisataasivuisia pienromaaneja, joista jokaisella on ollut oma ilmaisutyylinsä. Murskatappio ja sen Yö on viisain -kokoelmasta löytyvä avausluku muistuttavat eniten tyypillistä heppakirjallisuutta, joskin harmittoman jännityksen sijaan tarinan sävyt syvenevät jopa makaabereiksi:

Avaruuden pimeys tuntui puristavan saunarakennusta joka suunnasta. Kun ikkunasta katsoi ulos, tuntui kuin sauna olisi valtameren pohjaan laskettu sukelluskapseli, jota musta vesimassa ympäröi. Sipsien rouskutus ja karkkipussien rapina ei kuulostanut enää kodikkaalta vaan hermostuneelta. Perustaa nakerrettiin. Eikä Kornelia Kernelius voinut olla miettimättä sitäkään, mikä kohtalo tottelemattomia tyttöjä odottaisi ulkona. (2019, 178.)

Galgalim-silmissä proosa mutatoituu Daniil Harms -vihjeineen absurdiksi, dialogivetoiseksi draamakäsikirjoitukseksi. Heppakirjallisuus alkaa lipua kohti metakerronnallisuutta somen yksityisviestien muodossa, jossa käsitellään muun muassa keski-ikäisten miesten kiinnostusta hevosaiheiseen nuortenkirjallisuuteen:

JANNE 

Sepä se. Ponien ruumiinrakenne nyt on aika kaukana siitä mistä ännäs normaalisti kehittynyt heteroseksuaalinen aikuinen mies kiihottuu. Eihän niillä herrajumala oo kunnollisia perseitä. Mitenkään ei voi välttyä ajatukselta, että jos ponin antropomorfisoi eroottisessa mielessä, niin korkeintaan siinä pystyy näkemään konttaavan alastoman pikkulapsen. Tätä sinäkin varmaan ajoit takaa? 

NIGELLA 

Tuohon suuntaan joo. 

JANNE 

Hivenen creepyä. Kyllä kyllä. 

(2020, 210–211.)

Outoon sisäoppilaitokseen sijoittuva Jääasema KOOMA leikittelee lanu-kirjallisuuden kommentoinnin ohella päättelytehtävillä ja osallistaa myös lukijaa niiden tekemiseen. Hahmojen nimistä mainittakoon Juha Sipilän hallituksen ydinpuolueiden mukaan nimetty Keskpskok, ja toisaalta päähenkilö Jannan lukema Zardoz-niminen julkaisu viittaa elokuvaohjaaja John Boormanin camp-klassikkoon:

Zardoz-lehden päättelytehtävä täytyi ottaa syyniin. Epäilyksille ei ollut jätetty sijaa – jotain Seepra-arvoitukseen oli koodattu. Ellei sitten Jannaa koetettu hämätä, kääntää huomiota väärään suuntaan. Mutta sekin selviäisi vain pelaamalla isäntäväen säännöillä. Umpisolmuun ei ollut nähtävillä muuta ratkaisua.  

Hän tarttui lehteen, plarasi esiin arvoituksen ja syventyi vihjelistaan. Piti koettaa keskittyä. 1. Kadun varrella on viisi taloa. 2. Englantilainen asuu punaisessa talossa. 3. Espanjalaisella on lemmikkinä koira. Siis hetkinen… Hän yritti parhaansa mukaan kuvitella kadun, jonka varrella oli rinnakkain viisi taloa. Kukin talo oli eri värinen, ja kussakin talossa asui eri kansallisuuden edustaja. (2021, 161.)

Sarjan viides osa, omakustanteena julkaistu Teppo, on sekä hävyttömän hauska romaani että 200 kappaleen painosmäärällään omintakeinen taiteilijakirja. Ite-henkeen kirjoitettu Teppo on hirtehinen kertomus hevosen teurastamisesta ja eläimen kuolemaa surevista heppatytöistä. Sen ytimessä on ite-kirjallisuudelle ominainen kieliopillinen orgaanius (lue: toimittamattomuus), joka Yli-Juonikkaalla muuttuu riemastuttavaksi oikolukemattomuuden heresiaksi. Tyyli viedään äärimmilleen kohtauksessa, jossa huppupäinen pyöveli Aberrator valmistautuu rituaaliteurastamaan Teppo-poloa. Kaikki menee pieleen, myös kielellisesti:

