Marssimusiikkia (Militärmusik)

Saksalaistuneen venäläisen Wladimir Kaminerin (s. 1967) Marssimusiikkia on veijariromaani Vladimirista vuodesta 1967 aina1990-luvun alkuun. Vladimirin maailmassa mikään ei ole kovin vakavaa. Marssimusiikin tahdissa etenevä komppania päätyisi päähenkilönsä mukana Moskovasta Samarkandiin ja edelleen latvialaisen hörhöleirin kautta Berliiniin. Kaminer virittelee lupauksia, muttei lunasta niitä

Venäläistä rockia?
Teokselle sopivaa taustamusiikkia voi hakea internetistä kirjailijan Russendisko-musiikkiprojektin sivuilta (http://www.russendisko.de/). Jos romaanin musiikinlaji pitää valita kotihyllystä, sopii cd-soittimeen esimerkiksi The Doors – onhan yhtenä sivuhenkilönä Mammutiksi kutsuttu Venäjän Jim Morrison. Muita vaihtoehtoja ovat 70-luvun Bowie -venäläisittäin Boria, tai vanha punk – romaanissa Jonny Rottenin venäläisversio heittää morsiamensa roskapönttöön. Kotimaisista lukijan kannattaa hyräillä Miljoonasateen hittiä Lapsuuden sankarille – tosin Kaminerin Gagarin on jo vuonna 1967 päätellyt, että ”maailmankaikkeus on musta aukko, Maa muistuttaa mätää kurpitsaa eikä Neuvostoliittoa erota kaukaisuudesta lainkaan”.

Venäläistä kepeyttä?
Kaminer ei kirjoita pitkää proosaa. Hän ei kirjoita edes polveilevia virkkeitä. Hän lyhentää ja pätkii, oikoo realismin mutkia suoraksi. Käytäntö – asuminen, toimeentulo, ruoka – ovat sivuseikkoja. Keskiöön nousee omituisia kertomuksia, jotka pilkkaavat ideologioita, instituutioita ja byrokratiaa.

Osa kertomuksista muistuttaa urbaaneja legendoja. Lukijalle selviää esimerkiksi, miten merkittäviä aseita votkapullo ja kirves ovat venäläisille alokkaille. Eräänkin pölkyn alle on todennäköisesti haudattu useampia aseistakieltäytyjien sormia, sillä ”olihan paikka sormenhakkuuseen ihanteellinen”.

Narrikertoja?
Minäkertoja Vladimir muistuttaa nimeä ja syntymäaikaa myöten kirjailijaa itseään. Tarinan Vladimir kertoo oppineensa puhumaan ennen kävelemistä. Itsensäpaljastajan aiheuttama järkytys avasi pikku-Vladimirin kielenkannat ja ”tuon tapauksen seurauksena aloin puhua, enkä oli vielä tähän päivään mennessä pystynyt lopettamaan”.

Vladimir on vanhojen saksalaisveijarien Münchhausenin ja H. J. C. Grimmelshausenin Simplexin sukulaissielu. Vladimir vaeltaa työstä ja paikasta toiseen. Hän viihtyy aikansa mm. teatteriopissa, karjankuljettajana, puistovartijana, rockmanagerina ja neuvostoarmeijan alokkaana. Aina Vladimir onnistuu suulaudellaan tai neuvokkuudellaan pelastamaan nahkansa.

Kaikesta lörpöttelystä huolimatta Vladimir ei paljasta itseään. Hän ei pohdi tekemisiään tai valintojaan. Hullut ja arkiset tapahtumat liukuvat kepeästi hänen ohitseen ilman, että ne suuremmin koskettaisivat. Samalla sivuhenkilöt jäävät täydellisiksi statisteiksi, jotka häipyvät näkyvistä heti, kun käyvät vitsin kannalta tarpeettomiksi.

Romaani?

Marssimusiikkia rakentuu seitsemästä luvusta. Kukin luku on oma episodinsa, ja romaanimainen jännite jää kehittymättä. Toisaalta kirja on uskollinen tyylilleen – sitä ei voi väittää korkeakirjalliseksi tai vaikeaksi. Musiikin maailmassa se olisi hilpeä rockrenkutus, joka tuskin eläisi hittikautta pitempään.

Teosta leimaa kertakäyttöisyys. Se on hauska, mutta tarina ei laajene viihdyttävyyden rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi kommunismin ja kapitalismin yhteentörmäyksestä olisi voinut saada aikaan astetta herkullisempaa komiikkaa pitemmällä kypsyttelyllä. Nyt Gorbatshovin aika konkretisoituu Vladimirin päässä mellastavaan täilaumaan.

Omaelämäkerta?
Marssimusiikkia on markkinoitu omaelämäkerrallisena teoksena. Wladimir Kaminer itse sanoo, että kaikella fantasialla on juurensa todellisuudessa. On mielenkiintoista nähdä, jääkö Kaminer tyylinsä ja roolinsa vangiksi. Periaatteessa tekijällä on kaikki edellytykset kirjallisen maailman kiintotähdeksi – jonkinlainen kulttimaine hänellä jo on saksankielisissä maissa.

Kaminer kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka julkaisevat muulla kuin äidinkielellään. Vuonna 1990 ummikko venäläinen Kaminer muutti Saksaan ja on sen jälkeen kirjoittanut lehtiin, pitänyt jokaviikkoista radio-ohjelmaa (Wladimirs Welt) ja järjestänyt musiikki-iltoja berliiniläisessä Kaffee Burgerissa. Kertomuskokoelma Russendisko (2000) nosti hänet kulttikirjailijaksi – sen jälkeen Kaminer on julkaissut viisi muuta teosta, tuoreimpina kertomuskokoelmat Reise nach Trulala ja yhdessä Helmut Högen kirjoitettu kanssa Helden des Alltags.