Hitaan ajan kasvatti

Kiiltomato on tullut neljännesvuosisadan ikään. Juhlistamme taivalta pitkäaikaisen avustajamme Joonas Säntin esseellä. Hän pohtii hyvän kritiikin ihanteita ja poimii esimerkkejä, jotka edustavat hidasta ja huolellista lukemista.

 

Lukemisen tulee olla vastaele pikalukemisen kulttuurille (”speed-reading culture”), läpilukemiselle tehokkaana kuluttamisena, kirjoitti aikanaan yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Barbara Johnson: kriitikko voi kutsua harjoittamaan uudelleenlukemisen taidetta, jossa nostetaan huomion keskiöön juuri sellaiset piirteet, joita lukijat ovat oppineet ohittamaan.

Tuskinpa Johnson saattoi 1980-luvulla aavistella, miten nopeasti ja huoletta ihmiset toteavat lukeneensa jotain äänikirjojen aikakaudella. Kirjojen parissa eletystä elämästä on tullut nimenomaan suorittamista, jonkinlainen hyvän kansalaisen kuntopisteansio, jossa määrä on aina jo laatua. ”Tällä viikolla luin/kuuntelin jo kymmenen romaania…” Nykykulttuurin alati suorittava lukija alkaa kuulostaa Paavo Väyryseltä, joka tunnetusti ehti lukaisemaan Dostojevskin tuotannon yhdessä viikonlopussa – tai ainakin ”pääkohdat”. 

Verkossa julkaistun kritiikin olennaisimmat mahdollisuudet liittyvät minusta hitauteen. Sen ajan, jonka olen itse toiminut Kiiltomadon avustajana (vuodesta 2007), olen ajatellut tätä kanavaa yhtenä vastavoimana huomiotalouden logiikalle. Nopean reagoimisen sijaan täällä julkaistut kritiikit ovat tarjonneet huolekasta luentaa, jossa voidaan myös koostaa ja kommentoida tekstien aiempaa vastaanottoa. Kiiltomatoon kirjoittaessaan ei tarvitse tuottaa yleisluontoista arviota, vaan voi keskittyä kirjoittamaan rajatummasta ja tarkemmasta näkökulmasta. Tänne kirjoittavat luottavat siihen, että yleisölläkin on aikaa.

Tiukkojen merkkirajoitusten sijaan voimme antautua esseihtimään, ja journalistisen tehokkuuden logiikan asemasta voidaan välittää jotain lukemisen prosessista, merkitysten välillä empimisestä tai toisinaan arvostelman epävarmistumisesta, kritiikin itsekritiikistä. Tekstistä voidaan ottaa useampia sitaatteja, ja niitä voi käsitellä laajemmin kuin esimerkkeinä kirjailijalle tyypillisestä ilmaisusta. Näin kriitikon lukeminen voi olla myös kysymistä, ei väittämistä. Kriitikko lukijana voi olla kuin lomapäivää viettävä kulkija, joka sattuu kiinnostavan virkkeen äärelle ja poimii pieniä kimaltavia detaljeja, simpukoita merenrannalta.

Kiiltomadon palsta Jälleenlöydetyt on tietysti erityisen selkeä esimerkki hitaasta vastaanotosta, joka voi nostaa esiin aikanaan kenties täysin kritiikin huomion ulkopuolelle jääneitä pienten kustantamoiden julkaisuja. Samalla omaa ratkaisuaan taustoittava kriitikko voi hakeutua havainnoimaan yhteyksiä esimerkiksi ”kielen, runouden ja puutarhan välille”. Tunnistan kriitikko Helmi Nöjdin henkilökohtaista kiinnostusta ja luottamusta henkivän asenteen kuitenkin koko verkkolehteä määrittäväksi. Tekstin kohtaamiseen käytetty aika voi ohjata lukijan kysymään kriitikko Niina Holmin tapaan: ”Vai minäkö olin se, joka tässä ajassa muuttui ja avautui?”

