Patsaat, elämäkerrat, lentävät lauseet, liputuspäivät, nimikkokadut, -palkinnot, -seurat ja -leivokset ovat kaikki tapoja, joilla kuollutkin kirjailija voi antaa itsestään elonmerkkejä. Ruumis nousee hetkeksi haudasta mutta jää tasapainoilemaan sen partaalle. Jos liputetun kirjailijan tuotantoa ei enää lueta, hänet voidaan diagnosoida zombieksi, eläväksi kuolleeksi. Aidon kuolemattomuuden merkkejä ovat uusintapainokset, käännökset, teatteriesitykset, filmatisoinnit, lausunta, laulu, opetus ja tutkimus. Ennen kaikkea lukutoukkien ruoaksi pääseminen palauttaa zombien elävien kirjoihin.

1800-luvun kirjailijoidemme haasteena oli kirjoittaa sujuvalla suomella kirjallisuutta, joka vetäisi vertoja Euroopan vanhempien kirjallisten kulttuurien hengentuotteille. Siinä onnistuttiin hyvin. Nykylukijoiden haasteena on puolestaan ymmärtää tuon ajan kirjailijoiden teoksia. Jo pelkkä kirjojen käsiin saaminen voi vaatia ammattimaista etsintää eikä onnistu aina sittenkään. Jotta nämäkin haasteet onnistuttaisiin ratkaisemaan, tulee mallia ottaa taas pitkän kirjallisen kulttuurin mahtimaista.

Monissa maissa julkaistaan keskeisistä kirjailijoista kriittisiä editioita. Ne ovat kirjallisista teoksista laadittuja kommentoituja laitoksia, jotka pohjautuvat huolelliseen lähdeaineiston tutkimukseen. Niissä valotetaan teoksen syntyhistoriaa ja -kontekstia, selitetään sanoja ja avataan käsitteitä sekä selvitetään teoksen yhteyksiä muuhun kirjallisuuteen ja aatehistoriaan.

Editioiden avulla lukija voi tutustua alkuperäislähteisiin, kuten käsikirjoituksiin ja ensipainoksiin, sekä perehtyä teosten elinkaareen synty- ja julkaisuprosessista vastaanottoon. Parhaimmillaan kriittinen editio on kuin valmiiksi katettu pöytä, josta lukija voi poimia mieleisiään herkkuja käsikirjoituksista erilaisiin painosversioihin ja kirjeenvaihdosta lehtikritiikkiin. Palveluun kuuluu asiantunteva tarjoilija, jolta voi kysyä, mitä kukin annos pitää sisällään ja miten se on valmistettu.

Pitkän kirjallisen kulttuurin maissa kriittiset editiot ovat perusteoksia, jotka palvelevat laajasti kirjallista kulttuuria. Ranskan Bibliothèque de la Pléiaden ja angloamerikkalaisen Norton Critical Editionin kaltaiset asemansa vakiinnuttaneet julkaisusarjat osoittavat, että hyvin toimitetut kriittiset editiot voivat palvella laajaa käyttäjäkuntaa kirjallisuuden harrastajista opettajiin, kääntäjiin ja tutkijoihin.

Suomessa ala on nousemassa lähtökuopistaan. Pioneerityötä on tehty muun muassa J. L. Runebergin ja J. V. Snellmanin parissa, mutta vähäisten saatavilla olevien editioiden käyttö ei ole vielä vakiintunut osaksi kirjallista kulttuuria. Samaan aikaan kuin suomalaiset asiantuntijat ovat arvostettuja ulkomaisen kirjallisuuden tieteellisiä toimittajia, ei kotimainen kirjallisuus ole saanut ansaitsemaansa huomiota.

Viime vuosina on onneksi alettu havaita, että kotimainenkin kirjallisuus tarvitsee asianmukaiset editionsa. Tekeillä on monia kansallisesti merkittäviä editiohankkeita. Työn alla ovat muun muassa Mikael Agricolan, Anders Chydeniuksen ja Zacharias Topeliuksen kootut teokset sekä editiot Elias Lönnrotin kirjeistä ja Jean Sibeliuksen sävellyksistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perusti viime vuonna kriittisiä editioita toimittavan yksikön EDITH – Suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot, joka aloittaa Aleksis Kiven tuotannosta.

2000-luvulla paine kotimaisen kirjallisuuden kriittisten editioiden toimittamiseen on kasvanut, sillä 1900-lukua edeltäneen kirjallisuuden kieli ja teosten edustama kulttuuri alkavat olla nykylukijalle vieraita. Monet vanhat, murteelliset ja vierasperäiset sanat sekä viittaukset kirjan syntyaikana tunnettuihin teoksiin eivät avaudu automaattisesti. Kun vanhassa klassikossa puhutaan vaikkapa kakkulakepistä tai puhalletusta hevosesta, ei voi olettaa, että nykylukija pysyisi kärryillä ilman ammattiapua.

Selitysten ohella kriittiset editiot avaavat pääsyn teosten käsikirjoituksiin ja ensipainoksiin, jotka muuten olisivat lukijan ulottumattomissa. Jos haluaa vaikkapa tietää, millaisina jonkin 1800-luvun kirjailijan teokset avautuivat hänen oman aikansa lukijoille, tarvitaan teosten harvinaisia ensipainoksia, sillä myöhemmissä painoksissa kieltä on voitu modernisoida.

Useimmat uusista suomalaisista editioista julkaistaan paitsi perinteisinä kirjoina myös tietokantamuotoisina verkkojulkaisuina, jotka ovat kaikkien luettavissa. Sähköinen julkaiseminen onkin alan kansainvälinen uusi suuntaus. Pohjoismaissa kirja- ja tietokantamuotoja yhdistävään julkaisutapaan on päädytty esimerkiksi Søren Kierkegaard ja Henrik Ibsen -hankkeissa.

Digitaaliset editiot mahdollistavat monia sellaisia ratkaisuja, joita perinteisissä kirjaeditioissa olisi vaikea ja kallis, jopa mahdoton toteuttaa. Parhaat editiot mahdollistavat monipuolisia hakuominaisuuksia, ja niistä voidaan poimia erilaisia tekstielementtejä rinnakkain tarkasteltaviksi. Digitaalisiin julkaisuihin on vaivatonta ottaa mukaan myös kuva-aineistoa, joka avaa pääsyn harvinaiseen arkistoaineistoon.

Nyt alkaa jo seitsemäs kesä, jolloin Kiiltomadossa julkaistaan Kesäklassikko-sarjaa. Klassikkokritiikkiin päässyt kirjailija voi todeta Aleksis Kiven sanoin ”Minä elän”.

—

Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa EDITH – Suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä

Lisätietoa Internetistä: