Kiiltomadolla on takanaan reipas vuosipuoli. Emme ryhdy paukuttelemaan henkseleitä kunhan toteamme, että käyntiin on saatu se, mikä oli tarkoituskin. Olemme onnistuneet poimimaan sataa lähestyvän joukon kirjoja, jotka ansaitsevat enemmän huomiota.

Kirjat ansaitsevat tulla huomatuiksi, muistetuiksi ja uudelleen löydetyiksi myös lyhyiksi jäävien myyntisesonkien jälkeen. Siinä on Kiiltomadon tilaus: kritiikit ja kirjat löytyvät nettisivuilta myöhemminkin samalla, kun arvosteltavien kirjojen joukko koko ajan laajenee.

Parantamisenkin varaa varmasti on. Niinpä olemme tehneet ensimmäisen ”nettilehtiuudistuksemme”. Kiiltomadon käytön helpottamiseksi olemme pistäneet etusivun uusiksi. Nyt sieltä löytyvät vinkit tuoreimmista arvosteluista, samoin keskustelupuheenvuoroista. Vankan kritiikkiarsenaalin rinnalla haluamme erityisesti uutta vauhtia vielä hiljaisena liplattaneeseen keskusteluun.

Yksi syy puheenvuorojen tähänastiseen vähyyteen lienee ollut tekninen ratkaisu, joka mahdollisti keskustelun vain kritiikkikohtaisesti. Ne ovat aina hiukan vaikeita asentoja. Se vähäkin perinne kritiikin kritiikistä on tavannut liittyä väärin ymmärrettyjen ja kaltoin kohdeltujen puolustukseen tai itsepuolustukseen. Kun Kiiltomato on pyrkinyt valikoimaan esiin huomionarvoisia kirjoja, siis lähtökohtaisesti myönteisin asentein, on tarttumakohtia ehkä ollut vaikea löytää.

Sama pätee tietysti kirjallisuuskritiikkiin muuallakin. Kun uutuusnimikkeiden määrä on kasvanut samassa suhteessa, kuin kritiikin palstatila on vähentynyt, kulttuuritoimitukset priorisoivat arvosteltaviaan. Kirja, joka aiemmin olisi ehkä saanut poikittaista mailaa, jätetään nyt tyystin huomiotta.

Markkinatahdin kiihtymisen myötä uusista kirjoista ei ehditä keskustella ja vanhoihin ei katsota aiheelliseksi palata. Kirjatarjonnan monimuotoisuus on rikkautta, mutta sen kääntöpuoli on pirstaleisuus.

Jokainen tietää arkikuvioistaankin, että tuttavien kanssa on helpompi puhua vaikka jostakin televisio-ohjelmasta tai elokuvasta. Harvemmin törmää kehenkään, joka olisi juuri sattunut lukemaan saman kirjan.

Kirjallisuuden pirstaleisuutta lisää se, että kritiikki käsittelee sitä yksittäisten arvostelujen ajantasaisena ketjuna. Suurempia linjoja ei ehditä tai kyetä, ei edes yritetä vetää. Kenelläpä oli edellytyksiä summata koko vuoden kirjasatoa tai tehdä sitä vielä monina perättäisinä vuosina niin, että pystyisi osoittamaan yleispätevää muutoksista, joita tapahtuu kirjallisuuden aiheistoissa, laadussa, lajeissa?

Keskustelukin voi tietysti olla sillisalaattia tai harottaa joka suuntaan. Mutta ilman keskustelua kirjallisuus tapahtuu varjoissa ja tyvenissä. Tänä syksynä Kjell Westön ja Jyrki Kiiskisen ajatustenvaihto Hesarissa osoitti mainiosti sen, että keskustelu ei ainakaan ole mahdotonta. Toinen mainio sarja samassa lehdessä Volter Kilven merkeissä todisti sen, että kirjasesonkia vanhemmissakin kirjoissa on yhä pureksimista.

Hesarista ja Pentti Holapan Finlandia-puheessaan siihen kohdistamasta kritiikin kritiikistä virisi edellisvuonna Sanoma-open, joka lähti liikkeelle vuolaana mutta päätyi pian ihan muihin aiheisiin ja kuihtui sitten vähitellen. Vai tekikö se sittenkin itsensä tarpeettomaksi? Tältä vuodelta en muista Hesarin kritiikeissä kuin yhden kokovartalotaklauksen, ja sekin koski Hesarin oman toimittajan kirjaa.

Kiiltomato ei keskusteluun haastaessaan pyri uudeksi sanoma-openiksi. Kirjallisuuskritiikki, vähälevikkisen ja vähälle huomille jäävien kirjojen esiin nostaminen on edelleen ydinalueemme. Mutta haluamme myös tarjota foorumin ajatustenvaihtoon, väittelyyn, ihmettelyyn, nopeisiin kommentteihin tai kauan haudottuihin mielipiteisiin. Sanat ja aiheet ovat vapaita, joskin toivomme, että keskustelu rajautuu kirjallisuuteen, vähintäänkin puheenkantaman päähän kirjoista, kritiikistä, lukukokemuksista.

Kari Levola toimi Kiiltomadon ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 2000–2005.