Teppo yllättäen päästi karmivan huudon ja pukitti häkin kaltereita vasten sellaisella voimalla,ettei kuoleman porteilla kituvalta eläimeltä oltaisi sellaista voiman ponnistusta voinut enää missään nimessä odottaa?Pultti pistooli oli murskannut täysin hevosen silmän ja kirkkaan punainen veri alkoi turskahdella häkin laitoihin ja lattialle,kun Teppo riehui siinä sanoin kuvaamattomien tuskien valtaamana.Vaikka Aberrator oli huippu luokan ammattilainen teurastajana niin hänenkin oli tässä vaiheessa täysin mahdotonta saada tilannetta heti hallintaan,koska ahtaassa tainnutus häkissä rimpuilevaan hevoseen ei voitaisi häkin ulkopuolelta saada minkäänlaista taltutus otetta.Silmä kuopasta sinkosi veristä visvaa myöskin Aberratorin hupulle ja kaapuun,johon jäisi paljon veri roiskeita mihin hän oli tietysti tässä ammatissaan tottunut,muttei kuitenkaan koskaan aikaisemmin muistanut kohdanneen tälläistä onnettomuutta,jossa pultti murskaa eläimen silmän jo tainnutus häkissä ennenkuin verta oltaisi vielä edes laskemassakaan. (2022, 95.)

Näistä viidestä kirjasta Tuhatkaunokki kokoaa löyhästi teoksia yhteen panoroiden kuvaa samalla laajemmalle kankaalle. Heppajatkumon ohella teos kehittelee triptyykkiä, jonka aiempia osia ovat pelillinen aivoalluusio Neuromaani (2012) ja poliittinen salaliittosatiiri Jatkosota–extra (2017). Jatko ei ole kerronnallisesti ehyttä, ja kyse on eräänlaisesta ”kameoroolista”, jossa trilogian aiemmat volyymit ilmestyvät osaksi Tuhatkaunokin avointa ja rönsyilevää kirjallista maisemaa.

Oikeastaan Tuhatkaunokkia voi lukea Yli-Juonikkaan koko tuotantoa vasten, alkaen Uudet uhkakuvat -novellikokoelmasta (2003) ja edeten omanlaisensa kokonaisuuden muodostaviin pienoisromaaneihin Valvoja (2009), Uneksija (2011), Vanhan merimiehen tarina (2014) ja Kyyhkysinetti (2015). Kyse ei näin ollen ole pelkästään siitä, että Tuhatkaunokki jatkaisi ponisarjaa: lukuisat juoneen, visuaalisuuteen tai typografiaan liittyvät aiheet kytkeytyvät jollain tavalla kaikkiin kirjailijan teoksiin. 

Eetokseltaan Tuhatkaunokki jatkaa tekijälle tuttuun tapaan liikkumista ite-kirjallisuuden, salaliittoteorioiden, laitaoikeistosatiirin ja huumorin hämärässä. Mukana on aiemmasta tuotannosta tuttuja hahmoja, kuten perussuomalainen neurologi Pekka Niskapalkki ja eduskunta-avustaja Mika Kingelin, ja Tuhatkaunokissa on useita sitaatteja Jatkosota-extran ja Neuromaanin taitosta. 

Teoksen alussa esimerkiksi on kolmen sivun mittainen valokopiotoisinto Valvoja-romaanin viimeisen luvun sivuista 181–188, jonka marginaaleihin on lisätty mahdollisesti arabialaisilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä. Vastaavia päällekirjoituksia Tuhatkaunokissa on muuallakin, kuten thaiksi kirjoitettu asiakirja, joka sisältää jo Neuromaanista tutun kuvitteellisen Neuropositron-yhtiön Kai Parantaiseen liittyviä tietoja. 

