Juuri nyt ranskalaisen kirjallisuuden yhdeltä omaleimaisimmalta tekijältä on mahdoton välttyä, myös Suomessa.

Se alkoi Pohjoismaissa jo kauan sitten 1980-luvun puolella. Norjasta sana levisi muihin naapurimaihin, Suomeenkin vuonna 1991 ja 1992, kun näillä perukoilla julkaistiin teokset W eli lapsuudenmuisto ja Tiloja/Avaruuksia. Ja nyt, 36 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, Georges Perec (1936–82) on yksi tämän hetken kuumimpia käännöskirjallisuuden nimiä.

Ruotsissa kirjailijan tuotannosta on 2010-luvun mittaan käännätetty viisi pienehköä teosta. Lista jatkui keväällä 2018, kun lähes kaikki ruotsinnokset julkaissut Modernista-kustantamo otti kahdesta 2000-luvun alun käännöksestä uudet painokset.

Perec näyttää tulleen karmit kaulassa takaisin Suomeen.

Tanskassa suunta on sama. Vuonna 2016 julkaistiin Perecin tilaa käsittelevistä kirjoituksista vajaa 400-sivuinen kokoelma. Entäpä Norja? Perecin teksteistä on vuonna 2011 norjannettu enimmäkseen pitkää vitsiä muistuttava, palkankorotuksen pyytämisen vaikeuksia käsittelevä kirjanen. Hyvä niinkin.

Oulipo (L’Ouvroir de littérature potentielle) -taustastaan tunnetun Perecin alati kasvava suosion syynä on koko ajan paremmin ymmärretyn kirjallisen merkityksen lisäksi hänen suhteellisen nopea nousunsa Pléiade-sarjaan, Ranskan merkittävimpään kirjalliseen kaanoniin. Vuonna 2017 sarjassa julkaistiin kaksi Perecin Œuvres (suom. ”Teokset”) -volyymia, minkä myötä mediahuomio oli taattu. Lisäksi Ranskassa julkaistiin vuonna 2016 ensimmäistä kertaa Perecin vasta löydetty ja lähinnä tutkijoiden reposteltavaksi jäävä nuoruudenteos L’attentat de Sarajevo (”Sarajevon laukaukset”).

Hyvältä näyttää täälläkin, sillä Poesia julkaisi vuoden 2018 alussa vihkosarjassaan Perecin novellin ”Talvinen matka”, joka on postmodernin tekijyysteeman keskeisiä tekstejä. Ja heti perään keväällä 2018 ilmestyi Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus), joissa esitellään ruotsalaisen Fabian Kastnerin teokseen liittyvää plagiaattikohua, joka taas liittyy suoraan Perecin ”Talviseen matkaan”.

Sitä ennen joulukuussa 2017 ehti Parnasso-lehti julkaista kirjailijan viimeisiksi töiksi jääneeseen Ellis Island -hankkeeseen liittyvän tekstin ”Ellis Island. Projektin kuvaus” (suom. Päivi Kosonen). 12 vuoden suomennostauon jälkeen Perec näyttää tulleen karmit kaulassa takaisin Suomeen – tai ainakin Suomen yliopistoihin.

***

Tuoreeltaan Pereciä on käynyt ulkoiluttamassa joukko ansioituneita tutkijoita ja kirjailijoita kirjallisuuden dosentin Teemu Ikosen luotsaamana: syyskuun alussa julkaistiin Mahdollisen kirjallisuuden seuran johdolla teos Menetelmällisen kirjallisuuden antologia. Siinä Oulipon ja samalla Perecin menetelmiä käsitellään teoreettisesta näkökulmasta parin kolmen artikkelin verran ja päälle päätteeksi erilaisin kaunokirjallisin sovellutuksin. Teoksen lopusta löytyy muun muassa Markku Eskelisen ja Jaakko Yli-Juonikkaan menetelmällinen tekstikokonaisuus ”200 578 509 309 952 Talvimatkaa”.

