Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Entä sitten!

Elisabeth Nordgren, toimittaja, 2.10.2003

Entä sitten? Mitä väliä Frankfurtin kirjamessuille osallistuville kirjailijoille, kustantajille, kääntäjille ja toimittajille on, että maailmankuulu toimittaja Anna Politkovskaja, joka on tunnettu Tshetsenian kansanmurhaa koskevista kirjoistaan ja reportaaseistaan, ensin kutsuttiin messuille mutta on nyt saanut kehotuksen pysyä poissa. Näin tehtiin, koska venäläiseen kirjallisuuteen keskittyvien messujen kunniaviraaksi on kutsuttu presidentti Vladimir Putin. Hän ei halua olla samalla paikalla Politkovskajan kanssa - eikä puhua Tshetseniasta.

Mikä on mennyt pieleen kun virolaisen naiskirjailijan on ryhdyttävä ”prostituoiduksi”, esiinnyttävä enemmän tai vähemmän alastomana oman maansa lehdissä saadakseen julkisuutta ja myydäkseen kirjaansa? Mitä on tapahtunut aiemmin niin vakavalle kirjallisuuden uutisoinnille Suomessa? Mitä on tapahtunut tiedotusvälineille, jotka kiltisti tottelevat kustantamoita, lanseeraavat kaikenlaisia julkimoita kirjailijoina sekä yksinkertaistavat ja tyhmentävät kriittistä tehtäväänsä?

Entä sitten? Kuka oikeastaan välittää, jos nuoria naiskirjailijoita markkinoidaan seksistisellä tavalla Pietarissa? Kaikkihan on sallittua. Entä sitten, jos Vladimir Sorokin, yksi Venäjän tunnetuimpia kirjailijoita, muutama vuosi sitten sai syytteen provokatiivisen, järjestelmää kritisoivan romaaninsa takia?

Jotenkin voi ymmärtää, että kymmenen vuoden vapaus postsosialistisessa Virossa todellakin on johtanut ”kaikki on nyt sallittua”-ajatteluun. Sallittuja ovat myös kaikenlaiset erikoiset myyntikikat – varsinkin kun kirjallisuuden asema on muuttunut huimasti ja menettänyt aikaisemmin hyvin keskeisen asemansa. Tämä johtuu tietenkin Neuvostoliiton luhistumisen jälkeisestä suunnattomasta paradigmanmuutoksesta. Kaiken kielteisen neuvostorojun kanssa roskakasalle on joutunut myös kulttuurin taju ja vastuu kulttuurista. Nyt useimmilla kirjailijoilla postkommunistisissa maissa on vaikeuksia saada huomiota kirjoilleen. Kustantamot joutuvat taistelemaan, jos haluavat panostaa laatuun, tavallisesta poikkeavaan kirjaillisuuteen eivätkä vain anna periksi populismille, bestsellereille, dekkareille, roskaviihteelle. Tässä prosessissa myös päivälehtien kirjallisuuskritiikki on joutunut syrjään. Entä sitten?

Meillähän nämä kaupalliset ilmiöt ovat vanhastaan tuttuja itsestäänselvyyksiä. Meidän – eikä vähiten meidän kirjallisuuskritiikkiä kirjoittavien – on kuitenkin syytä muistuttaa itsellemme kerta toisensa jälkeen ”kriittisen tehtävän” merkityksestä, kulttuurielämän ja yhteiskunnan hurjasta kriittisen diskurssin tarpeesta. Silloin päädymme kysymykseen päivälehtien, kirjallisuuslehtien ja sähköisten viestimien kultuuri- ja kirjallisuuskritiikin uskottavuudesta nyky-Suomessa.

Missä on argumentoiva dialogi, jota kriitikon tulisi käydä arvioitavan teoksen kanssa, sen tekstuaalisuuden ja rakenteen kanssa, kirjallisen ja yhteiskunnallisen taustan ja lisäksi vielä arvokysymysten kanssa?

Kysymys on myös editointikäytännöstä, joka omaksuttiin jossakin tai joissakin isoissa päivälehdissämme 1980-luvun puolivälissä, joka levisi eteenpäin ja johti tasapäisyyteen ja konformismiin henkilökohtaisen analyyttisten kriitikkoäänien kustannuksella. Ilmiöllä on sittemmin ollut kauaskantoisia seurauksia kirjallisuuskritiikille, kirjallisuudelle – koko kultuurikentän näkemyksille.

Pahimmassa tapauksessa editointidiktaattorin riehuminen kriitikon tekstissä johtaa tekstin rakenteen, koko intellektuellin pohdinnan pirstoutumiseen ja täydelliseen häivittämiseen. Entä sitten?
——–
Den här ledaren utgivs även i Lysmasken-sidorna.