Tarjoumassa tänään

Yli-Juonikkaan tuotantoa tutkinut Laura Piippo on kutsunut kirjailijan tyyliä eksessiiviseksi, joka viittaa tekstin ylitsepursuavuuteen ja vaikeuteen ottaa haltuun. Ilmaisun liiallisuus näkyy esimerkiksi Yli-Juonikkaan tavassa virittää pohjatekstejä homonyymien, laaja-alaisen intertekstuaalisuuden ja loogisten asetelmien keinoin. Tällaisia viittauksia ja motiiveja näkyy jo teosten nimissä: valvominen on unen antiteesi, Neuromaani mukaelma William Gibsonin scifiklassikko Neuromancerista (1984, suomeksi Neurovelho, 1991), ja ”Vanhan merimiehen tarina” on Samuel Taylor Coleridgen synkkämielinen brittiromanttinen klassikkoballadi. Tuhatkaunokki taasen on mukaelma Tintti-sarjakuvien hajamielisestä professori Tuhatkaunosta.

Eksessiivisyys Tuhatkaunokissa äityy jopa kaoottiseksi. Mukana on esimerkiksi sarjakuvallinen jatke Yö on viisain -kokoelman novellille sedästä ja pojista. Siinä vanha mies laittaa lapset suorittamaan kummallisia, väkivaltaisia rituaaleja. Kosteuden turmelemat, peilikirjoituksella käsin kirjoitetut päiväkirjajaksot vuodelta 2012 sisältävät puolestaan mainintoja Kingelinistä ja Halla-ahosta, mikä taasen kytkeytyy Jatkosota-extraan. Erilaisia jatkumoita on vaikea selittää, ne on pitänyt lukea itse. 

Kun kirjan sisältö vielä on oman itsensä parateksti, oikean lukustrategian kanssa tuskailevalle ohjenuoraksi muodostuu Jatkosota-extran kuolematon Virolais-muunnelma: ”Kaaos on puhunut, pulinat pois”. 

Tuhatkaunokin lähtökohta on lukijan harhauttaminen. Höplästä vetäminen alkaa jo ”kannesta”, kun kustantajan teoksesta käyttämä markkinointikuva paljastuu pelkäksi tarraksi etusivun alareunassa. Yläreunan teksti ”Yli-Juonikas will visit Finland November 15th–16th”, ja sen perässä mediayhteydenotto Simon & Shushterin Gary Filippo Bernardinille, on toinen harhautus. 

Filippo Bernardini on käsikirjoitusten kavaltamisesta tuomittu italialaismies, joka hyödynsi taustaansa Simon & Schuster -kustantamossa. Aihe saa jatkoa kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun edessä on pyramidihuijauksesta kertova lasku – samanlainen, joka tuli ponisarjan edellisosan, Teppo joutuu lahtiin -omakustanteen mukana. Yksi Tuhatkaunokin perusteemoista onkin harhautus. 

Harhaanjohtaminen koskee jo sopivalla lukustrategialla pelleilyä. Neuromaanissa seikkailukirjojen linkityksillä leikittelyyn saattoi vielä suhtautua komentojen sijaan ehdotuksina, sillä käytännössä teosta saattoi lukea suoraan kuin mitä tahansa proosaa. Neuromaanin pienlukujen temaattinen episodimaisuus oli käytännössä hyperviritettyä, Uusissa uhkakuvissa tutuksi tullutta pienproosaa, jonka tarinoissa seikkaili kansallissosialismiin ja pornoholokaustiin eksynyt Jaakko Yli-Juonikas -niminen hahmo.

Tuhatkaunokki toimii toisin. Sen visuaaliset ja taitolliset ratkaisut häiritsevät aidosti eheän, lineaarisen lukukokemuksen muotoutumista jatkuvilla katkoksilla ja oudoilla graafisilla eleillä. Teos ottaakin rakenteella ja kerronnalla revittelystä kaiken irti. Alun perin irtosivuina julkaistavaksi tarkoitettu kirja todella tuntuu irrallisista osista yhteen kyhätyltä, täysin ennakoimattomalta pläjäykseltä kirjallista tykittelyä. Tuhatkaunokki edellyttää lukijalta kykyä tulkita ja vastata sen tarjoumiin ja suoranaisiin haasteisiin. 

