Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sisäänkäynti tuntemattomalle

Henrika Ringbom, 4.10.2011

Tuollaisina kausina on kirjailijana vaikea pitää yllä omaa kirjoittamistaan. Jos on voimia ja aikaa, on tietysti paljon kaikkea kiinnostavaa merkittävänä muistiin, sellaista jonka unohtaa myöhemmin. Mutta ei kannata yrittää koota itseään tarttumaan johonkin suurempaan työhön. Sellaiseen ei ole aikaa, ei rauhaa, on liikaa hämminkiä ja levottomuutta. Silloin on armollista, kun voi paneutua sellaisen kirjailijan tuotantoon, joka menee syvälle juuri tällaisiin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta koostaa valikoima Mirkka Rekolan runoja ruotsiksi, sellainen armo tuli osakseni.

On kausia, jolloin suurin osa asioista muuttuu, kun elämän vanhat koordinaatit lakkaavat toimimasta ja uudet, edessäpäin olevan ajan koordinaatit, eivät ole ehtineet tulla näkyviin. Buddhalaiset toki muistuttaisivat, että mikään ei ole koskaan vakaata, että elämämme on jatkuvassa muutoksen tilassa ja meidän pitää vain oppia lepäämään epävarmuudessa. Mutta tietyt tapahtumat, kuten sairaudet, kuolemantapaukset ja erot – samoin kuin iloisemmatkin, kuten syntymät, rakastumiset ja menestykset – onnistuvat hetkessä kääntämään olemassaolon päälaelleen. Silloin on täysi työ sisäisten ja ulkoisten muutostensa kanssa, ja yleensä valtava määrä tekemistä. Pitää häärätä ja määrätä, pakata ja kantaa, järjestellä papereita, soitella puheluita ja yrittää sopia asioista ja pitää huolta toisista – ja hiukan itsestäänkin. Kaiken kaaoksen keskellä sitä seisoo suurten kysymysten sokaisemana. Kysymysten elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä, ajan hälystä ja kulusta, ja päästäkseen eteenpäin pitää muodostaa jonkinlaisia vastauksia, vaikkakin tilapäisiä.

Ne jotka pyrkivät viemään suomalaista runoa Ruotsiin tietävät, että tuollaiset tarjoukset eivät ole tavallisia. Joten kun Jonas Ellerström – joka oli tavannut Rekolan Malmön runofestivaaleilla ja ihastunut – kysyi, haluaisinko tehdä valikoiman, luulin aluksi kuulleeni väärin. Sain kuitenkin pian koottua itseni, ja alkukesällä tänä vuonna se sitten ilmestyi, pieni hieno nide ellerströmsin pienessä runosarjassa.

Nähdä tuntematon

Työ En gynnsam plats för hjärtat (Sydämelle otollinen paikka) -valikoiman parissa kuljetti minut lautan tavoin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä eteenpäin. Tuota aikaa leimasi minun osaltani se, että useita läheisistäni kuoli ja itsekin sairastuin vakavasti. Olisin luultavasti ”selviytynyt” myös ilman tuota työtä, ja moni muu seikka olisi voinut auttaa minua – ja auttoikin. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella mitään muuta yhtä merkityksellistä tekemistä tuolle ajalle kuin Rekolan samanaikaisesti kirpeiden ja ilmavien runojen lukeminen ja kääntäminen. Löysin niistä jotain, mitä etsin ja tarvitsin – tai ehkä pikemminkin jotain, mitä ymmärsin etsineeni ja tarvinneeni, kun olin löytänyt sen. Jotain joka avarsi ajatteluni rajoja ja kantoi pitkälle.

Kun aloin tosissani kääntää runoja, pyrin kuitenkin myös päinvastaiseen: näkemään sen, mikä niissä tuntui vieraalta ja vaikeaselkoiselta. Sillä kun löytää jotain, mitä on etsinyt, on suuri riski, että alkaa nähdä vain sellaista, mitä haluaa nähdä, ja antaa sen ottaa vallan. Muu jää näkemättä, seikat jotka antavat runoille vielä yhden sävyn, tai jotka jopa vaativat, että koko tulkintaa pitää muuttaa. Kääntäjänä pitää kunnioittaa ja yrittää välittää eteenpäin myös sitä, mikä tuntuu vieraalta ja mitä ei täysin ”ymmärrä”. Muuten käy helposti niin, että kääntäjä välittäjänroolissaan kesyttää runot ei vain itselleen vaan myös muille.

Siksi tartun mielelläni kääntäjänä myös sellaisiin runoihin, jotka eivät välittömästi puhuttele minua ja joita en olisi ehkä itse valinnut. Kun minua viisitoista vuotta sitten pyydettiin kääntämään Jouni Inkalan runoja, jouduin kohtaamaan poetiikan – ja monesti myös kieliopin – joita en ymmärtänyt, ja jotka minun teki mieli torjua metafyysisinä liiallisuuksina. Minulla oli kuitenkin työ tehtävänä, ja vastustus muuttui vähitellen ihastukseksi. Kaikista kääntämistäni runoista Inkalan runot kuuluvat niihin, joiden uskon vaikuttaneen eniten omaan kirjoittamiseeni.

Runo, avoin lähdekoodi?

Tuleeko sitten runoista, jotka kirjailija on kääntänyt, osa hänen omaa kirjallista tuotantoaan? On olemassa runoilijoita, kuten Göran Sonnevi, jotka ovat julkaisseet ainoastaan tulkintoja sisältäviä kokoelmia, ja toisia, kuten Mirjan Tuominen, jotka ovat julkaisseet tulkintoja toisten runoista omissa kirjoissaan. Ehkä runon voi nähdä ikään kuin avoimena lähdekoodina, joka on vapaasti käytettävissä, luettavissa, muokattavissa ja jaettavissa edelleen, ja tietyn runovariantin alla lukevan nimen ikään kuin tilapäisenä nimilappuna?

