Nykyisyyden haamuja – Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948–1984

Nykyisyyden haamuja on saksalaisen filosofin Wolfram Eilenbergerin vuosien 1919–1984 modernin länsimaisen ajattelun lähtökohtia ja perintöä valottavan trilogian päätösteos.

Oman kirjoitustyönsä ohella Eilenberger (s. 1972) on muun muassa yksi Sveitsin yleisradion TV-ohjelman Sternstunde Philosophie neljästä haastattelija-toimittajasta. Hän on myös päätoimittanut filosofista aikakausjulkaisua Philosophie Magazin. Suomalaisille Eilenberger on aiemmin tullut tutuksi kulttuuriamme kuvailevalla kevyehköllä ja terävällä kirjallaan Minun suomalainen vaimoni (suom. Ilona Nykyri, Siltala 2011).

Suuntana tulevaisuus

Eilenbergerin filosofinen ote on käytännöllinen ja terapeuttinen. Nykyisyyden haamuja päättyy loppupuheenvuoroon siitä, mitä teos kirjoittajalleen on merkinnyt: todistusta ajattelemisen vapauttavasta voimasta.

Ajattelu on hänen mielestään voinut tarjota kaivattuja uloskäyntejä hämmennyksen ja ahdistuksen labyrinteista ennen, ja pystyy siihen myös nyt. Ja mikä olisikaan mukavampaa luettavaa kuin tällainen lupaus: ”Vain rohkeutta! Kuten aina, nämä uloskäynnit ovat – todellisuudessa – apposen auki. Niiden luo johtavat lähteet kuplivat, kuten aina, labyrintin tuolla puolen.” (s. 439.)

Mutta hetkinen. Kuka näinä päivinä aikuisten oikeasti tosissaan jaksaa uskoa, että jokin sellainen kuin valistus auttaisi vähentämään tai torjumaan hyökyaaltoina kohti vyöryviä kriisejä ja katastrofeja?

Neljä ajattelijaa

Eilenberger jaksaa. Hän haluaa myös kertoa perustelunsa.

Sen hän tekee ensinnäkin kirjoittamalla hyvin yleistajuisesti. Lukija pysyy hyvin mukana, vaikka teoksessa käydään läpi mainitun ajanjakson ajatussuuntausten mittava kaari Wienin ja Englannin analyyttisista koulukunnista aina ranskalaiseen psykologiseen yhteiskuntafilosofiaan. Tärkeä osansa kaaressa on yhtä kaikki yhdysvaltalaisella yksilönvapautta ja ihmisen itsensä toteuttamista arvostavalla elämänfilosofialla sekä niin kutsutulla humanistisella psykologialla.

Eilenberger ei silti yritä mahduttaa mukaan kaikkea, vaan on valinnut teoksensa päähenkilöiksi neljä merkittävää ajattelijaa, joiden elämänvaiheiden ja työn kehitystä seuraamalla piirtyy kuva aikakauden yhteiskunnallisesta hengestä ja tavoitteista. Aikakauden, jonka tehtävänä ei ollut mikään vähäisempi kuin rakentaa toisen maailmansodan traumojen päälle uusi elämä rikki menneen tilalle.

Saksalainen sosiologi, filosofi ja muusikko Theodor Adorno (1903–1969) muutti kansallissosialismin takia ulkomaille. Vuodet 1938–1953 hän eli ja opetti Yhdysvalloissa. Sodan jälkeen hän palasi Saksaan ja tuli tunnetuksi edustamastaan Frankfurtin koulukunnasta. Adornon yhteiskuntatieteiden ja filosofian harjoittamiseen kohdistuva kritiikki oli perustavanlaatuista. Hänen mielestään toiseuden poissulkevat normatiiviset ihmiskäsitykset juonsivat juurensa Platoniin asti.

Eilenberger kuvaa Adornon kulkevan ikään kuin selkä edellä tulevaisuuteen: koska ihmisten päätökset ja teot ovat seurausta omaksutun ajattelun tavasta, vain menneiden aikojen sokeat pisteet paljastaen ja huomioiden voisi olla mahdollista estää kuolemanleirien ja Hiroshiman kaltaiset katastrofit vastaisuudessa.