Yli-Juonikkaan tuotanto muodostaa oman kirjallis-ekologisen lokeronsa, jonka käyttöaineksia ovat pelit, vitsit, virheet ja hyvin moniaineksinen intertekstuaalisuus, jotka vaativat lukijalta aitoa paneutumista teoksen ymmärtämiseksi. Viittailun runsaus näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa KOOMAn opettajainhuoneessa Defenestrator (johdos sanasta defenestraatio, tarkoittaa ’jonkun heittämistä ikkunasta’), Aberrator (aberration, ’poikkeama’), Permutator (permutointi eli sarjallisen aiheen muuntelu) ja Usurpator (’vallananastaja’) suunnittelevat oppilailleen sangen sakeaa lukulistaa, johon kuuluu Michel Houllebecqin, Paolo Coelhon ja H. P. Lovecraftin kaltaisten lanutaitureiden opuksia. Viittauksen tasoja on kuin sipulissa kerroksia. 

Parafilian lumo

Tuhatkaunokin estetiikka kytkeytyy inkongruenssiin eli yhteensopimattomuuteen tai virheeseen, joka ilmenee teoksessa kaikilla tasoilla. Se näkyy kirjassa esineenä: kansia ei ole. Sen huomaa proosan eheydessä: teksti on keskeneräistä, epäkoherenttia ja tulvillaan (tarkoituksellisia) kirjoitusvirheitä. Virhe on läsnä myös henkilöhahmoissa, jotka ovat vinoja, epäluotettavia ja muuten vain epätyypillisiä. 

Lukija on kuin antropologi, joka syöksyy yhä syvemmälle hämärän vyöhykkeelle. Samalla on tärkeää irtautua ennakkoluuloista. Toistuessaan virhe tekstissä ohjaa tarkistamaan käytetyn lukustrategian toimivuutta. Klassisessa tyylissä virhe olisi virhe (sic), Tepon ja Tuhatkaunokin omakustanneproosassa virhe olisi virheen puute, kuten Tuhatkaunokista löytyvät Tepon jälkisanat havainnollistavat:

On kuin ihmeenkaupalla kulunut tasantarkkaan vuosi siitä, kuin aloitin Neljä Ratsastajaa kirjasarjani toisiksi viimeisen osan kirjoittamisen ja voin taas toivottaa teille Hyvää Ystävän päivää rakkaat lukijani, voitaisi jo sanoa perinteiseksi muodustuneeseen tapaan! Hyvin mielenkiintoinen aika-jänne muodostuu siihen,kun täsmälleen päivälleen vuosi sitten aloin kirjoittamaan Teppo kimon kohtaloa kuvaavaa kirjasarjani osaa.Ja, ettei siinä olisi kyllikseen niin tälle samaiselle sunnuntai-päivälle sattuu osumaan myös vuoden 2021 Laskiaissununntai,joten voitaisi täydellä syyllä sanoa meillä olevan monikertainen syy juhlaan ja myöskin niin sanomaan väli tilipäätökseen,että mitä tästä aivan poikkeuskellisen raskaasta korona vuodesta on jäänyt käteen   sekä hyvässä,että pahassa? (2024, 137.)

Tuhatkaunokin komiikkaan kuuluvat tunnistettavan turmeleminen ja koomisen alustamisen pitkät kaaret. Pelkästään avausvirkkeestä löytyy kymmenkunta kirjoitus- ja kielioppivirhettä, ja jakson huumori ja esteettinen koukku piilee odotusten järjestelmällisessä rikkomisessa. Kirjasarjan edellisosassa aloitettu vitsi puolestaan perustuu ite-kirjallisuuden kieliopilliselle rönsyilylle, joka syventää huumorin horjuntaa. 

Oivallus siitä, miten monella eri tavoin pilkkuvirheitä voi soveltaa, lähenee kielellisessä väkivallassaan runoutta. Slapstick-komiikka perustuu väkivallan ja tunaroinnin törmäyttämiselle, ja Tepon ja Tuhatkaunokin kieliopillinen teurastus on hillitöntä luettavaa. Toisaalta Tepon kaltaisten ite-mukaelmien kohdalla Yli-Juonikas on tarkka siinä, ettei hän pyri eksploitaatioon. Esimerkiksi Vanhan merimiehen tarinan vaikeavammaisen henkilön neurologisia häiriöitä käsitellään hyvin hienovaraisesti, ja Kyyhkysinetin saatanallista loppukäännettä edeltää kipeä, naturalistinen kuvaus huutolaispäähenkilön vaiheista. 

