On kulunut kohta kaksikymmentä vuotta siitä, kun sain julki ensimmäisen kaunokirjallisen käännökseni. Se oli pitkäaikaisen toiveen täyttymys. Unelman toteutumiseen tarvittiin (tuolloin aloittelevan) kustantamon kiinnostusta uutta tekijää ja hänen kirjaehdotustaan kohtaan sekä minun perusteellista pohjatyötäni ja sinnikästä ovien kolkuttelua.

Lisäksi minun oli oltava valmis tekemään työni melkein ilmaiseksi. Hyväksyin tilanteen, kun en muutakaan voinut. Onneksi osasin leipoa leipää ja yliopistolla sai printata ilmaiseksi. Ajattelin, että toimeentulopuoli järjestyisi myöhemmin. Tärkeintä oli päästä ammatin alkuun.

Kuulun niihin onnellisiin, jotka ovat saaneet suomentaa kaunokirjallisesti haastavia tekstejä: runoja, filosofiaa, proosan moderneja klassikoita. Olen saanut ehdotuksiani läpi kustantamoissa, töitä on riittänyt ja vaativia hankkeita on tuettu apurahoin. Nautin työstä, jossa käsityö- ja lukutaito kehittyvät koko ajan, jossa joudun jatkuvasti opiskelemaan uusia asioita ja luomaan joka kerta erilaisia käännösstrategioita.

Olen ylpeä ammattikunnastani. Kaunokirjallisten käännösten taso on Suomessa nautittavan korkea. Suomentajilla on esimerkillinen työmoraali. Kääntäjiin kasaantunut asiantuntemuksen ja erikoistiedon määrä on hämmentävä, minkä huomaa parhaiten, kun lähettää jonkin pulman tai kysymyksen yhteiselle sähköpostilistalle.

Minulle on käynyt hyvin.

Törmäsin hiljattain ikäiseeni kollegaan, joka kertoi ryhtyneensä kosmetiikan verkostomyyjäksi. Vaikka kiinnostavia suomennostöitä riittää ja apurahoitustakin on tullut, hänellä ei ole varaa olla päätoiminen suomentaja. Yhtälö ei kerta kaikkiaan toimi, vaikka työviikko on usein seitsenpäiväinen eikä lomia juuri ole, harvoin edes parin päivän hengähdystaukoa kahden kirjan välissä.

Pian tämän jälkeen kuulin toisesta kollegasta, joka on alkanut opiskella puutarhuriksi. Kolmannesta, joka miettii hoitoalaa. Suomennostyö maittaisi, mutta reunaehdot ovat kovat ja uupumus painaa.

Kollegojen ratkaisut panevat miettimään omaa ”hyväosaisuuttani”. Olen pitänyt melkein itsestään selvänä, että tämä nyt on tällainen (naisvaltainen) matalapalkka-ala. Kuitenkin teen työtä liikeyrityksille, joiden myymää tuotetta – käännöskirjaa – ei olisi olemassa ilman minun työpanostani.

Paremminkin olisi siis voinut käydä. Olisi voinut käydä niin, että työstä maksettaisiin kohtuullinen korvaus ja välillä pääsisi lomalle. Niinkin olisi voinut käydä, että käännöspalkkiot kerryttäisivät eläkettäni. Olisi voinut käydä niin, että karttuva kokemus ja ammattitaidon kehittäminen näkyisivät edes jollain tavoin ansiotasossani.

Kuukausitulo alle tuhat euroa

Lasken, että viime romaanikäännöksestäni minulle jäi käteen alle tuhat euroa kuussa, enkä tällöin edes huomioi kirja-aloitteeni vaatimaa parin viikon pohjatyötä, jonka tein omalla riskillä: lukemista, pohtimista ja lausunnon laatimista. Liikemaailman kielellä olen toiminut kustantajan konsulttina – pitäisikö sanan tuoda mieleen hulppea laskutus?

Käännöksissä ja niiden vaikeusasteessa on tietysti eroja, mutta oma kokemukseni on, että tuhannen euron bruttokuukausituloille on vaikea päästä ainakaan 40 tunnin työviikolla. Kollegoilta kuulee hyvin samansuuntaisia lukuja. Tuo bruttoansio tuntuu olevan aika tavallinen kokeneilla, kaikkein vaativimpia tekstejä kääntävillä ammattilaisilla.