Yhdysvaltalaista kirjailijaa ja ihmisoikeusaktivistia Susan Sontagia (1933–2004) ajoi elämässä eteenpäin vahva tunne omista ajattelunlahjoista sekä kunnianhimoinen ja vimmainen halu pystyä saamaan kiinni ajan tuoreista ilmiöistä niin kokemuksellisesti kuin älyllisesti.

Koko maailman mittakaavassa yhä mahtavammissa Amerikan Yhdysvalloissa elettiin nopeasti kasvavan kulutuksen sekä yksilön ja kulttuurin vapautumisen aikaa. Toisaalta rasismi, epädemokraattisuus ja kolonialismi eivät olleet väistyneet mihinkään.

Kuinka ymmärtää, mitä ristiriitojen hallitsemassa maailmassa tapahtuu? Miten sanallistaa yhteiskunnan kehitys? Näihin kysymyksiin Sontagin olisi löydettävä vastauksia, jotta hän pääsisi kiinni niiden takana olevaan, tavallaan vielä isompaan kysymykseen: mitä juuri nyt pitäisi tehdä?

Ranskalainen Michel Foucault (1926–1984) hallitsi filosofian lisäksi psykologiaa. Kuten Adornon, hänenkin tutkimuksensa perustui historiaan ja kohdistui yhteiskunnan pakottavaan normatiivisuuteen ja vallankäyttöön. Häntä kiinnosti erityisesti se, mikä yhteiskunnassa kulloinkin on luettu normaalin piiriin ja mikä taas hulluuteen. Miten hulluuden kanssa on toimittu? Miksi juuri niin?

Wienissä syntynyt tieteenfilosofi Paul Feyerabend (1924–1994) oli koulutukseltaan myös tähtitieteilijä ja opiskeli kunnianhimoisesti laulua. Hän oli ollut sodassa taistelijana. Uransa Feyerabend aloitti analyyttisen filosofian parissa, mutta osoittautui pian olevansa ajattelultaan akateemisia piirejä vapaampi, jopa anarkistinen. Analyyttisen filosofian pyrkimys tiedon varmuuteen ei hänen mielestään auttanut kirkastamaan vaikeita filosofisia kysymyksiä. Keskittymällä ajattelun ja tiedon tavoittelun välineistöön – kieleen tai mahdollisimman selkeisiin havaintoihin – se onnistui lähinnä vain rajaamaan maailman ongelmineen filosofian kentän ulkopuolelle.

Feyerabend oli luonteeltaan poikkitieteellis-taiteellinen. Hänen alati uusia näkökulmia ja metodeja kokeilevaa ajattelutapaansa kuvaa hyvin hänen kyllästymisensä sellaisiin taistelutarinoihin, joissa toistuu aina sama rakenne – eli sama ajattelun kaava – tilanteesta riippumatta:

Nykyään on paljon antifasistisia näytelmiä […] Valitettavasti niiden laatu on erittäin huono. Lisäksi niiden ja aiempien, natsien maanalaista toimintaa käsittelevien näytelmien välillä on tuskin mitään eroa. Kummassakin tapauksessa meillä on Sankareita, Roistoja ja Päättämättömiä Yksilöitä. […] Pieni ero tapausten välillä on – suurissa aarioissa mainitaan täällä Marx ja Lenin, mutta tuolla Hitler. Mutta eikö ole järjetöntä perustaa hyvän ja pahan välinen taistelu pelkille nimille, ja eikö ole melko rivoa käyttää samaa muotoa ja jopa samantyyppistä tarinaa kuvaamaan sitä? (s. 72.)

Kaikki neljä Eilenbergerin valitsemaa ajattelijaa halusivat selvittää, millaista olisi elämänarvoinen elämä toisen maailmansodan jälkeisessä hajonneessa maailmassa. Mitä ajattelussa ja maailmassa tuli muuttaa, jotta ”väärästä” – väärältä tuntuvasta ja sijoiltaan menneestä – elämästä vielä löytyisi toisenlaistakin, ”oikeaa” elämää?

