Kun kysyttiin, lähtisinkö ehdolle Lukukeskuksen hallituksen puheenjohtajaksi, jouduin hetken harkitsemaan. En halunnut lupautua hommaan, johon en kykenisi sitoutumaan sen ansaitsemalla tavalla. Sitten mietin: mikä minulle on tärkeämpää kuin lukutaidon ja lukemisen edistäminen? Mihin käytän ennemmin aikaani kuin sen eteen, että meillä Suomessa olisi tulevaisuudessakin lukevia ihmisiä? En keksinyt äkkiä, missä muussa luottamustoimessa osaamiseni, kokemukseni ja näkemykseni tulisivat parempaan käyttöön. Tämän ajatusketjun jälkeen suostuminen oli helppoa.

Meidän tulee tehdä vielä enemmän ja vielä isompia tekoja lukemiskulttuurin edistämiseksi kuin mahdollisesti koskaan aikaisemmin.

Olen toiminut hallituksen puheenjohtajana keväästä saakka. Reilun puolen vuoden aikana olen pohtinut yhä enemmän ja useammin niitä keinoja, joilla lukemista (ja ennen kaikkea lasten ja nuorten lukemista) voitaisiin edistää. Olen ymmärtänyt yhä vahvemmin, että me aikuiset olemme avainasemassa. Tämä on asia, joka on meidän vastuullamme. Meidän tulee tehdä vielä enemmän ja vielä isompia tekoja lukemiskulttuurin edistämiseksi kuin mahdollisesti koskaan aikaisemmin. Näen, että olemme nyt siinä rajalla, jossa tilanteeseen on vielä mahdollista vaikuttaa. Kymmenen vuoden kuluttua olemme myöhässä.

Erilaiset kampanjat, hankkeet ja projektit, joilla edistetään lukemista ja nostatetaan lukuintoa, ovat hienoja ja tärkeitä, mutta peräänkuuluttaisin vielä enemmän aivan perusasioita, pitkäkestoista toimintaa, yleistä lukemisen ja kirjallisuuden arvostuksen kulttuuria. Kaikki lähtee mielestäni nimittäin asenteesta ja arvostuksesta. Lasten ja nuorten lukemisesta puhuttaessa se tarkoittaa myös asennetta lasten- ja nuortenkirjallisuutta kohtaan. Siinä on minusta meillä liki kaikilla aikuisilla parantamisen varaa. Jos ihminen pitää itseään monipuolisena kirjallisuuden tuntijana, pitäisi nähdäkseni voida olettaa, että se tarkoittaa myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden seuraamista. Aivan liian usein näkee vaikkapa Facebookissa keskusteluketjuja, joissa pyydetään vinkkejä lasten- ja nuortenkirjoista – ja ketju täyttyy kommenteilla teoksista, joita aikuiset ovat itse lukeneet nuoruudessaan. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta kommentit kertovat mielestäni myös siitä, ettei nykyistä kirjallisuutta tunneta tarpeeksi hyvin.

Ongelma ei ole siinä, etteikö meillä Suomessa olisi tarjolla monipuolista, monimuotoista, erilaisille ja eritasoisille lukijoille sopivaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Sitä nimittäin todella on. Ongelma on siinä, etteivät nämä kirjat löydä tietään lasten ja nuorten luo. Tässä tulee mukaan meidän aikuisten vastuu. On meidän vastuullamme, että uusista kirjoista löytyy tietoa ja että niitä nostetaan esiin. Se on kustantamoiden vastuu. Se on kirjakauppojen vastuu. Se on median vastuu. On kuvaavaa, että vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon kuudesta ehdokaskirjasta vain kaksi oli arvioitu Helsingin Sanomissa. Aikuisten kaunokirjallisuuden ehdokaskirjoista oli arvioitu kaikki kuusi. Jos suhdeluku olisi ollut toisinpäin, siitä olisi varmasti noussut meteli ja kohu. Nyt harva varmaan edes kiinnitti asiaan huomiota. On tekopyhää olla huolissaan lasten ja nuorten lukemisesta ja samalla sysätä lasten- ja nuortenkirjallisuutta marginaaliin ja hiljaisuuteen tai ajatella, että ”se on jonkun muun asia”. Ei se ole. Se on meidän kaikkien asia.