Monet kertovat 700–900 euron ”kuukausipalkasta”. Yhdessä vuosiapurahan kanssa (noin 1300 euroa kuukaudessa), jollaisen saa vain muutama suomentaja vuosittain, voi hyvässä lykyssä päästä parin tonnin bruttopalkkaan. Bruttosummasta vähennetään paitsi verot myös 20,8 prosentin yrittäjäeläkemaksu.

Suomen kääntäjien ja tulkkien liitossa on laskettu suomennetun sivumäärän suhdetta kuukausiansioihin. Nykymarkkinoiden korkeimmilla taideproosapalkkioilla (noin 14 euroa 1000 merkiltä) pääsee 1300 euron verotettavaan kuukausituloon, jos suomentaa noin tuhat sivua vuodessa (luvussa on jo huomioitu YEL-maksu ja jonkin verran tulonhankkimisvähennystä). Tuhat sivua on paljon, varsinkin jos teksti on taiteellisesti kunnianhimoista ja siten hidasta käännettävää.

Äkkiseltään arvioituna palkkiot pitäisi kaksin- tai jopa kolminkertaistaa, jos niiden haluttaisiin edes jollakin tavoin vastaavan työn vaatimuksia.

”Taloudellinen tilanne äärimmäisen kriittinen”

Yleiseurooppalainen kirjallisuuden kääntäjien yhteistyöelin CEATL tutki vastikään kaunokirjallisuuden kääntäjien palkkioita eri Euroopan maissa. Suomi sijoittui vertailun häntäpäähän. Kaunokirjallisuuden suomentajat tienaavat meillä 44 prosenttia teollisuus- ja palvelusektorin työntekijän keskipalkasta, joka on 2730 euroa. Vain Italian luku oli alhaisempi.

CEATL:n selvityksessä todetaan, että ”Kreikassa, Saksassa, Suomessa, Itävallassa, Tanskassa ja Sveitsissä kääntäjien taloudellinen tilanne on äärimmäisen kriittinen; päätoimiset kirjallisuuden kääntäjät joutuvat elämään alituisessa epävarmuudessa, sanalla sanoen köyhyysrajalla.”

Suomen tilanne on hälyttävä kahdesta syystä. Ensinnäkin käännöskirjojen osuus julkaistuista kaunokirjoista on meillä edellä mainitun maaryhmän korkein, 66 prosenttia (esimerkiksi Saksassa osuus on vain 22 prosenttia). Toiseksi me olemme Tanskan lisäksi ”kriittisen” ryhmän ainoa maa, jossa vähintään puolet kaunokääntäjistä on päätoimisia. Pelissä on siis kokonaisen ammattikunnan tulevaisuus.

Suomentajista on pidettävä parempaa huolta. Suurin osa heistä on riippuvaisia tästä työstä saamistaan tuloista, ja moni sellainenkin, joka tekee henkensä pitimiksi muita sivuhommia, keskittyisi mielellään suomentamiseen. Päätoimiset suomentajat eivät ole marginaaliryhmä, ja kaunokirjallisuudestamme kaksi kolmasosaa on suomennettua.

Ei ole sama, kuka nämä kirjat kääntää. Jos suomentajat väsyvät ja yhä useampi laittaa hanskat naulaan, suomennosten taso laskee. On kyse ammattikunnan elinehdoista. ”Minkä tasoista voi yhteiskuntiemme välinen kirjallinen vuorovaikutus olla, jos kaunokirjallisuuden kääntäjien on pakko tehdä työnsä hutiloiden saadakseen ruokaa?” kysyy CEATL.

Asiaa ei paranna, että kääntäjien reaalinen ansiotaso on polkenut paikallaan tai jopa laskenut viime vuosikymmenellä. Kääntäjien liiton selvityksen mukaan käännöspalkkiot ovat nousseet 15 ja elinkustannukset 18 prosenttia vuosina 1997–2007. Luvussa ovat mukana kaikki kirjallisuuden lajit, myös tietokirjallisuus. Taideproosan palkkiot ovat nousseet samana aikana 21 prosenttia, mikä on sekin vain puolet yleisen ansiotasoindeksin noususta.