Täytynee kerrata Perecin ”Talvisen matkan” juonta: Elokuussa 1939 kirjallisuuden professori Vincent Degraël näkee tuttavansa kirjahyllyssä Hugo Vernier’n teoksen nimeltä ”Talvinen matka”. Sitä lukiessaan hän panee merkille elementtejä ja sitaatteja, joita on tavannut 1800-luvun lopun kirjailijoilla. Ensi alkuun plagiaatilta tuntunut kirja on kuitenkin julkaistu 1864, eli ennen kuin yksikään hänen ”siteeraamistaan” kirjailijoista oli kirjoittanut sittemmin lukijoiden mieliin painuneita säkeitä. Tutkija ryhtyy metsästämään lainauksia ja selvittämään teoksen taustoja, mutta toinen maailmansota keskeyttää hänet. Kun päähenkilö pääsee takaisin tutkimustensa ääreen, teosta ei löydy enää mistään. Ainoastaan paratekstuaaliset muruset eli bibliografiset tiedot ja tyhjä kohta Kansalliskirjaston hyllyssä todistavat teoksen aiemmasta olemassaolosta. Jäljelle jää epäily teoksen tarkoituksellisesta tuhoamisesta.

Erityisen oulipolaisen ja mahdollisen rajoja kokeilevan Perecin novellista tekee sen myöhempi elämä; novellin suomentajan Sami Sjöbergin sanoin kyseessä on ”episodinen kollektiiviromaani”. Oulipon piirissä monet kirjailijat ovat vuorollaan jatkaneet ”Talvisen matkan” (ransk. ”Le voyage d’hiver”) aloittamaa kertomusta. Vuodesta 1994 alkaen ilmestyneiden osien otsikoista voi vain arvailla, missä mennään: ”Le voyage d’hier”; ”Le voyage d’Hitler”; ”Le voyage d’Hoover”; ”Le voyage du ver” ja niin edelleen. 22 osaa myöhemmin tarina jatkuu yhä, ja tämä siis yksinomaan Ranskassa ja muunkielisiä jatko-osia mukaan lukematta. Tätä Oulipon ”monokielisyyttä” (määritelmästä kiitos Eskeliselle) Eskelinen ja Yli-Juonikas purkavat ja laajentavat soveltaessaan Perecin masterversiota suomen ehdoin suomeksi.

Isän kuolema sodassa ja äidin katoaminen keskitysleirille on ollut useiden Perecin teosten teemana.

Katkos, tuho, silpominen ja fragmentti ovat postmodernin kirjallisuuden tunnusomaisia piirteitä. Silti Perec, ”aina ja kaikkien mielestä yhtä sympaattinen”, kuten ranskalainen radiotoimittaja Matthieu Garrigou-Lagrange oivallisesti määritteli, pysyttelee useimmiten etäällä määreisiin liitetyistä armottomista merkityksistä ja vetää lukijat puoleensa lähinnä positiiviseksi ymmärrettävällä leikkisyydellään. Epätäydellisyys, muottiin kätketty valuvika ja kohtalokas vaje ovat kuitenkin hänen taiteensa ydinaluetta. Samaan rekisteriin sopivan vajavaisen kohtalon täyttää myös ”Talvisen matkan” professori Degraël, joka ei koskaan saa kadonnutta teosta käsiinsä ja jättää jälkeensä kirjan – koodeksimallisen muotin – nimeltä ”Talvinen matka”, jossa on kahdeksan täyttä ja 392 tyhjää sivua.

