Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaunokirjallisuus ja elämäkerrallisuus

Jan Kaus, 6.9.2011

Tässä virkkeessä Haug sanallistaa laajemman suuntauksen, joka on ottamassa hallitsevan roolin virolaisessa nykykirjallisuudessa. Haug on oikeassa sanoessaan, että Jõeruutin kirja edustaa ”sisäistä pyhiinvaellusta”. Jõeruut on itse kertonut haastattelussa, että haluaa päästä lähemmäs itseään. Tällainen tunnustus ilmentää Viron kirjallisuudessa yhä merkittävämmässä roolissa olevaa omaelämäkerrallisuuden aspektia. Ei siis oikeastaan kaunokirjallisuutta, vaan elämäkertakirjallisuutta. Fiktion rinnalle ovat nousseet kirjan muotoon kirjoitetut muistojen, tunteiden, tekemisten kuvaukset.

Maineikkaassa virolaisessa kirjallisuuslehdessä Loomingissa ilmestyi hiljattain Toomas Haugin arvostelu diplomaatti, kirjailija Jaak Jõeruutin henkilökohtaisia kokemuksia romantisoivasta teoksesta Muutlik. Kirjallisuudentutkija Haug kirjoittaa: ”Aikana, jolloin kirjailijat eivät pysty enää luomaan merkityksellisiä henkilöhahmoja, heidän pitää pistää itsensä entistä enemmän peliin.”

Toomas Haug ei ole ensimmäinen, joka on nostanut esiin omaelämäkerrallisuuden poikkeuksellisen laajan levikin Viron nykykirjallisuudessa. Vuoden 2008 lopussa teologi ja kolumnisti Toomas Paul julkaisi esseen ”Postbelletristlik ajastu”, jossa hän kirjoittaa, että kansallispuvut ja kaunokirjallisuuden rooli tunteiden kasvattavana ovat menneisyyttä. Paul näkee reality show’n menevän kirjojen edelle.

Puheenvuoron ajoitus oli osuva, sillä vuonna 2008 omaelämäkerrallisen kirjallisuuden määrä kasvoi räjähdysmäisesti – kaksi autobiografista teosta hallitsi myyntilistoja ja ne olivat myös kriitikkojen suosiossa. Teoksessaan ”Ajapildi sees” tunnettu kielitieteilijä ja toimittaja Mari Tarand kuvaa nuoruuttaan ja keskittyy kertomaan veljestään, yhdestä Viron legendaarisimmista ja rakastetuimmista runoilijoista Juhan Viidingistä.

Tarandin kirjaa suositummaksi osoittautui rock-muusikko ja tv-toimittaja Mihkel Raudin tarkoituksellisen rivo ja skandaalinmakuinen Musta pori näkku, joka kertoo värikkäästi Raudin nuoruusajoista ja alkoholismista. Jos Mari Tarandin teoksessa on yleinen, yksilön tarinan ylittävä taso, Raudin teos näyttää, että reality show tai viihteellinen itsepaljastuksen malli on siirtynyt television ruudulta kirjaan.

Raud julistaa tätä asennetta heti teoksensa alussa väittäessään, ettei taideteosta määrittele sen muoto ja sisältö vaan sen tekijään liittyvät siivottomat elämäkerralliset faktat, mahdollisimman henkilökohtainen, suora ja sensuroimaton henkilötarina. Valtavasti myynyt Musta pori näkku teki lumipallosta lumivyöryn. Parin viime vuoden aikana on Viron kaunokirjallisuutta – myös runoutta – käsittelevissä teksteissä toistunut tiuhaan käsite ”uusi suoruus” tai ”uusi rehellisyys”. Se on alkanut vaikuttaa myös lukemiseen: yhä useammin kaunokirjallisuuden tulkinnassa lähdetään yksinkertaisuuden tavoittelemisesta: edellytyksestä, että kertovan minän ääni on myös tekijän ääni.

Tämä tuskin tuntuu suomalaisesta lukijasta yllättävältä, sillä kuuluisuuksien elämäkerrat, matkakirjat ja muut itsestä kertomisen muodot ovat olleet Länsi-Euroopassa luonnollinen ilmiö jo pitkän aikaa. Tendenssi kiinnostaa Virossa juuri siksi, että sen vaikutus koetaan erityisinä, ja että merkittävä osa niin sanotuista kaunokirjailijoista yrittää saada osansa omaelämäkertakirjallisuuden suosiosta. Enemmänkin – kenties joku nykyajan klassikkokirjailija on jopa edistänyt sitä ja sanallistanut omaelämäkerrallisen suuntauksen syvempiä syitä.