Rauhallisessa tahdissa tehdyssä kritiikissä voidaan keskittyä jäljittämään tekstien välisiä suhteita, sitä miten kirjat juttelevat keskenään ja miten niiden merkitys syntyy tekstienvälisistä sidoksista. Parinkymmenen vuoden takaa löytyy esimerkiksi Pasi Salmisen katsaus Zadie Smithin monipuoliseen tapaan versioida tai sämplätä E. M. Forsterin klassikkoromaania. Tradition kerrostuminen tekstin muodossa voi tuottaa tärkeitä yhteyksiä myös epäsuoremmin, kuten Janne Löppönen ehdottaa luennassaan Erkka Filanderin runovihkosta.

Kriitikko saattaa innostua ottamaan kantaa poetiikkaan yksittäistä tekstiä ja tekijää laajemmin. Tällaiset kirjoitukset ovat usein suosikkejani myös siksi, että ne kertovat paljon kirjoittajansa kirjallisen ajattelun taustoista – siitä miksi juuri tämä kriitikko on päätynyt kriitikoksi. Ollaan sellaisen kirjallisen keskustelun alueella, jossa arvottamista ei tarvitse pelätä, koska subjektiivisuus on jo myönnetty: Miksi tämä teksti tässä on minulle juuri nyt kiinnostavampaa kuin muut? Mikä tässä saa minut elämään vahvemmin lukevana ihmisenä? Kritiikissä voidaan Paavo Kässin tapaan asettua argumentoimaan, miksi ylenmääräinen, häkellyttävä eriskummallisuus on paitsi lukukelpoista, myös tarpeellista.

Lukijan kykyyn ja haluun ymmärtää erikoissanastoa ja kiinnostua haasteista kannattaa uskoa.

Samalla vapaudella kriitikko voi miettiä, miksi sinänsä ilmeisen ansiokas teksti on kiinnostusta syövyttävällä tavalla vieras. Yhtenä esimerkkinä muistelen vielä esikoiskokoelmaansa työstäneen Kristian Blombergin eloisasti kuvailemaa urbaania leipääntymistä Seamus Heaneyn runojen ”jatkuvia utareita” ja ”mutaisesti nussahtelevaa maailmaa” kohtaan. Itse nautin aina siitä, että kritiikin tekijä ei pakene neutraalin kuvailun tarjoamaan suojaan vaan on tyylikkäästi, antaumuksella, persoonana jotain mieltä. Kuten muussakin luovassa kirjoittamisessa, hyvin kirjoitetussa kritiikissä voidaan hahmottaa jotain sellaista kuin kirjoittajan yksilöllinen ”ääni”.

Joka tapauksessa Kiiltomato näyttäytyy minulle erityisesti asiantuntijakritiikkien mahdollistajana, toisinaan jopa iloisen, kirjallisuuden mahdollisuuksista päihtyneen elitismin areenana. Lukijan kykyyn ja haluun ymmärtää erikoissanastoa ja kiinnostua haasteista kannattaa uskoa. Kuten Maaria Ylikangas toteaa tuoreessa kirjassaan Kritiikistä, emme tarvitse lukijaan alentuvasti suhtautuvaa, näennäisdemokratisoivaa vaadetta jokaisen ilmauksen selkokielentämisestä ymmärrettävyyden nimissä. Tällainen voidaan ”lavastaa vallan purkamiseksi, mutta usein se on vain vallankäyttöä” (s. 229).

 

Muodollisia iloja

Jos kuitenkin valitsisin vain yhden, erityisen tärkeän mahdollisuuden hitaalle kritiikille, ehdotan perehtymistä muotoon. En tarkoita nyt kritiikin muotoa, joka on sekin kiinnostavien mahdollisuuksien ja toisinaan myös kokeilun areena, vaan kritiikin kohdeteoksen hahmottamista muotoratkaisuina, muodollisina tekoina. Käytän sanaa tässä yhteydessä (epätutkijamaisesti) sen laajimmassa mahdollisessa yleismerkityksessä, tarkoittaen samalla myös tyyliä ja rakennetta. Asian voisi kärjistää niin, että tarkoitan sitä, miten kohdetekstissä ilmaistaan, pikemmin kuin sitä, mistä siinä kerrotaan tai mitä teos temaattisesti viestii.