Haluan kuitenkin mieluummin painottaa eroavaisuuksia ja nähdä tulkinnan kohtaamisena, jossa toinen, kääntäjä, yrittää käsittää ja ymmärtää ja välittää eteenpäin sen mitä toinen, kirjailija, on kirjoittanut. Kyse on eräänlaisesta harvinaisen aktiivisesta lukemisesta, jossa kääntäjä tekee itsestään niin vastaanottavaisen kuin vain pystyy ja yrittää sitten ilmaista toisella kielellä, mitä riveillä, ja niiden välissä, lukee. Jälkimmäistä, ei niinkään itse sanoja, vaan sitä, mitä niiden välisissä tyhjissä kohdissa tapahtuu, on kaikkein vaikein välittää. Siinä kääntäjän tarkkakuuloisuus, kärsivällisyys ja erottelukyky punnitaan. Kumpi on tärkeämpää juuri tässä runossa, yrittää välittää kuvat tai ajatukset tai niiden kudelma vai sittenkin äänteiden värähtelyt? (Parasta on tietysti, jos pystyy saamaan mukaan kaiken, mutta usein on pakko valita, tai ainakin priorisoida.)

Lukijan tietoisuudessa runo syntyy uudestaan. Usein sanat houkuttelevat esiin enemmän tai vähemmän monimutkaisia visuaalisia kuvia. Jopa saman kulttuuripiirin lukijoilla ne saattavat näyttää täysin erilaisilta. Millä tavoin vaikuttaa jokin niinkin konkreettinen seikka kuin esimerkiksi maantiede? Otetaanpa yksittäinen sana ”vuori”. Jos se esiintyy runossa, näkevätkö erilaisten maisemien keskellä asuvat ihmiset edessään täysin erilaisia vuoria – tanskalaiset pienen kukkulan, tiibetiläiset Himalajan huipun? Aivan niin yksinkertaisesta se ei onneksi ole, vaan tässäkin on olemassa sisäänkäynti tuntemattomalle. Olen esimerkiksi viime vuosina lukenut paljon japanilaista runoutta, etenkin haikuja. Eivätkä niissä esiintyvät vuoret ole näyttäytyneet minun sieluni silmin kesyinä kukkuloina. Ei, vaan japanilaisten pyhä Fuji-vuori on ilmestynyt kerta toisensa jälkeen – eikä edes todellinen Fuji (jota en ole vielä nähnyt) vaan Fuji, joka on kuvattu lukuisissa puupiirroksissa, yhdenmukainen, symmetrinen vuori tyyliteltyjen maisemien yllä. Eikö suuri osa runotulkintojen lukemisen nautinnosta tulekin juuri siitä, että ne houkuttelevat esiin kuvia ja käsityksiä, jotka ovat vieraita ja toisia, ja jotka näyttävät erilaisia tapoja ajatella ja nähdä? (Oikeastaan kaikki tarkkaavainen runonluku koostuu kai tästä: että antaa tuntemattoman pitää omaleimaisuutensa ja yrittää hitaasti oppia tuntemaan sitä, sen sijaan että yrittäisi ”kääntää” sen joksikin tutuksi; selvästi vieras elementti vain tekee tämän lukutavan paljon ilmeisemmäksi.)

Unen kieli

Lopuksi tarina siitä, miltä saattaa näyttää sellaisen suomalaisen runoilijan päässä, joka elää ylivoimaisesti suomalaisessa kieliympäristössä, kirjoittaa ruotsiksi ja kääntää suomesta. Runokokoelmani Valkoinen vinttikoira (Den vita vinthunden, 2001) nimirunossa kieli (ruotsiksi en tunga) ilmestyy puurokattilasta:

Haluan nähdä sen paremmin.
Painan pääni
kattilan ylle, kurotan

kasvoni alemmas,
tunnen miten kieli pyyhkii
otsani, nenäni, suuni,

silmien yli,
tunnen voiman kielessä,
miten se nuolee

piirteeni, miten ne
liukenevat, pyyhkiytyvät pois ja
haihtuvat, /…/

Olin kokenut tilanteen unessa, ja mielestäni kuva oli niin vahva, että halusin käyttää sen. Mutta vasta kun runo käännettiin joitakin vuosia myöhemmin suomeksi (Merja Virolainen Valkoisessa vinttikoirassa, 2005), se pääsi täyteen oikeuteensa. Suomeksi kieli tarkoittaa sekä suussa olevaa lihasta että puhuttua kieltä (språk), ja voimakkaasta kasvonpiirteiden nuolemisesta pois tulee paljon merkityksellisempää. Olin, niin sanoakseni, uneksinut kuvan suomeksi, vaikka sanaakaan ei kummallakaan kielellä unessani lausuttu. Kääntämistä tapahtuu kaiken aikaa, kielestä toiseen, kuvasta kieleen, kielestä kuvaan, myös yöaikaan unessa.

Henrika Ringbom
Henrika Ringbom on kirjailija ja kääntäjä. Hänen esikoisteoksensa on runokokoelma Båge (Kaari) vuodelta 1988, ja hän on myöhemmin kirjoittanut myös proosaa ja esseitä. Hänen viimeisin teoksensa on proosalyriikkaa sisältävä kokoelma nimeltä Händelser. Ur Nya Pressen 1968–1974 (Tapahtumia. Nya Pressenistä vuosilta 1968–1974) (2009). Hänen runojaan on ilmestynyt suomeksi valikoimassa Valkoinen vinttikoira (2005).