Perec, jonka luomismekanismeihin ja rajoitteiden soveltamiseen voisi olettaa liittyvän jonkinlaista epäinhimillistä kylmyyttä tuon mekanismin koneenkaltaisuuden vuoksi, on osoittanut, että juuri päinvastainen on totta – eli mahdollista. Perecin oma elämäntarina ja sen keskeinen puute, isän kuolema sodassa ja äidin katoaminen keskitysleirille, on ollut Perecin teosten teemana La Disparition (1969) -romaanista alkaen. Pereciä itsekin suomentanut Päivi Kosonen nostaa Kiiltomatoon kirjoittamassaan ”Talvisen matkan” kritiikissä biografiset elementit esiin myös tämän novellin tulkinnassa. Puran hänen kainon huomionsa sanoiksi: otsikon voi tulkita viittaavan kirjailijan äidin helmikuiseen Auschwitzin-matkaan, josta ylöskirjatut tiedot ovat viimeinen merkintä Perecin äidin olemassaolosta. Onhan novellin teema tyystin pereciläinen: täydellinen ja jälkiä jättämätön tuho.

***

Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa ilmoitetaan Perecin lukijoille hyvä uutinen. Lipogrammiin eli kirjaimen käyttämättä jättämiseen perustuva La Disparition -romaani on parhaillaan työn alla suomentaja Ville Keynäksellä. Alkuteos on kirjoitettu ilman ranskan yleisintä kirjainta e:tä, ja suomennoksessa pois jäänee Keynäksen mukaan suomen yleisin kirjain a. Tällainen lipogrammaattinen rajoitus on tuttu kaikille menetelmälliseen kirjallisuuteen perehtyneille. Menetelmän sovellutuksiin on viimeksi voinut törmätä Ikosen toimittamassa teoksessa Sami Liuhdon ”Tuskien tiellä” -katkelmassa, suomennoskirjallisuuden piirissä vaikkapa Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia -teoksessa.

Perec tuntuu jääneen yliopiston underground-osaston suosimaksi kirjailijaksi.

Suomessa Perec-kuvaa määrittävät tällä hetkellä erityisesti hänen luovuutta ohjaavat tohtorisykerömäiset rajoitteensa, hyvästä syystä tietenkin, koska ne ovat keskeinen osa hänen taidettaan. Hänen kirjallista monialaisuuttaan ajateltaessa ei kuitenkaan tule unohtaa, mistä kaikki alkoi: vuonna 1965 ilmestynyt debyyttiromaani Les Choses on omaperäinen ja tietääkseni vailla luomistyötä ohjaavia rajoitteita kirjoitettu romaani ihmisten (tai kuluttajien) vieraantuneisuudesta suhteessa esineisiin. Samalla se on yhteiskuntakritiikki työn, tuotannon ja materialla kyllästetyn elämän suhteista. Aikana, jolloin ainakin helsinkiläisissä lähikaupoissa myydään pikemmin tanskankielisiä sisustuslehtiä kuin kotikielisiä kulttuurijulkaisuja, tällaisen luulisi herättävän edes kriittisimpien kiinnostuksen.

Epämääräistä puutetta, jonka teema toistuu kautta Perecin tuotannon, kuvataan Les Chosesissa niin loisteliaasti, että sopii melkein ihmetellä kotimaassa tavattua innostusta suomentaa Pereciä noinkin kokeellisesta päästä kuin La Disparition, koska samaan aikaan olisi tarjolla jotain ehkä laajempaakin lukijakuntaa kiinnostavaa. Perec tuntuu kuitenkin jääneen yliopistotutkijoiden ja yliopiston underground-osaston eli kokeellisen kirjallisuuden piirien suosimaksi kirjailijaksi, vaikka esimerkiksi Les Choses ja siinä käsitellyt taloudelliset näkökulmat saavat tuon tuosta tilaa ainakin ranskalaisissa medioissa. Arvaan, että Keynäksen halu suomentaa juuri La Disparition perustuu ainoastaan siihen, että ekspertti tarvitsee aitoja haasteita.

Toivotaan, että Keynäksen ennen pitkää ilmestyvän suomennoksen myötä Perec jatkaa myös täällä hyvin alkanutta matkaa.

Kaila Holma 
Kirjoittaja on suomentaja.
Kuva: Aleksi Malinen