Päivälehtikritiikeissä varsinkin proosatekstien kohdalla juonen kuvailu ja teeman tiivistäminen – yleensä jonkin koostavan yhteiskunnallisen ”sanoman” hoksaaminen – vie yhä suuremman osan tilasta. Viime vuosina tarinan, aiheen ja teeman pikakartoitus on saanut rinnalleen myös enemmän tunnevaikutuksen havainnoimista: se mistä taiteentutkijat kirjoittavat affektiivisena käänteenä, on ilmennyt myös vastaanoton puolella. Tämä näkyy arvosteluissa subjektiivisuuden avoimena tunnustamisena, toisinaan oman tunnereaktion nostamisena kirjoituksen kärjeksi. Kriitikot aloittavat yhä useammin kuvaamalla välitöntä ihastustaan, hämmennystään, huvitustaan tai epäluulojaan tekstin äärellä. Tämäkin lie yksi tapa vastustaa objektiivisen kritiikin mielikuvia. 

Tekstin vaikuttavuutta ja tunteellista vetoavuutta pohdittaessa tekijän tyylin, tekstille ominaisen sanaston ja rytmin, teoksen merkitsevän rakenteen ohittamisen voisi kuvitella olevan liki mahdotonta. Kyseessä on kuitenkin ihme, joka toteutuu suuren yleisön mediassa useamman kerran kuussa. (Kirjoitin ensin viikosta, mutta herkesin miettimään kirjakritiikin harvinaistumista.) Osittain tämä johtuu merkkirajoista, osittain toimitusten painotuksista ja varmasti myös oletuslukijan mielenkiintoa koskevista ennakkoluuloista. Kenties aivan erityisesti se näkyy sellaisten tekstien kohdalla, jotka saapuvat julkisuuteen poliittisina puheenvuoroina tai tiettyjen ihmisryhmien representaationa. 

Miten pystyisi välittämään mitään Fernanda Melchorin romaanien tuottamasta elämyksestä kertomatta jotain kirjailijalle ominaisesta virkkeestä? Eikö Niko Hallikaisen proosan tuntuvuus kasva vähintään yhtä paljon metaforien jännittävyydestä ja kappaleiden välisten suhteiden yllättävyydestä kuin tunnistettavasti työväenluokkaisen ympäristön kuvauksesta? Samoin edes identiteettikeskeisen ajan queer ei kehkeydy pelkästään joidenkin ennalta tiedettyjen vähemmistöjen edustamisesta, vaan myös siitä, mikä kirjallisessa representaatiossa tarkoittaa esittämistä monella eri konstilla ja huomioi maailman kuvaamisen maailman luomisena.

Kritiikki, joka ei esitä havaintoja muodosta, on tylsistynyttä kritiikkiä.

Mielestäni kritiikki voi luoda vaihtoehtoja kiusallisen lukkiintuneelle tavalle vastaanottaa rodullistettuihin tai muihin vähemmistöihin kuuluvien tekijöiden tekstit ensisijaisesti identiteetin esille työstämisenä tai oman tilanteen suorana tunnustamisena. Se, että kritiikeissä tekstejä lähestytään sosiologisina puheenvuoroina, tuskin merkittävästi parantaa vähemmistökirjailijoiden asemaa. Päinvastoin, sanomakeskeisyys voi heikentää edellytyksiä hahmottaa tekijöiden huolella kirjoittamat tekstit taiteellisina tekoina, jotka ovat esteettisesti kunnianhimoisia, kompleksisia ja mietittyjä kokonaisuuksia – eivät vain ikkunoita kokemukseen. Vastaanotossa saatetaan päätyä vahingossa vahvistamaan asetelmaa, jossa esimerkiksi transsukupuolinen kirjailija kiinnostaa vain ennalta tiedettyjen trans-aiheiden käsittelijänä tai mustan amerikkalaisen tekijän teksti on aina superväkevän autenttista ”todistamista” maailman vääryyksistä. Ohittamalla muodon ohitamme sen, miten muoto voi välittää poliittisia merkityksiä, mutta myös taideteoksen esteettisen rikkauden. 

