Jos unohdat oman nimesi esittelee latvialaista runoutta tiiviissä yhteistyössä kääntäjän ja antologian runoilijoiden välillä. Dialogikritiikissä Tuomas Taskinen ja Gunta Paavola yllättyvät paitsi kokeellisuuden myös kaanonilla leikittelyn äärellä.

Tuomas Taskinen: Jos unohdat oman nimesi kokoaa 2010-luvun latvialaista runoutta jopa 15 tekijältä. Teos on kaksikielinen: runot, runoilijoiden esittelyt ja esipuhe ovat sekä latviaksi että Annika Sunan suomeksi kääntäminä.

Esipuheen on kirjoittanut Kārlis Vērdiņš, joka on yksi kirjan runoilijoista. Hän taustoittaa mielenkiintoisesti latvialaisen runouden viimeisten vuosikymmenten kehitystä, jota käsillä oleva kirja heijastaa. Ilmeisesti 2010-luvulla Latviassa on ollut kokeellisen ja käsitteellisen runouden buumi. Samankaltaista liikehdintää koettiin Suomessa jo aiemmin, 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tätä suomalaisen runouden murrosvaihetta on dokumentoitu Vastakaanonantologiaan (Poesia 2011, toim. Juri Joensuu, Marko Niemi & Harry Salmenniemi).

Antologian runoilijat ovatkin hyvin halukkaita koettelemaan runoilmaisun rajoja. Useista runoista voi myös lukea ironista suhtautumista perinteisiin ja yleviin käsityksiin runoudesta ja runoilijoista.

Tärkeä osa teosta ovat runoilijoiden esittelyt, jotka on rytmitetty hyvin läpi kirjan tekijöiden runojen läheisyyteen. Perustietojen (nimi, syntymävuosi, opinnot, taiteellinen tuotanto jne.) lisäksi esittelyissä on paljon taiteilijaidentiteettiä suhteellistavia ja sillä huvittelevia kommentteja: ”Isona Krista Anna [Belševica] haaveilee ryhtyvänsä poliisiksi tai astronautiksi.” (s. 69) Esittelyt jopa kommentoivat toisiaan:

Artis Ostups: ”On vakuuttunut siitä, että Lauri Markkasesta ei koskaan tule Kristaps Porziņģistä parempaa pelaajaa.” (s. 11)

Arvis Viguls: ”Hän ei tiedä, kuka on Lauri Markkanen, mutta Kristaps Porziņģis on joka tapauksessa parempi.” (s. 133)

Vakavuuden puute, joka ilmenee vaikka näin koripallotähtiin viittaamalla, ei haittaa kirjaa laisinkaan. Esittelyt myös kuvastavat ilahduttavasti tekijöiden yhteisöllisyyttä, kuten kirjaa minulle vinkannut kumppanini havainnoi.

Runoilijakuvien koettelun voi lukea käsitteelliselle kirjallisuudelle tyypillisenä pelailuna tekijäidentiteeteillä. Tähän kirjan nimikin viittaa. Kaunis osa teosta ovat myös kanteen ja esittelyiden oheen painetut tekijöiden nimikirjoitukset. Identiteettipeli on kuitenkin teokseen vain yksi tulkinnallinen taso, sillä yksittäisten runojen tekijä-äänet vetävät hyvin mukaansa. Moniäänisestä kirjasta kukin lukija voi poimia omat suosikkinsa. Mistä runoista sinä pidit?

Kuvassa aukeama runosta "Tajunta".

Gunta Paavola: Nautin kokoelman moniäänisestä kokeellisuudesta ja sanoilla, muodoilla, oivalluksilla, tabuillakin leikkimisestä. Tutustuin runokokoelmaan ja ilahduttavan moneen mukaan valittuun runoilijaankin Runokuun 2020 tapahtumissa. Itse runoilijan lukemina runot kasvattavat lisäulottuvuuksia, ja Tuomas sinun jo mainitsemasi runoilijoiden esittelyt tuovat oman lisänsä lukukokemukseen.

Runoilija ja kulttuuriantropologi Krista Anna Belševica kertoi, miten Latviassa psykoterapeuttisten runojen kirjoittamista ei pidetä suositeltavana, ja tähän kokoelmaan häneltä onkin valittu kolme kulttuuriantropologissävytteistä runoa. Marija Luīze Meļķe viis veisaa suosituksista: hänen runonsa varsinkin itse runoilijan esittäminä tuntuvat henkilökohtaisilta.