Aggression ja komiikan kohtauttaminen on tuttu teema muussakin Yli-Juonikkaan tuotannossa, jossa etenkin henkilöhahmot ovat aina olleet kaikkea muuta kuin kansikuvamateriaalia. Pornolehtidyykkarit, uusnatsit, salaliittoteoreetikot ja henkiparantajat ovat Yli-Juonikkaan arkkityyppejä, joille mikään inhimillinen ei ole epäinhimillistä. Esimerkiksi Uusien uhkakuvien häkellyttävin juonenkäänne on se, kun Jaakko Yli-Juonikas -nimisen hahmon 8-vuotias tyttärenpoika lataa lapsipornoa itsetyydytystarkoituksiin, mikä johtaa retoriseen kysymykseen siitä, voiko lasta tuomita lapsipornon katselemisesta. 

Yli-Juonikas operoi ehdalla seksi-Ennala-otteella myös Tuhatkaunokissa, jonka parafilian lumo kattaa äkkivääriä rekisterinvaihdoksia netti- ja meemiestetiikan tapaan.

Selittämättömän tajuamisesta

Tuhatkaunokki vaatii vihkiytymistä, ja sitä on mahdotonta lukea itsenäisenä teoksena. Mukana on vahvaa sisäpiirivitsin tuntua, johon pääsee osalliseksi lukemalla Yli-Juonikkaan kirjoja. Ja vaikka tuotanto olisikin tuttua, Tuhatkaunokin lukeminen ei ole helppoa sen edellyttäessä täysin omalaatuisia lukustrategioita jopa Jaakko-asteikolla. 

Lukeminen edellyttää sakkadista liikettä, pomppimista sivuilla eteen- ja taaksepäin tekstuaalisten jatkumoiden, visuaalisten rekistereiden tai muiden skeemojen tunnistamiseksi. Pirstaleinen rakenne ja odottamattomat leikkaukset rikkovat jatkuvasti ”lukemisen taikapiiriä”, kun eheään kerrontaan uppoamisen sijaan lukiessa yrittää päästä kartalle, jonka rajoja ei tunne. Vaikutus on hieman samanlainen kuin Italo Calvinon teoksessa Jos talviyönä matkamies (1979, suom. 1983), joka on kertovinaan useita erilaisia tarinoita, mutta kehyskertomusta lukuun ottamatta ne kaikki keskeytyvät. 

Tuhatkaunokin lukeminen onkin monilta osin uuvuttavampaa kuin Yli-Juonikkaan aiempien mammuttikirjojen kohdalla. Massaa ja katkoksia on liikaa, ja moni kerronnallinen aines jo niin tuttua, että niiden toisto kylläännyttää. Muodottomuuden edessä tekee mieli protestoida, kun samasta materiaalista on nähnyt jo tehokkaampia sommitelmia. Esimerkiksi Tepon omakustannepastissi on tiiviydessään täydellinen kuin timantti, mutta samantyylinen jakso Tuhatkaunokissa hieman katoaa hieronyymisen maiseman laajuuteen. 

Toisaalta kertomuksen ratkaisematta jättäminen on ollut varmasti ainoa oikea tapa saattaa loppuun ponisarjan ja Yli-Juonikkaan muun tuotannon muodostama kaari. Jos Tuhatkaunokki tosiaan on vitsi, se on sitä samaan tapaan kuin James Joycen Ulysses (1922, suom. 2012). Ulyssesta on kutsuttu yhdeksi pitkäksi ”Irish Bulliksi”, loogiseen ristiriitaan perustuvaksi kaskuksi, jota ei voi selittää tyhjentävästi (sellainen kuin ”vastaukseni on ehdottoman myöntävästi: ei”). Filosofi Alva Noën mukaan niin vitsin kuin taiteen ydin on niiden tajuamisessa, ei selittämisessä. Klassiset aporiat ja zenbuddhalaiset kōanit toimivat samaan tapaan. 