Heitä yhdisti kapinallisuus, ajattelun lahjomattomuus sekä omien elämänkokemusten ja oman minän käyttäminen pohdintojen oppikirjana. Ne olivat valintoja, jotka epäilemättä voivat johtaa moniin virheisiin mutta toisaalta myös auttaa ihmistä kehittämään muista riippumatonta oman ajattelun kosmosta, jollaista Eilenberger kutsuu kypsäksi ajatteluksi.

Neljä tapauskertomusta

Idealtaan Eilenbergerin teos palauttaa mieleen filosofi Esa Saarisen kulttimaineen saavuttaneen kirjan Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin (WSOY 1985). Siinäkin yksittäinen ihminen nousee omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan merkittävää ajattelua luovaksi subjektiksi. Kun nerot kiinnitetään tiukasti omaan maanpäälliseen elämäänsä, ero ”taviksiin” kaventuu. Tarkoitus on näyttää ja kannustaa uskomaan, että omalla ajattelulla on väliä.

Konsepti toimi Saarisen kirjassa ja se toimii myös Eilenbergerillä.

Vielä enemmän kuin Saarisen teos, Nykyisyyden haamuja on oikeastaan dokumenttiromaanin muotoon kirjoitettu. Neljästä filosofipäähenkilöstä tulee heikkouksineen ja vahvuuksineen, vaikeuksineen ja voittoineen lukijan liittolaisia ja sparraajia. Koska kirjoittaja etenkin teoksen alussa ja lopussa tuo myös omia näkemyksiään esille, liittyy hänkin siihen samaan joukkoon viidentenä.

Ratkaista ongelma eliminoimalla se

Olen tämän kirjan fani. Siitä välittyvä innostus toimii hyvin uutisvirran myötä usein uhkaavasti lähestyvää masennusta vastaan. On hienoa, että koko trilogia on käännetty suomeksi.

1990-luvulla teoreettisen filosofian opinnoissani olin pääasiassa kiinnostunut mannermaisista ja keskustelevista suuntauksista, sellaisista joita Foucault, Adorno ja Sontag edustavat.

Eilenbergerin teoksen lukemisen jälkeen minua jäivät pohdituttamaan erityisesti Feyerabend-jaksot ja kirjoitukset analyyttisten ja kieleen keskittyvien koulujen vaiheista.

Kun nimittäin opiskeluaikoinani olin pitänyt niiden lähtökohtia ehkä vähän tylsinä tai vähintään ”kuivina”, vasta nyt paremmin ymmärsin, miksi niissä niin kovasti vastustettiin kysymysten vähänkään epämääräistä käsittelyä ikään kuin turhana ja sekavuutta vain lisäävänä vatvomisena.

Olin löytävinäni nyt analyyttisten koulujen ja modernien traumaterapiatekniikoiden välillä yhteyden. Sillä jos filosofian (tuolloinkin) oli tarkoitus toimia traumojen aiheuttamassa ajatussumussa terapia-apuna takaisin kirkkauteen ja selvyyteen, niin nykyajan traumaterapiatutkimuksen näkökulmasta juuri analyyttisen filosofian lähtökohdat ihmisen ja maailman välisessä suhteessa voivat ehkä usein olla siihen tarkoitukseen hedelmällisempiä kuin keskusteleva ja ongelmia analysoiva perinne.

Omien traumaterapiakokemusteni perusteella informaation kulkuun ja välineeseen – neurotieteeseen ja kieleen – keskittyvät tekniikat kuten EMDR ja Havening osuvat paremmin maaliin kuin itse traumaattisen kokemuksen psykoanalyyttinen pitkällinen ruotiminen.

Käännöshaasteita

Teoksen kääntäminen ei ole ollut helppo tehtävä. Suomentaja Tommi Uschanov avaa työtään erityisesti yhden kirjassa käytetyn keskeisen sanan, der Geist, kautta:

Tämän kirjan alkukielinen nimi Geister der Gegenwart on äärimmäisen monimutkainen sanaleikki, joka pelailee saksan Geist-sanan eri merkityksillä. Sille voidaan antaa kolme eri tulkintaa: 1) ’Nykyisen ajan hengen joitakin puolia’; 2) ’Eräitä nykyajattelijoita’; ja 3) ’Nykyisyyden haamuja’ (viitaten kliseiseen kielikuvaan ”menneisyyden haamuista”).