Nauruhermojani kutitti Latviassa tutuilla kirjakaanoneilla leikkivä Aivars Madrisin ”Sukuni perinne”, monelle lukiolaiselle tutulta tuntuva Ivars Šteinbergsin ”Anakreonttinen muunnelma” – ja Einārs Pelšsin ”Ikkuna, ampiaisia”, johon tutustuin elokuisena aurinkoisena iltapäivänä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Varsinkin ääneen runoja lukiessani kääntäjänä ja tulkkina kiinnitin paljon huomiota runojen kääntäjän Annika Sunan työhön ja ilahduin kerta toisensa jälkeen. Mitkä runot jäivät puhuttelemaan sinua?

 

Tuomas: Mukavia nostoja! Omiin kohokohtiini lukeutui Anna Auziņan ”Tajunta (katkelma)”, joka on aseteltu aukeamalle kalenterin kuukausinäkymän tavoin (yksityiskohdista paljastuu, että kyseessä on helmikuu vuonna 2008). Runo sekoittaa äidinkieltä ja englantia, painettua ja käsin kirjoitettua tekstiä sekä kirjainkirjoitusta ja suttu- ja korostusviivoja. Kalenterin vasen puoli, ”LUPAAN”, sisältää puhujan itseensä kohdistamia, vakavia taikka ironisia odotuksia ja tavoitteita: ”Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, että minulla olisi seksielämä.” (s. 46) Oikea puoli, ”TÄNÄÄN”, taas sisältää päiväkirjamaisia merkintöjä. Odotukset ja todellisuus törmäävät, ja puoliskojen tekstit ja asettelut valuvat rajojensa yli. Tunnelma on hupaisa, himokas ja arvaamaton. Tajunnan kuvauksen kannalta runo tavoittaa kaikenlaista ajanhallinnan paineista arjen satunnaisuuteen ja kulttuurisesti jaetuista käsitteistöistä luovaan kaaokseen.

Herkän hauskoja ovat myös Elvīra Bloman runot, joista eräs muistuttaa kysymisen ja ihmettelyn merkityksestä runoudelle: ”Miksi linnut eivät opi virheistään?” (s. 118) Ausma Perons taas antaa hienoissa runomuotokuvissaan äänen yhteiskunnassa usein vähälle huomiolle jääville ihmisille, kuten vanhuksille ja laitostetuille. Inhimillinen rajallisuus ilmenee runoissa kaikella voimallaan: ”mutta ylös alas minä en juokse / mitä oikein kuvittelette / minulla on rytmihäiriöitä” (s. 88).

Totesit ilahtuneesi kääntäjän työstä. En osaa latviaa, joten olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia huomioita käännösratkaisuista teit.

Hauskaa kuvitella runoilijaa kirjoittamassa kielellä, jota hän ei taida.

Gunta: Kääntäjä Annika Suna tuntee latvian kielen kuin omat taskunsa, ja se näkyy myös hyvin luontevassa suomennoksessa. Esimerkiksi Aivars Madrisin ”Rakkauslaulu VW Golf -henkilöautolle rekisterinumerolla DN-8514” suomeksi kuulostaa yhtä herkullisen korkealentoiselta kuin latviaksi: ”Syttyessään valosi leikkaavat syvät urat maailmaani, liekkisi on vihainen” (s. 52).

Nostit esiin Anna Auziņan runoa ”Tajunta (katkelma)”. Anna onkin ainoa kokoelman runoilijoista, jonka runoja on sekä tässä että edellisessä suomeksi ilmestyneessä nuoren latvialaisen runouden antologiassa Älä juo vesijohtovettä vuodelta 1997 (toim. Elisabeth Nordgren, runosuomennokset Harry Forsblom, Helena Johansson & Jyrki Kiiskinen), jota Kārlis Vērdiņš luonnehtii läntisen maailman modernista runoudesta vaikutteita hakeneena ja sosiaalisiin kysymyksiin etäisyyttä ottaneena.

”Tajunta (katkelma)” käsin kirjoitetut osiot näyttävät olevan samaa käsialaa, joten kysyin Annalta, miten suomennos tehtiin. Anna vastasi, että hän oli taiteilijan ohjeiden mukaisesti kirjoittanut merkittyihin kohtiin Annika Sunan suomentamaa (ja joitain sanoja Google Translate -ohjelmalla käännettyinä) tekstiä, eli käsiala myös suomeksi todellakin on runoilijan oma.

Sunan suomentamana toimii niin Raimonds Ķirķisin sanojen ja symbolien leikkisä sekamelska, Artis Ostupsin itsereflektiivisen filosofinen ”Malli viimeiselle runolle”, Edvards Kuksin ”Kuinka hymistä // kuinka antautua” visuaalisuus kuin Elvīra Bloman usein vain yhtä sanaa riviltä sisältävä ”Puhelimesta poistettuja kuvia”.