Tarkoitan ennen kaikkea Tõnu Õnnepalua, yhtä merkittävimmistä viime vuosien prosaisteista, joka kenties ensimmäisenä nykykirjailijana alkoi tietoisesti leikkiä omaelämäkerrallisuuden mahdollisuuksilla. Vuonna 2002 häneltä ilmestyi Anton Nigovin nimen alla teos Harjutused, joka salanimen käytöstä huolimatta sisältää henkilökohtaisia mietteitä maasta ja taivaasta, elämästä ja kirjallisuudesta. Sitä on pidetty yhtenä itsenäisen Viron merkittävimmistä kaunokirjallisista teoksista.

Teoksen rinnalle tuli myöhemmin muita samankaltaisia, henkilökohtaisista mietinnöistä koostuvia laajoja kirjoja. Õnnepalu julisti, että ”minä” on ainoa vakavasti otettava ongelma, joka on vielä jäänyt länsimaiselle kirjallisuudelle, että minun ”minäni” on ainoa kirjoittamisen arvoinen asia.

Rivien väliin, rivien välistä

Omaelämäkerrallisuuden voittokululle voi Viron kontekstissa löytää myös laajempia selityksiä ja perusteita. Ei sovi unohtaa Viron lähihistoriaa. Yksi laajimmalle levinneitä kielikuvia, jota käytetään neuvostoajan kirjallisuutta kuvailtaessa, on rivien väliin kirjoittaminen ja rivien välistä lukeminen. Se tarkoittaa tulkintatapaa, jonka ideana on sisällön kaunokirjallinen naamioiminen, mahdollisimman hienovarainen ja taitava salaaminen niin, että ihannetapauksessa toiset (esimerkiksi sensorit tai kommunistisen puolueen avainhenkilöt) lukevat tekstin toisessa rekisterissä ja toiset (vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta haaveileva virolainen lukijakunta) ymmärtävät tekstin rivienvälisen merkityksen.

Uudelleenitsenäistymisen jälkeen monimutkaiselle käytännölle ei ole enää ollut tarvetta. Virolaisessa kirjallisuudessa saattoi sitä vastoin aistia juopumisen mahdollisuudesta sanoa suoraan. Runoudessa tämä välitön kirjoittaminen saavutti huippunsa 2000-luvun alussa, jolloin juuri Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen debytoinut kirjallinen sukupolvi julkaisi kaikkein vahvimmin yhteiskuntakriittiset runokokoelmansa. Näitä runoilijoita ovat fs, Elo Viiding, Jürgen Rooste mutta myös vanhemmat Kivisildnik, Kalev Kesküla ja jopa Mats Traat.

Omaelämäkerrallisen suosio on kenties tämän juopumisen toinen kirjallinen laine, joka ilmenee nyt proosassa. Uskon, että esimerkiksi matkakirjallisuuden määrän huikea kasvu liittyy jollain tapaa neuvostoaikaiseen umpinaisen tilan kokemukseen. Sitä ajatellessa kannattaa palauttaa mieleen se paradoksaalinen seikka, kuinka Neuvostoliittoa mainostettiin yhtenä kuudesosana maapallon pinta-alasta: liikkumistilaa periaatteessa oli, mutta pääsy loppuun viiteen kuudesosaan oli visusti suljettu.

Vaikuttaa siltä, että virolaiset näkevät matkustamisen vieläkin vapauden konkreettisena symbolina. Virosta lähtemistä pidetään onnistumisena, saavutuksena, hyvän elämän empiirisenä takuuna. Samasta syystä johtuu myös matkakirjojen valtava tulva, minkä näkyvin esimerkki on niin sanottu ”Minu”-sarja (Minu Mongoolia, Minu Alaska, Minu Soome jne). Se onkin tämänhetkisen elämäkerrallisen kirjoittamisen helpoiten lähestyttävä osa.

Syy siihen, että omaelämäkerrallisuus sopii tämänhetkisille kirjamarkkinoille, voi olla kulutusyhteiskunnan itsensä toteuttamisen ihanteiden ja mallien voimistuminen kommunismin jälkeen. Viihdemedia elää ihmisen minä-kokemuksista, elämän niistä puolista, joita Mihkel Raud nimittää siivottomiksi. Elämäntyyli- ja viihdelehtien harrastama paljastaminen ei ole vain fyysistä. Vaikuttaa siltä, että itsepaljastuksen retoriikka alkaa kulkeutua viihdelehdistä kirjoihin.