Palkkiotasolle ei ole asiaperusteita

Kovat faktat saavat minut katsomaan ammatillista toimintaympäristöäni uusin silmin. Suomennosten korkea taso ja suomentajien omistautuvuus työlleen tuntuu suoranaiselta ihmeeltä.

Elleivät he sitten tee sitä rakkaudesta taiteeseen. Pirullinen sanapari saattaa selittää paljonkin. Ehkä se paljastaa ei vain käännös- vaan koko kulttuurialaa vaivaavan ajattelutavan, joka näiden ongelmien taustalta löytyy. Suomentajana minun pitää tyytyä vähään, koska nautin työstäni niin paljon.

Kutsumuksen ja ansiotyön välinen kaksoissidos on uuvuttava. On uuvuttavaa selittää palkkioneuvottelujen toiselle osapuolelle, että minä ihan oikeasti yritän elättää itseni tällä työllä – ikään kuin tämä ei sitä tietäisi. Keskustelujen sanomattomana pohjavireenä on ammattilaisuuttani loukkaava ajatus, tai ainakin vakiintunut käytäntö, jonka mukaan minulle ei kuulu maksaa kohtuullista korvausta – toisin kuin vaikkapa teolliselle muotoilijalle tai arkkitehdille, joka on niin ikään taiteellisen tuotantoprosessin avainhenkilö ja työskentelee liikeyrityksen laskuun. Tämä on rakenteellinen ongelma, johon ei löydy yksittäistä syntipukkia. Juuri siksi se vaatii asioiden ajattelemista uudelleen.

Kirjakielemme on luotu suomentamalla, ja ammatin juuret juontavat 1800-luvun loppupuolelle. Ammattikunta on kuitenkin nuori, sillä päätoimisia suomentajia on ollut vasta 1970-luvulta, jolloin pääsimme apurahajärjestelmän piiriin. Ihmeteltävän lyhyessä ajassa ammattikunta on saavuttanut yleisen arvostuksen, joka näkyy paitsi mediajulkisuudessa myös kansalaisten arvostuksia mittaavissa kyselytutkimuksissa.

Toisella, talousjärjestelmässämme vallitsevalla mittarilla mitattuna olemme yhteiskunnan pohjasakkaa. Raha on yhtaikaa symbolinen ja mitä kouriintuntuvin arvostuksen mittari, josta puhuminen kuitenkin yhä koetaan kulttuurialalla jotenkin kiusalliseksi. Emmehän me tee tätä rahan takia, emmehän?

Ajatustottumukset ja vakiintuneet käytännöt istuvat tiukassa. Siksi on syytä muistuttaa, ettei vallitsevalle palkkiotasolle ole järjellisiä asiaperusteita. On vain niin sanottuja talouden realiteetteja, joiden nojalla arvokeskustelua tehokkaasti vältellään. On vain pragmaattisia syitä, joista yksi on se että meillä ei juuri ole neuvotteluvaltteja, rumasti sanottuna painostuskeinoja. Emme ole avainryhmä yhteiskunnan perustoimintojen kannalta, mutta sivistysperustan kannalta kyllä.

Suomentajan ammatin harjoittamiselle pitää saada kestävät edellytykset. Tämä työ on vielä kesken. Siinä tarvitaan nyt paitsi meitä suomentajia myös kustantajia ja ennen kaikkea avointa keskustelua suomentajien ja kustantajien välillä. Olisi mukavaa, jos tätä hienoa ammattia voisi ihan vakavissaan suositella seuraavan sukupolven kielitaitoisille kirjallisuudenrakastajille, jotka siitä unelmoivat.

CEATL:n selvitys (englanniksi):
http://www.catl.eu/docs/surveyuk.pdf

###

Tarja Roinila on suomentaja, joka suomentaa espanjasta, ranskasta ja saksasta. Hänen viimeaikaisiin töihinsä kuuluu espanjalaisen nykyrunouden antologia Katu kadulta taivaaseen (WSOY, 2008) yhdessä Jukka Koskelaisen kanssa. Roinila ja Koskelainen palkittiin teoksesta Irene ja Kalevi Sorsan kääntäjäpalkinnolla.