Kääntäjien keskuudessa kestokysymyksiin kuuluu murteiden ja puhekielen kääntäminen. Suomentaja on onnistunut loistavasti Kirils Ēcisin s. 23 olevan runon nuoren ”ansisin” kysymysten äänen ja luonteen siirtämisessä kielestä toiseen.

Tuomas, minkälainen kuva latvialaisesta kokeellisesta nykyrunoudesta sinulle muodostuu tämän kokoelman perusteella?

 

Tuomas: Käännökset tosiaan toimivat läpi kirjan, vaikka kielen rekisterit ja runouden tyylit vaihtuvat taajaan. Vakuuttavaa suomennostyötä minun näkökulmastani!

Jännittävää kuulla yksityiskohtia ”Tajunnan” suomennoksesta. Käsinkirjoitus ja yksilöllinen käsiala ovatkin runolle tärkeitä elementtejä, joten on osuvaa, että Auziņa on kirjoittanut nämä osuudet, vaikkei suomea osaakaan. Hauskaa kuvitella runoilijaa kirjoittamassa kielellä, jota hän ei taida.

Kirjasta saakin vaikutelman, että teoksen toimitusratkaisuja on tehty kiinteässä yhteistyössä eri tekijöiden kesken. Käännösrunoantologiat usein valikoidaan, koostetaan ja taitetaan kohdekielen maassa, kun taas tässä kirjassa toimituksesta ja esipuheesta vastaavat latvialaiset runoilijat. Hienoja antologioita voi toki tehdä monella tavalla, mutta tässä tapauksessa tuotannon kotoperäisyys näkyy sekä rakenteen sujuvuudessa että esipuheen kattavuudessa.

Visuaalisesti kiinnostava yksityiskohta on myös kirjan fonttiin kuuluvat ligatuurit st- ja sp-konsonanttipareissa. Ensin tämä minulle aiemmin tuntematon typografinen ratkaisu hämmensi ja häiritsikin lukemista, mutta lukemisen edetessä miellyin siihen osana teoksen poeettista maailmaa. En tiedä, ovatko nämä ligatuurit yleisessä käytössä latvian kirjoituksessa, mutta yhtä kaikki tämä konsonanttien ylinen kaari syvensi kirjan kieli- ja kulttuurirajoja ylittävää tunnelmaa.

Mutta niin, kysyit minulta kuvasta, jonka kirja latvialaisesta nykyrunoudesta antaa. Se on innostava! Runouden tekemisen tavat ovat moninaisia, uteliaita ja kokeilunhaluisia. Kokeelliseksi luokiteltavaa runoutta julkaistaan pieniltä kielialueilta suomennoksina hyvin vähän, joten kirja on silläkin tasolla ilahduttava tuttavuus.

Mukavia olivat myös kirjan yhteydet latvialaisen kirjallisuuden perinteeseen. Arvis Vigulsin runo naureskelee osuvasti kansalliskirjailija Rainisin perinnölle. Rainisia on luettavissa suomeksikin kokoelmateoksessa Se pysyy, joka muuttuu (2016, suom. Mirja Hovila ja Marja Leinonen).

Teos ei kuitenkaan pöyhkeile kokeellisuudellaan. Esipuheensa päätteeksi Vērdiņš toivoo suomalaisten lukijoiden pitävän runoista mutta lisää, ettei ole syytä murehtia, vaikka eivät pitäisikään. Latvialaisten runoantologioiden verkkaiseen suomennostahtiin viitaten hän toteaa lakonisesti, että ”kahdenkymmenen vuoden päästä ilmestyy seuraava latvialaisen runouden kokoelma, ja siinä runous on taas jo aivan toisenlaista” (s. 8). Kirjan kokeellisuutta ei tarvitse lukea osaksi suurellista taiteen edistyskertomusta. Vaikka kirjalliset virtaukset ovatkin ohimeneviä, voimme nauttia siitä, kuinka käsillä oleva kirja tuottaa löytämisen iloa tässä ja nyt.

Antologian nimi viittaa nimen unohtamiseen, mutta kenen nimestä on kyse? Lukijan tai runoilijan?

Gunta: Tuomas, ilmaisit niin osuvasti runouden perusluonnetta, ”tuottaa löytämisen iloa tässä ja nyt”. Parhaimmillaan sellaisen kohtaaminen toimii nykyhetkeä pidempäänkin, se luo tietynlaisia uusia silmälaseja maailman katsomista varten. Itse koen saaneeni sellaisia tästä kokonaisuudesta sekä kielellisesti, ortografisesti, visuaalisesti ja ajatuksellisestikin. Esimerkiksi tunnettujen länsimaisten kaupunkien vertailu (Krista Anna Belševican ”Huoli”) saa sisäisen etnologini myhäilemään.