Kirjan merkitys muuttuu. Kenties tämänkin seikan ymmärtäminen on sidoksissa Viron historialliseen tilanteeseen. Neuvostoajan yhteiskunnassa kirjan ostaminen oli usein pieni, melko vaaraton mutta samalla selkeä vastalause valtiolliselle yhtenäistämispolitiikalle. Tuolloin hankitun kirjan ei suinkaan tarvinnut olla virolaisen kirjailijan kirjoittama – riitti että teos oli vironkielinen. Brežnevin aikaisten kotien kirjahyllyihin myytiin kymmeniätuhansia niteitä esimerkiksi vironkielistä William Faulkneria tai Marcel Proustia. Kaikki eivät lukeneet ostamiaan teoksia, mutta jo niiden kysyntä mahdollisti kirjoitetun kulttuurin roolin yhteiskunnallisen kasvun.

Rivien väliin kirjoittaminen mahdollisti sen, että jokainen kriittinen teos voitiin yhdistää neuvostoyhteiskunnan etuun – näin saatettiin avoimesti oikeuttaa monien maailmankirjallisuuden klassikoiden virontaminen ja julkaisu. Nykyään kirja on kadottanut merkityksensä vapaudenkaipuun aseena. Kun neuvostoajalla kirjoista rakennettiin yhdelle etniselle yhteisölle kulttuuris-poliittista suojamuuria, nyt on yhä enemmän kirjoja, joita kirjailija käyttää oman asemansa vahvistamiseen tai korostamiseen – mikä usein tarkoittaa, että oleellista ei ole myytävän tuotteen laatu vaan määrä.

Tällaiset teokset vahvistavat osaltaan elämäkerrallisuuden erityistä asemaa Viron kulttuurissa. Ne ajavat kaunokirjallisuuden ja elämäkerrallisuuden punnukset epätasapainoon ja antavat vaikutusvaltaa kirjailijakunnan sille osalle, joka on työskennellyt tai kasvanut neuvostoajan vironkielisen kirjahyllyn edessä. Nyt he ovat tajunneet, että tuo kotoinen muisto ja kokemusten aarrearkku, köyhän ja sorretun yhteiskunnan vaatimaton turvapaikka on muuttumassa kasaksi jätepaperia. Muistikulttuurin tilalle on tullut tajuntakulttuuri.

Kirjallisuus itsepaljastuksen välineeksi

Kenties ei olisi syytä valittaa, jos tällainen tilanne ei lisäisi epäselvyyttä kirjallisuuden ymmärtämisessä ja tulkinnassa. On nähtävissä, että Roland Barthesin vapauttava visio Tekijän kohtalosta ei ole toteutunut kirjallisuuden tulkinnassa – päinvastoin, yhä useammin voimme puhua nimenomaan Kirjan kuolemasta, koska teos esitetään avaimena Tekijän itsensä kehittämisen ja esittämisen projektiin. Toisin sanoen, ilman Tekijän hahmoa teoksella ei olisi itsenäistä pysyväisarvoa eikä merkitystä.

Kirjallisuudesta on tullut yksi itsepaljastuksen väline. Tähän voi lisätä Viron tilastokeskuksen Statistikaametin viimeaikaisen väitteen, että virolaisista yksi prosentti kirjoittaa joka viikko. Se tarkoittaa noin 13 000 ihmistä (kannattaa muistaa, että keskimääräistä tasokkaamman runokokoelman myynti ei yleensä ylitä 200 kappaletta). Kuka siis erottaa jyvät akanoista?

On osaltaan merkittävää, että Tõnu Õnnepalu pitää tekijää ja kertojaa sittenkin fiktiona, roolina, joka otetaan kerronnan ajaksi. Ehkä juuri sellainen laajemman itsereflektion mahdollisuus, tarve astua askel sivuun, tekee Õnnepalun tyylistä nautittavan ja panee aistimaan kaunokirjallisuuden silloinkin, kun sisältö on peittelemättömän elämäkerrallista? Itsensä esittely voi valitettavasti myös viedä voiton kirjailijasta. Toomas Haug pitää Jaak Jõeruutin kirjallisia tunnustuksia ”poseeraavan kyynis-sentimentaalisina”, mikä tarkoittaa, ettei ”minä” ole enää väline vaan päämäärä.

Mitä siis on tehtävissä? Minulla on vastaus. Yrittää kuvata inhimillisten kokemusten kerroksia fiktion avulla niin, että kuvausta ei tarvitsisi yhdistää tekijään, minun elämääni ja henkilööni, vaan inhimilliseen olemassaoloon yleisemmin. Perinteisiäkin romaaneja ilmestyy Virossa vielä jonkin verran. Ne eivät pistä silmään helposti, sillä niiden tekijöiden katse ei ole suunnattu ainoastaan itseen vaan myös menneeseen, olevaan ja tulevaan maailmaan.

Jan Kaus
Jan Kaus on virolainen kirjailija. Hän on työskennellyt Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 2004–2007.