Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hakusessa järjen seisauttavia unelmia ja valheita

Saara Kesävuori, päätoimittaja, kirjailija, 25.8.2004

Päiväjournalismista aiheensa hakevia dekkareita, tekijänsä eletyn elämän näköisiä tilitysromaaneja, hieman fabuloivia mutta kumminkin historiallisen realismin oloisia teoksia, psykologisia ihmissuhdekertomuksia, kehitysromaaneja, nyky-yhteiskunnan hahmotusyrityksiä ja ajankohtaisiin uhkiin kantaaottavia, kunnianhimoisia ja kielellisesti nautittavia romaaneita ilmestyy kirjasyksyssä kiitettävän paljon.

Romaanikirjailijan työnä on valehdella, keksiä ja kuvitella: entäpä jos…eiköhän vain…tai ehkä sittenkin ei…vai olisiko kuitenkin.…Valehtelemisen tulos on sepitteellinen tarina. Vai onko? Kustantajien paksuimmat syksyn kirjaluettelot eivät ole enää muutamiin vuosiin mahtuneet postiluukusta sisään. Jättiläismäinen julkaistavien romaanien määrä ei ole korvannut laatua. Muutama asia askarruttaa tänä syksynäkin kotimaista ja ulkomaista proosaa vertaillessa: kotimainen romaanitaide sisältää perin vähän mielikuviteltuja tarinoita, tuota kirjanlukijan kuolaamaan saavaa herkkumuonaa.

Muuan proosakerronnan alue jää kuitenkin hyvin kapeaksi: tarinankerronnan ilo, lumous, hurjapäisyys, intohimo, röyhkeys, hillittömyys, synkkämielisyys, hehku, irtiotot. Suomalaiset kirjailijat unelmoivat ällistyttävän vähän. Ei unelmien puutetta voi realistisen proosan pitkällä
perinteellä enää selittää; tämä perinne ei sido esimerkiksi nuorinta kirjailijapolvea juuri lainkaan. Sen edustajille eeppinen maaseutuproosa on vähintään yhtä kaukainen asia kuin Urho Kekkosen Suomi.

Haulisade nimeltä tulosvastuu

Mikä saa ihmisen unelmoimaan intohimoisesti? Puute? Jäsentymätön kaipuu pois? Kohteeton rakkaus? Halun ja uskalluksen välinen ristiriita? Kutsumustietoisuus? Jos pitäisi arvata, väittäisin, että elinkykyisimmät unelmat synnyttää uteliaisuus yhdistettynä kirkkaaseen näkemykseen ja kykyyn järkyttyä mielenterveyttään menettämättä. Kun kirjallisuudesta puuttuu unelmia, onko syynä turvallisuushakuisuus yhdistettynä näkemyksettömyyteen ja järkytyksiltä suojautumiseen mielenterveyden menettämisen pelossa? Taitaa valitettavasti olla. Syy ei kuitenkaan ole kirjoittavissa yksilöissä.

Proosateoksen kirjoittaminen kestää vähintään kaksi vuotta. Sinä aikana syntymässä olevilla unelmilla ehtii olla monta alasampujaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa sankimman haulisateen saa aikaan merkilliseksi hokemaksi muodostunut tulosvastuu. Tulosvastuu tarkoittaa pelkistetysti ilmaistuna ulkoa ohjautumista, suorituspakon alaista työskentelemistä. Ulkoa ohjautuva kirjailija ei ole subjekti. Vain subjekti voi unelmoida.

Ulkoa ohjautuvat kansalaiset – kansalainen kirjailijakin on, kai – synnytti käsittääkseni lamaksi kutsuttu markkinataloudellinen operaatio, joka alkoi ruhjoa suomalaista työelämää säälimättömästi 1980-luvun loppupuolella. Tämä talouselämän paikalleen lukittu täsmäohjus leikkasi aluksi kulttuurielämässä rahat kaikelta muulta paitsi 1970-luvulla pystytetyiltä
jättiorganisaatioilta ja valtioneuvoston erityissuojeluksessa olevalta sisältötuotantoteollisuudelta.

Rahan vähentämisen kerrannaisvaikutukset ovat olleet laadultaan niin monimutkaisia, että niitä kaikkia on mahdotonta vielä hahmottaa. Henkisessä ilmapiirissä 1980-luvun suoraksi jatkeeksi limittynyt 1990-luku tarkoitti kuitenkin latistamista, korkeakulttuuriin kohdistuvaa ivaa, pinnallisuutta, itsekkyyden lisääntymistä ja yhteisöllisen ajattelun kenties lopullista murtumista.

Juha Siltala kirjoittaa syksyllä ilmestyvässä Työelämän huonontumisen lyhyessä historiassa ennakkotietojen mukaan mm. siitä, että työ ei tapa mutta riittämättömyys ja pakkotahti tappavat suomalaisia hivuttamalla. Kirjailija ei ole eikä ole koskaan ollut muusta yhteiskunnasta erillään elävä ihminen. Kirjailijalle suorituspakko tarkoittaa julkaisupakkoa. On julkaistava vuoden tai kahden vuoden välein kirja, että ei lakkaisi olemasta oman suorituspanoksensa toteuttaja. Ei siinä hivutustaudissa jää henkistä tilaa uneksimiselle, joka ei ole suoraan tulokseksi muutettavissa oleva hyödyke.