Tämän kokoelman leikkimielistä löytämisen ja ihmettelyn iloa minulle on tuottanut muun muassa kirjan kannen tarina. Antologian nimi viittaa nimen unohtamiseen, mutta kenen nimestä on kyse? Lukijan tai runoilijan? Kirjan kannessa olevat nimet ovat runoilijoiden käsialaa, mutta he eivät ole kirjoittaneet kukin omaa nimeään, vaan toinen toisensa Tosiaankin: kuka muistaa kirjoittaa nimesi, jos unohdat sen?

Kirils Ēcis kirjoittaa kokoelman nimikkorunossa neuvoja, miten kannattaa toimia unohtuneiden nimien kanssa: ”jos esittäytymistilanteessa unohdat oman nimesi / esitä että vaikka olet hajamielinen on sinussa monia hyviäkin piirteitä” (s. 18) ja tilanteen pitkittyessä suosittelee kylpyhuoneen peilin edessä lausumaan kaikki mieleen tulevat sanat ”aloittaen tavallisimmista kuten: ”tipu / kaari / juris” (s. 18). Vuoden 2020 Runokuun Poetry Mixtapessa oli mahdollista ostaa myös sellainen runokokoelman versio, jonka kannessa oli vain valmiita rivejä nimille ja ajatuksena kerätä runoilijoiden nimikirjoituksia – tai esitystä katsoneiden nimiä.

Olet, Tuomas, oikeassa kirjan toimitusratkaisujen synnyn olosuhteista. Ratkaisut ovat Elvīra Bloman käsialaa, joskin hän kertoo kyselleensä palautetta valinnoistaan kokoelmassa mukana olevilta Kārlis Vērdiņšilta ja Ivars Šteinbergsilta, kun laajempi kysely latvialaisissa runopiireissä ei tuottanut tulosta. Latvialainen kirjallisuuden vientialusta Latvian Literaturen vuonna 2017 lanseeraama ja sittemmin kehittämä tyypillinen latvialainen kirjailija, introvertti I. ei vain voi kehua omia runojaan. Sen sijaan mahdollisuuksien mukaan toimittaja on huomioinut valitsemiensa runoilijoiden ehdotuksia mukaan otettavista runoista. Myös kuvailemasi runoilijoiden esittelyt ovat Elvīran kirjoittamia.

Fonttien ligatuurit taas ovat toimittajan kertoman mukaisesti taittaja Aleksei Muraškon taiteellinen näkemys, ei niinkään latvialainen perinne.

Tuomas, mikä teoksen runoista tai säkeistä parhaiten ilmentää sinulle juuri tämän kokoelman henkeä?

 

Tuomas: Heh, koska Anete Konsten ja Reinis Pētersonsin luoman I.:n seikkailut eivät välttämättä ole lukijallemme tuttuja, niistä voi lukea täältä.

Kokoelmaa edustamaan voisin nostaa Edvards Kuksin visuaalisen runon, jossa istutetaan kasveja. Siemeniä, taimia ja kasveja edustavat runossa välimerkit. Siemenpakkauksen mukaan siemenistä kuuluisi venähtää !-merkkejä mutta puutarhasta kasvaakin huutomerkkien lisäksi kysymysmerkkejä. Osa siemenistä ei ole itänyt vaan jäänyt pisteiksi, osa pilkistää taimena eli pilkkuna, vielä kasvamassa. Entä mitä merkitsee runon päätöksen puolipiste?

Välimerkit ovat vähän kuin antologian runot. Niiden istuttaja ei ennalta tiedä mitä saattaa liikkeelle, kasvaako mitään ja missä muodossa. Mutta siemenen ei tarvitse itää tai runon ”onnistua”, jotta se olisi merkittävä osa puutarhan tai antologian kokonaisuutta. Runo myös muistuttaa, että kirjoituksessa on aina uusia voimia ja kasvualustoja löydettäväksi. Oletko sinä nähnyt huonekasvissasi kysymysmerkin? Tai huuto-!

Jaa artikkeli:

 

Tuomas Taskinen & Gunta Paavola

Tuomas Taskinen on Tampereella asuva runoilija ja kriitikko.
Gunta Paavola on Vantaalla asuva tieto- ja kaunokirjallisuuden kääntäjä, tulkki ja kirjeenvaihtaja.