Tätä ei välttämättä tarvitsisi erikseen avata, ellei kirjassa tämän tästä esiintyisi viittauksia henkimaailman asioihin: aaveisiin, loitsuihin, noituuteen, taikuuteen ynnä muuhun. […]

Kirjan alkutekstissä esiintyvät toistuvasti myös termi Geistesgegenwart (kirjaimellisesti ”hengen nykyisyys”) sekä siitä johdettu ominaisuudennimi Geistesgegenwärtigkeit (”hengen ajanmukaisuus”). […] Näiden sanojen käyttämistä kaikuina kirjan otsikosta, ja samalla viittauksina sen nykyisyyttä sekä epäkypsyydestä kypsyyteen siirtymistä koskevaan aiheistoon, on mahdotonta välittää suomennoksessa; ei ole mitään yhtä sanaa, jota voisi käyttää kattamaan niiden kaikki esiintymät. (s. 11.)

Uschanov on rautainen ammattilainen ja hallitsee vaativan aineiston syvällisesti. Siitä syystä onkin harmittavaa joutua toteamaan, ettei käännös ole valmis. Siihen on jäänyt suomen kieleen istumattomia lauserakenteita ja väärien merkitysten valintoja kohdekielessä sekä muuta sisältöä vääristävää tai lukukokemusta haittaavaa vinoumaa. Annan kaksi esimerkkiä:

1)

Luvun ”Paljastus” alkupuolella Horkheimerista kerrotaan: ”Tarkemmin sanottuna hänen toiveensa oli kirjoittaa yhdessä Adornon kanssa uusi Valistuksen dialektiikan kaltainen teos. Sen analyysien tulisi tehdä oikeutta totalisaatiotaipumuksille, jotka olivat sodan jälkeen länsimaissa yhä enemmän piilossa.” (s. 179.)

Oli mahdotonta uskoa, että Horkheimerin mukaan totalisaatiotaipumuksia jollain tavalla tulisi puolustaa tai arvostavasti nostaa, kuten ymmärrän ilmaisun ”tehdä oikeutta” ensisijaiseksi merkitykseksi. Tartuin alkukieliseen tekstiin, jossa lukee näin: ”Konkret bestand sein Wunsch darin, im Anschluss an die ’Dialektik der Aufklärung’ gemeinsam ein zweites Werk zu schreiben, dessen Analysen den seit Kriegsende im Westen zunehmend verdeckten Totalisierungstendenzen gerecht würden” (s. 182).

Saksan kielessä ”gerecht werden” tarkoittaa joissakin yhteyksissä ”tehdä oikeutta” mutta ilmaisulla on muitakin merkityksiä. Tässä kohdassa tarkoitus on sanoa, että uudessa analyysissä totalisaatiotaipumuksia tulisi käsitellä niiden edellyttämällä tai vaatimalla tavalla.

2)

Luku ”Loogista hallinnointia” alkaa käännöksessä näin: ”Hitlerin fasismin nousun myötä lahjakkaan ihmisen aiemmin tiedostamaton taipumus pelkoon oli tullut aivan liian tietoiseksi” (s. 188).

Tämä lause oli niin konstikas ja outo, että turvauduin alkukieliseen, jossa lukee: ’’Aus der einst unbewussten Angstbereitschaft des Hochbegabten war mit dem Aufkommen des Hitlerfaschismus eine allzu bewusste geworden’’ (s. 190).

Suomen kieleen siirretty saksan lauserakenne ei toimi. Pelosta voi tulla tietoista tai se voi tulla tiedostetuksi. Lahjakas ihminen voi tulla tietoiseksi (taipumuksestaan), taipumus pelkoon sen sijaan ei voi.

Tällaista vierasta ”soundia” ja merkityksissä horjuntaa on pitkin matkaa. Joskus lyhemmin ja joskus pidemmin. Lukeminen ja keskittyminen pysähtelevät niihin.

Huomisen kuvittelua

Vuonna 1948 George Orwell kirjoitti tulevaisuusfiktiota, romaania nimeltä Vuonna 1984. Siinä maailman kolme eri leiriä käy keskenään rajua kamppailua. Totalitaarista Oseaniaa johtaa palvottu diktaattori Isoveli.