Haavoittuva kieli, altis mieli

Psykologi Antero Johansson kirjoitti 30.7.2004 Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla kulttuurierojen taustalla olevista mielikuvarakenteista. Johanssonin ajatukset olisivat oivallista luettavaa niille kulttuuripoliittisille tahoille, jotka uskovat suomalaisten elokuvien käsikirjoitusten ja valmiiden elokuvien rynnivän maailmalle, kunhan niille lapioidaan rahaa yhtä paljon kuin telakkateollisuudelle.

Johanssonin mukaan suomalaisilla yrityksillä on ollut huomattavia ongelmia menestyä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Johanssonin käsitys on, että menestyksen puute johtuu eri kieliryhmiin kuuluvien ihmisten erilaisista tavoista muodostaa mielikuvia. Olen samaa mieltä. Mielikuvien muodostamisen muuttaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Siksi suomalaisessa kulttuurielämässä kannattaisi rahoittaa kirjoittavien ihmisten aikaa kotimaassa eikä heidän tekemiensä tuotteiden epävarmaa taloudellista menestystä ulkomailla.

Koska kieli on meissä syvällä ja paljolti tiedostamattomissa, kieltä työvälineenään käyttävä yksilö ei voi olla herkistymättä muutoksille yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa kieli kääntelehtii tavattoman monilla tavoilla. Proosan kieli on hitaampaa kuin lyriikan tai draaman. Pakkotahtisessa elämässä proosan kielelle ei jää aikaa ilmentää ja kehkeytyä, siihen ei ehdi syntyä uteliaisuutta ja intohimoa. Kenellekään ei enää ole uutinen, että kiireen yksi seuraus kaikilla elämänaloilla on ahdistus. En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mielestä ahdistunut kirjailija on paras kirjailija.

Historiattomuus synnyttää ”mun juttuja”

Mitä vähemmän tietoinen yhteiskunnallisista muutoksista yksilö on, sitä heikommin hän kykenee käsittelemään oman ahdistuneisuutensa syitä. Arvelen, että tämä tietoisuuden puute on yksi syy siihen, miksi jo varsin useiden vuosien ajan suomalaisessa proosassa on romanttisen viihteen ohella ja lisäksi ilmestynyt niin paljon ihmissuhde- ja perhetarinoita, ”mun juttuja”, joiden kieli ikään kuin kiertyy sisäänpäin ja pysähtyy sen sijaan, että se hengittäisi ulos. Ihmissuhdetarinat myyvät todennäköisesti kirjallisuudessa yhtä hyvin kuin teatterissa. Toki sekin riittää selittämään runsaan nimikemäärän.

Ei ihmissuhdetarinoiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ole kiellettyä, mutta hieman niiden määrä ja samankaltaisuus tänäkin syksynä ihmetyttää. Samankaltaisuudella tarkoitan lähinnä psykologisen kerroksisuuden puuttumista ja sitä, että harvat aloittavat kirjailijat asettavat
fiktiiviset henkilönsä mihinkään sosiaaliseen todellisuuteen. En tiedä, onko kyseessä tietoinen taiteellinen valinta vai kirjailijan oman sosiaalisen tietoisuuden riittämättömyys. Epäilen jälkimmäistä.

Tietoisuuden puute voi olla kotoisin jo peruskoulusta, jonka vallitseva opetuksellinen tila on historiattomuus. Peruskoulunsa voi suorittaa ihan kohtuullisin arvosanoin, vaikka ei osaakaan vastata kysymykseen, kuuluuko Aapeli kivi-, kasvi- vai eläinkuntaan. Historiattomuus on osasyy myös realistisen proosan perinteen ohenemiseen. Tätä ohenemista voi pitää hyvänä tai huonona asiana. Historiattomuus – perspektiivitön tila – on ilman muuta huono asia, koska yksilö ei ole yksilö kuin suhteessa johonkin yhteisöön. Yhteisö on yksilön perspektiivi. On kiintoisaa, että 15-20-vuotiaat nuoret ovat jo muutaman vuoden ajan sanoneet tekevänsä jotakin ”keskenäni”, kun he tarkoittavat tekevänsä jotakin yksin. Minulle keskenäni ei ole synonyymi sanalle yksinäni. On absurdia ajatella, kuinka olisin, jos olisin keskenäni.

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta syksyn kotimaista romaanitarjontaa silmäillessä vaikuttaa siltä, että muutamien vuosien ajan hallinnut moniääninen kertoja on alkanut hieman köhiä. Lyriikasta proosaan ainakin vierailemaan siirtyneet kirjailijat suhtautuvat ehytäänisiin kertojiinsa vapautuneesti, aikatasoja ja kieltä rytmisesti muunnellen.

Minäkertoja voi edelleen hyvin, mutta sillekin on löytymässä ovelasti kaartelevia reittejä. Jos intohimoinen uneksinta ei toteudu tarinassa, se saattaa olla synnyillään kielessä, jonka seuraavaksi voisivat vallata visuaalisen virran soljunnassa eläneet nuoret kertojat – jos suoritepaineiltaan ehtivät ja tahtovat.