Muoto on sisältöä. Kritiikki, joka ei esitä havaintoja muodosta, on tylsistynyttä kritiikkiä. Näin on siitä huolimatta, onko käsitelty teos konventionaalista vai koettelevaa, genrefiktiota vai taideproosaa, puhuttua vai kirjoitettua runoutta, ääripoliittinen vai antipoliittinen, helppolukuinen vai vaikeasti avautuva, tiiliskivi saati vihko. Kokeellisessa tekstissä muotoon liittyvät oletukset tulevat ehkä erityisellä tavalla näkyviksi niiden rikkomisen kautta, mutta myös valmiiksi koodattu, kertautuva ja nopeasti tunnistettava lajipiirteiden valikoima tarjoaa omat muodolliset nautintonsa, kuten jokainen dekkarien tai romanttisen viihdekirjallisuuden ystävä tunnistanee.

Ehkä juuri kieleen, kerrontaan, tyyliin keskittyminen on hitaan lukemisen ja hitaan kirjoittamisen suuria nautintoja? Ainakin Kiiltomadon uskollisena lukijana olen näin kokenut. Pelkän raskaslukuisuuden toteamisen sijaan kritiikki voi lähteä avaamaan ja havainnollistamaan, millaiset seikat tuottavat kokemuksen raskaudesta, kuten Veli-Matti Huhdan tyylikkäässä analyysissä, joka huomioi myös tekstin vastustuksen lukijaansa kohtaan. Kriitikot voivat dialogisesti päätyä ihastelemaan vaikka latvialaisen nykyrunon typografisia konsteja ja välimerkkejä, kuten Tuomas Taskinen ja Gunta Paavola.

 

Hidas ihastus

Kriitikon yhtenä tehtävänä on arvottaa. Kun seuraa laajempaa mediajulkisuutta saaneita kiistoja yksittäisistä kritiikeistä, tämä yksi osa-alue saa kohtuutonta huomiota. Ihmisiä ei kuohuta se, millaisin perustein kritiikki tapahtuu, vaan se, onko arvosana lähempänä ykköstä vai viitosta. Saman voi huomata myös kirjailijoiden reaktioista kirjojensa saamiin kritiikkeihin. Tekijän (ymmärrettävän) narsismin kannalta onnistunut luenta hänen lapsestaan voi olla vain kiittävä luenta. Tämä voi kuitenkin johtaa outoihin asetelmiin, joissa edes kirjailijan näkökulmasta perustellut ja omistautuneet yritykset ymmärtää tekstiä taiteellisena tekona eivät olekaan yhtä tärkeitä kuin uutukaista ympäröivä positiivinen ”pöhinä”. Se on oireellista nykyhetkessä, jossa kirjailijasta on tulossa yhä enemmän ammatti tai julkinen rooli toisten joukossa, sisällöntuottaja oy ab.

Niin tärkeänä kuin pidänkin kriitikon uskallusta esittää oma esteettinen arvostelmansa, ajattelen myös, että kuvaillessaan ja tulkitessaan kritiikki tekee sittenkin jotain arvokkaampaa: se pyytää pysähtymään, asettumaan sanataiteen äärelle kaikessa rauhassa ja nostaa pieniä asioita ihmeteltäviksi ja arvostettaviksi tekoina, jotka ovat tärkeitä. Olen kritiikkejä kirjoittaessani päätynyt usein huomaamaan, että kun luen tekstiä uudelleen, siinä on aina jotain kiinnostavaa – riippumatta siitä, pidänkö teoksesta vai en. Ongelmana ei tapaa olla sanottavan loppuminen, vaan ajan.

Ehdotan, että hidas kritiikki voi erityisesti hahmottaa esille lukemista tekstin kohtaamisena, jossa luetaan jotain muutakin kuin omia ennakko-oletuksia. Olennaisinta ei ehkä ole se, onko teoksen kiilto väliaikaista ”pintakiiltoa” vai jotain pysyvämpää, jonka loiste ei katoa kirjasyksyjen vaihtuessa. Tätä prosessia ei (sana)taidekritiikki muutenkaan kykene uskottavasti ennakoimaan, vaikka meillä on tapana kirjoittaa uusista tai tulevista klassikoista. Paljon tärkeämpää on hidastaminen edellytyksenä sille, että voi ylipäätään hahmottaa erot eroina ja todeta tapahtuman tapahtumana. 

Kas, näin voimme nähdä: sehän kiiltää.   

 

 

**

 

 

Kuva: Sirpa Varis