Vuonna 1984 todellisessa maailmassa Ranskan avointen miesten tennisfinaalissa John McEnroe hävisi Ivan Lendlille, ja Eilenberger kertoo toivoneensa McEnroen voittoa.

Uskon ymmärtäväni mitä Eilenberger ajaa takaa näillä anekdooteilla ja vuosilukuvalinnoilla. Orwellin romaani ei varmaankaan kaipaa sen enempiä selityksiä. Tennispelaajista McEnroe tuli tunnetuksi epätavallisella, luovalla ja omalaatuisella pelityylillään, johon kuului hallittujen mutta isojen riskien ottaminen. Pelaajana hän oli välillä myös melkoisen kuriton ja sai käytöksestään jopa rangaistuksia.

Entäpä Ivan Lendl? Kirjassaan Tennisesseet (suom. Tero Valkonen, Siltala 2021) tennisharrastaja, kirjailija David Foster Wallace luonnehtii voittajan olleen pelaajana ”loistava mutta brutaalin kylmä ja jäykkä” ja hänen pelinsä olleen ”suurenmoista mutta ei kaunista”.

Meidän pelityylimme on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan tuonut meille yhteismitallisesti katsoen suuria voittoja ainakin elintason huiman nousun sekä tekniikan ja tieteen kehityksen muodossa. Mutta planeetalla tai kaikilla ihmisillä ei suinkaan mene hyvin, ja valta kasautuu (taas) yhä harvempiin, rikkaisiin, käsiin.

Tulisiko pelityyliä nyt siis muuttaa, sanoa, että aikansa kutakin, ja tavoitella vaihteeksi jotain muuta? Miten ja mitä?

Millaiseksi me toisin sanoen – hiukan Orwellin tapaan – uskallamme tai haluamme kuvitella oman tulevaisuutemme esimerkiksi vuonna 2052?

Hämmentynyt nykyihminen saattaa aamulla uutiset luettuaan kysyä, onko ihmisiä ja maailmaa silloin enää edes olemassa. On pelottavaa ja lamaannuttavaa, kun niin moni ikään kuin korjatuksi uskottu iso asia onkin yhtäkkiä revitty rikki, jo sovittu sopimus arvoton, järjestys taas sekaisin.

Eilenbergerin kirjan mukaan ihmisen ei kuitenkaan tässäkään sumussa tarvitse tyytyä ajelehtimaan tahdottomana ja toisten ohjailtavana. Oma kypsyyteen pyrkivä ajattelu on vieläkin oiva luotsi ja apu.

Mikä sitten voisi olla majakka, jota kohti sunnistaa?

Nykyisyyden haamuja loppuu sitaattiin Feyerabendilta: ”Haluaisin, että lähtöni jälkeen minusta jää jotakin jäljelle, ei papereita, ei lopullisia filosofisia julistuksia, vaan rakkautta. – – En halua, että älyni jää elämään vaan että rakkaus jää elämään.” (s. 434.)

Oikaisu 5.1.2026 klo 19.25: Muutettu ”Käännöshaasteita”-luvun kohta ”Oli mahdotonta uskoa, että Horkheimerin mukaan totalisaatiotaipumuksia jollain tavalla tulisi puolustaa tai arvostavasti nostaa” muotoon ”Oli mahdotonta uskoa, että Horkheimerin mukaan totalisaatiotaipumuksia jollain tavalla tulisi puolustaa tai arvostavasti nostaa, kuten ymmärrän ilmaisun ’tehdä oikeutta’ ensisijaiseksi merkitykseksi”. Aiemman sanamuodon saattoi ymmärtää niin, että ’puolustaa tai arvostavasti nostaa’ olisi ilmaisun ”tehdä oikeutta” ainoa merkitys. Ilmaisua ”tehdä oikeutta X:lle” on kuitenkin mahdollista käyttää myös merkityksessä ’vastata asianmukaisella tavalla sitä, kuinka paha tai kielteinen asia X on’ tai ’antaa kaunistelematon kuva siitä, kuinka paha tai kielteinen asia X on’.