Jännät paikat tiedonvälitykselle

Unohdettujen naisten tarinoita kerrottaessa unohtuivat työn tehneet tutkijat. Tietokirjallisuus sahaa omaa oksaansa, jos se katsoo olevansa vapautettu luotettavan tiedonvälityksen tehtävästä.

Nyt olen Journalisti-lehden päätoimittaja ja edistän kaikin voimin luotettavaa tiedonvälitystä. Kas, kello tuli neljä, ja nyt olen populaari tietokirjailija, joka yleistajuistaa ”supersiistiä” tutkimusta – sanasta sanaan – laajalle yleisölle.

Paljon on puitu Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -tietokirjan (2022) lähteiden käyttöä, niiden yhtenevyyttä ainakin yhden luvun osalta tutkijoiden kirjoitukseen ja sitä, saako lähes sanasta sanaan toistettua tekstiä sanoa plagioinniksi, jos on lisännyt loppuun ainakin melkein kaikki lähteet.

Minäkin kiinnitän huomioni Petterssonin lähteisiin, mutta siitä näkökulmasta, miten ne vesittävät hänen omaa puolustautumistaan.

Meillä taitaa olla sama päämäärä

Pettersson esittää toistuvasti, että hän ja tutkijat ovat samalla asialla mutta erilaisin menetelmin. Helsingin Sanomien (15.9.2022) ensimmäisessä jutussa Pettersson kommentoi:

”Vilpitön toiveeni on tuoda näiden unohdettujen naisten tarinoita esille, ja arvelen, että näillä tutkijoilla on tismalleen sama toive.” Hän jatkaa: ”He toimivat tieteen kentällä ja minä populaarin tietokirjallisuuden kentällä, mutta päämäärä on sama. Olen toivonut voivani nostaa heidän tekemiään tutkimuksia yleisempään tietoisuuteen, ja olen luetellut ne kirjan lopussa, jotta ihmiset löytäisivät myös tieteellisemmän tekstin pariin.”

Ilmeisesti tarkoitus pyhittää keinot. Siitäkin voi keskustella, missä määrin tutkijoiden tavoitteena on nostaa ”jänniä tarinoita” esiin vai sittenkin tuottaa uutta ja luotettavaa tietoa tietystä aihepiiristä oman osaamisen ja perehtyneisyyden avulla.

Tai siitä, onko Petterssonin motiivi yksinomaan nostaa naisia ja tutkijoita. Journalistina Pettersson olisi varmasti voinut antaa tutkijoille näkyvyyttä jollain muullakin tavalla kuin kirjoittamalla naisista kirjan, jossa ainakin välistä on kovin vähän Petterssonin omaa kontribuutiota. Muutama journalistinen juttu tutkijoista tai heidän hengentuotteistaan palvelisi tiedonvälitystä kenties paremmin kuin kirja, joka pitää joko ostaa, varata tai ladata lukuaikapalvelusta.

Samassa haastattelussa Pettersson kommentoi Nuppu Koivisto-Kaasikin tekstin unohtumista lähdeluettelosta: ”Se on tyhmää ja harmillista ja selkeästi virhe, josta olen pahoillani ja joka korjataan seuraaviin painoksiin.”

Niinpä niin. Jännät tutkijat eivät suinkaan aina saa teoksilleen seuraavia painoksia. Ei ihme, jos työn ”valuminen” populaariin ja myyvään tietoteokseen ilman ”krediittiä” harmittaa.

Kuten minua viisaammat ovat huomauttaneet, Petterssonin emansipatorinen eetos, eli halu nostaa jänniä naisia, ei nyt ongelmitta asetu yhteen hänen käytännön toimiensa kanssa: mitä jää viivan alle, jos historian jänniä naisia nostaakseen hyväksikäyttää nykypäivän jännien tutkijanaisten työtä?

Etenkin kotimaista tutkimusta julkaistaan kasvavissa määrin avoimesti. Journal.fi-portaalista löytää jos jonkinlaista jännää tiedelehteä luettavaksi. Niitä voi popularisoida levittämällä tietoutta, eikä kopioimalla tekstiä omaan kirjaan.

Mitä on Petterssonin popularisointi?

Pettersson perustelee löyhemmän viittauskäytäntönsä niin Hesarissa kuin Demokraatissa teosten erilaisella yleisöllä. Demokraatin haastattelussa hän jopa harmittelee, että hänen kirjaansa arvioidaan ”tieteellisen julkaisun kriteereillä”, eikä populaarin tietoteoksen.

Entä mikä on Petterssonin panos popularisointiin, jos hän toistaa sanasta sanaan tutkijoiden tekstiä? Eikö sen pitänyt olla juuri niin vaikeaa, ettei se tavan lukijalle aukea?

Ovatko Petterssonin ja tutkijoiden yleisötkään lopulta erilaiset? Jo musiikintutkijoiden blogimerkinnästä käy hyvin ilmi, että Pettersson on hyödyntänyt 1) varsin hyvin saatavilla olevia aineistoja, kuten Ylen ja Kansallisbiografian verkkoaineistoja ja 2) jo varsin populaarille yleisölle suunnattuja aineistoja, kuten Teoksen kustantamaa ja populaaristi paljon puhuttua Uuden etsijät -teosta.

On vaikea kuvitella, miksi lukijat eivät ilman Petterssonin kirjan myötävaikutusta pääsisi näiden lähteiden äärelle. Tai miksi Ylen ”Musiikin syntymäpäiväkalenteri” vaatisi popularisointia.