Kirjojen tulee olla jokaisen saavutettavissa varallisuudesta ja liikkumiskyvystä riippumatta.

Yksi keskeinen tekijä on tietenkin myös koulu. Vaikka lukemisen tapa ja kulttuuri lähtevätkin jo kotoa, uskon myös koulun merkitykseen. Lukukeskuksen suurin yksittäinen tehtävä on välittää kirjantekijöiden vierailuja kouluihin, kirjastoihin ja muihin paikkoihin. Tiedän, että koulut ja kunnat kamppailevat vähentyvien määrärahojen paineessa, mutta lähetän silti toiveen: älkää leikatko näistä vierailuista! Lukemiseen innostava vierailu on eräs parhaita asioita, mitä lapsen tai nuoren kouluvuoteen voi tarjota. Ja uskaltakaa haastaa ajatteluanne vierailujen suhteen: tekijävierailun voi hyvin nivoa osaksi jotain ilmiötä tarkastelevaa opetusta! Kirjailijan voi kutsua puhumaan vanhemmille lukemisen merkityksestä! Teoksiin liittyen voi tehdä pidempiä projekteja! Vaatii hieman vaivaa ja viitseliäisyyttä koululta, että vierailu ei ole vain 45 minuutin luento auditoriossa usealle sadalle oppilaalle, mutta väitän, että hyöty on vaivaan nähden moninkertainen. Kun uuden Pisa-tutkimuksen tulokset näyttävät huolestuttavasti sen, että Suomessa oppiminen on eriarvoistunut, on yhä tärkeämpää kiinnittää koulussa huomiota siihen, että mahdollisuudet lukemiseen ja kirjallisuudesta innostumiseen olisivat tarjolla kaikille oppilaille, taustasta riippumatta.

Koulujen ohella merkittäviä paikkoja ovat kirjastot. Olemme pitkään ylpeilleet hienolla kirjastojärjestelmällämme, joka antaa kaikille ilmaiseksi avaimet kirjojen maailmaan. Kirjastot ovatkin mielestäni kansallisaarre, josta on syytä pitää kiinni. On äärimmäisen arvokasta, että meillä on niin isoja kirjastoja kuin pieniä kirjastojakin. Lähikirjastot ja kirjastoautot ovat tasa-arvotekijöitä. Kirjojen tulee olla jokaisen saavutettavissa varallisuudesta ja liikkumiskyvystä riippumatta.

Vaikka joulu lähestyy, pelkkä hyvä tahto ei lukemisen edistämisessä riitä. Tarvitaan tekoja. Joululahjaksi toivonkin sitä, että tämä otettaisiin tosissaan huomioon valtion ja kuntien budjeteissa. Entä mitä meistä jokainen voi omalta osaltaan tehdä? Ainakin jotain seuraavista:

1. Osta lapselle ja nuorelle joululahjaksi kirja.
2. Ota selvää uusista lasten- ja nuortenkirjoista vaikkapa kustantamoiden sivuilta ja poimi sieltä omalle lukulistallesi kiinnostavimmat.
3. Puhu, puhu, puhu kirjoista. Kirjoita niistä. Suosittele niitä.
4. Jos olet opettaja, mieti miten voisit käyttää opetuksessasi kirjoja vielä enemmän.
5. Jos sinulla on siihen mahdollisuus, tilaa kirjantekijävierailu tai kirjavinkkari.
6. Ole oman elämäsi ja lähipiirisi lukulähettiläs.

Salla Simukka
Kirjoittaja on Lukukeskuksen hallituksen puheenjohtaja ja kirjailija