Paatuneemmallekin lukijalle Tuhatkaunokin tuho on kova pala, mutta samalla teos on Neuromaanin tapaan omanlaisensa moukari, joka runnoo kirjallisuuden rajoja hitusen verran ihmeellisempiin suuntiin, tuoden mieleen Quentin Meillassoux’n toteamuksen teoksesta Äärellisyyden jälkeen: ”En voi ajatella sitä, mitä on mahdoton ajatella, mutta voin ajatella, että ei ole mahdotonta, että ajattelemattomissa oleva on olemassa” (suom. Ari Korhonen, 2017, 77).

Kaukana vaanii blengiglomeeneja

On aivan selvää, että kaikki vitsit eivät sovi kaikille. Miksi niiden tarvitsisikaan? Olisi kummallista ajatella, että sama läppä toimisi yleisöön kuin yleisöön. Tällainen sävy oli havaittavissa Maaria Ylikankaan Helsingin Sanomissa julkaistussa Tuhatkaunokki–kritiikissä, jossa Ylikangas tuntuu keskittyvän lähinnä purkamaan turhautumistaan teoksen parissa. Hän esimerkiksi toteaa, ettei ”kuulu kirjailijan perehtyneeseen fanikuntaan”, ja haettuaan ”apua akateemisista lähteistä” kysyy, miksi kokeelliset teokset ovat ”liikaa”. 

Yli-Juonikkaan kokeellinen ”liiallisuus” asettuu outoon valoon, kun sitä tarkastelee koko tuotantoa vasten. 13 romaania ja novellikokoelmaa julkaisseen Yli-Juonikkaan tuotannossa kokeellisia, tyypilliselle proosalle vaihtoehtoisia kerrontatapoja ilmenee esimerkiksi Vanhan merimiehen tarinan hienovaraisina kerronnallisina nyrjähdyksinä, Kyyhkysinetin arkaaisuutena sekä Valvojan ja Uneksijan vastinparimuotona. Toisaalta jos 13:sta kirjasta vain kolme on yli parisataasivuisia, tuotannosta on helppo poimia myös muunlaista kokeellisuutta kuin ”liiallista”.

Erikoisesti Ylikangas jättää kritiikissään mainitsematta tavat, joilla Tuhatkaunokki monin tavoin jatkaa ponisarjan aiemmista osista tuttuja tyylejä ja teemoja, pikemminkin korostaen teoksen eroa sarjan aiempiin osiin. Tässä kohtaa hyvänä lähtökohtana olisikin voinut akateemisten lähteiden sijaan toimia ihan vain kirjailijan tuotantoon tutustuminen. Lisäksi Ylikangas kutsuu Tuhatkaunokkia lukukelvottomaksi, mikä antaa kirjasta hieman väärän kuvan. Kokeellisessa kirjallisuudessa lukukelvottomuudella voidaan tarkoittaa teosta, jonka liika tiheys tai väljyys tai esimerkiksi jokin taitollinen ratkaisu voivat estää normaalien lukustrategioiden käyttämistä teoksen ymmärtämiseksi. 

Kaikesta pirstaleisuudestaan huolimatta Tuhatkaunokki ei ole lukukelvoton vaan monimediainen kokonaisuus. Lineaarisen lukuromaanin sijaan se etenee erilaisten visuaalisten ja rytmillisten katkosten kautta, mikä tekee lukemisesta erilaista mutta ei suinkaan mahdotonta. Kuvaavasti Ylikankaan kritiikin kuvatekstissä Tuhatkaunokin todetaan olevan ”niin kirjaston kuin kirjakaupankin painajainen”. Eikö tällainen painajainen kuitenkin olisi lukijaa haastavan kaunokirjallisen työn sijaan kasa tekoälyn paketoimaa latteaa paskaa? 

Tuhatkaunokin tuho on kummallinen ja vaikea kirja, joka varmasti turhauttaa, mutta eihän taiteen tulekaan (aina) olla kivaa. Yli-Juonikkaan teos on hyvä esimerkki siitä, että kirja mediana voi edelleen tarjota yllätyksiä niin kerronnallisesti kuin materiaalisesti. 

Ja on vielä sanottava, että Tuhatkaunokki on myös todella hauskaa luettavaa. Ihan vain jo sen takia, että siinä on paras lukemani kuvateksti, jollaisen voisi kuvitella tulevan vastaan meeminä suomipunkkareiden foorumilla: ”Blengiglomeeni väijyy tyttöjä pimeydessä”.