Jotta keskustelu ei jäisi vain yhden luvun ruotimiseksi, otin tarkasteluun myös kuuden muun luvun lähteet, yhden kustakin osiosta, sekä jo mainitun Kajanus & Moberg -luvun. Jaottelin kussakin luvussa käytetyt lähteet ja vertailin niiden kokonaismääriä.

Jaottelu oli jossain määrin työlästä, sillä kustantajat eivät suinkaan aina anna selkeää kuvaa, milloin jokin teos on tutkijan popularisoimaa tietoa (esimerkiksi Suomen Akatemian E-kategoriaan kuuluva populaarille yleisölle suunnattu julkaisu, jolla on yhteys tutkimustyöhön), vertaisarvioitu tutkimus tai vertaisarvioimaton tutkimus. Näin siis ainakin silloin kun ei pääse kurkistamaan teoksen sisälle. Samalla on huomattava, että vertaisarvioitu tutkimus ei tarkoita, etteikö sitä olisi voitu kuitenkin suunnata myös laajalle yleisölle. Taulukointi on siis tulkinnan tulosta. Luvut toivottavasti ovat osapuilleen oikeat.

Voit ladata koonnin myös Excel-tiedostona, jos kuvan käytettävyydessä on ongelmaa.

Taulukon pohjalta voi huomata, että seitsemän luvun perusteella Petterssonin lähteissä painottuvat populaarit lähteet (esimerkiksi toiset populaarit tietokirjat), joita löytyi lähes jokaisesta tarkastellusta luvusta. Yhtä yleisiä olivat lehtiartikkelit (jälleen – hyvin populaareja) ja tutkijoiden jo valmiiksi popularisoimat julkaisut. Varsinaisia tieteellisiä julkaisuja oli vähän – Kajanus & Moberg -luvun neljästä kaksi oli nimenomaan tieteellisiä mutta suurelle yleisölle suunnattuja teoksia. Primääri- ja aikalaislähteiden osuus on suuri yksittäisen luvun (tässä tarkasteltuihin suhteutettuna) runsaan esiintymän vuoksi.

Tällä otannalla Pettersson siis popularisoi jo populaaria tietoa. Joku voisi sanoa, että hän tekee siitä populaaria, suosittua kansan keskuudessa, oman myyvän jännäbrändinsä avulla.

Mitä sitten on plagiointi?

Nyrkkisääntönä pidän itse sitä, että jos tekstissä toistetaan samat sanat kielioppivirheitä myöten, kyse on plagioinnista. Petterssonin selitys ei vakuuta: ”Hassua kyllä editori on korjannut sen tuohon muotoon.” Hassua tosiaan, että Pettersson ja kustantaja toistuvasti piiloutuvat jonkun anonyymin tahon taakse: kustantajan ”asiantuntijajuristit” eivät esiinny nimellään, ”editorin” syyttäminen identtisestä muotoilusta on mahdoton tarkastaa (joskaan ei ehkä tunnu editorista kovin mukavalta). Vastuu – väistetty.

Sanna Nyqvist ja Outi Oja kuvaavat tutkimuksessaan Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (2018) hyvin plagiaattien lainalaisuuksia: kyse ei ole niinkään tekstin ominaisuudesta, vaan yleisön pitkälti sellaiseksi tunnistama, kuten tutkija Marilyn Randall esittää. Kun nyt keskustellaan plagiaatista, ei ole mitään absoluuttista mittaria, jolla totuuden voisi selvittää.

Vaikka Nyqvist ja Oja kirjoittavat kaunokirjallisista väärennöksistä, yhtä lailla tähän tapaukseen sopii kuvaus siitä, että plagiaatin suuntautuessa suuremmalle yleisölle, myös riski paljastumisesta kasvaa. Samoin keskustelussa on peräänkuulutettu Petterssonin omaa kontribuutiota: plagiointisyytöksiin onkin johtanut se, että hän ei ole muuttanut lähdemateriaalia riittävissä määrin omiksi sanoikseen, mikä mahdollistaa helpon vertailun – ja plagiointiepäilyt.

Sanna Nyqvist on kirjoittanut hyvän yleispätevän johdannon aiheeseen myös Kiiltomatoon, entisenä pitkäaikaisena toimituskunnan jäsenenä, sekä yhdessä Outi Ojan kanssa.

Luovuutta lähteiden käyttöön

Miksi jotkut plagioivat? Kysymystä on pohdittu pitkään, sillä kirjallisuushistoriassa väärennöksistä, plagioinneista sun muista kommelluksista ei varsinaisesti ole pulaa.

Nyqvist ja Oja kirjoittavat kaunokirjallisten väärennösten kohdalla erinäisistä motiiveista, jotka ovat usein psykologisia, mutta myös taloudellisia tai joskus kirjallisuuskriittisiä. Usein motiivit jäävät pimentoon. Reaktiot vaihtelevat. Teon kiistäminen on ymmärrettävää kasvojen säilyttämisen – ja mitä luultavimmin myös kirjan legitimiteetistä huolehtimisen – kannalta.

Nyqvistin ja Ojan kirja ei vastaa edellä esitettyyn kysymykseen siten, että sen pohjalta voisi vetää johtopäätöksiä tässä kyseisessä tapauksessa. Ehkä Petterssonilla on ollut kiire, kuten asiaa tonkineet tutkijatkin arvelevat. Kiire voisi selittää ainakin sen, miksi Pettersson on laiskasti kopioinut toisenkin käden lähteitä, eikä ole muodostanut niihin mitään omaa suhdetta.

Ehkä Pettersson on tajunnut, että tuntee lähdeaineistoa niin vähän, että ei ole osannut riittävän hyvin muokata sitä omiksi sanoikseen. Ehkä kirjaan sisällytettävän luvun sijaan emmeitä olisi ollut Twitter-ketjuun – ainakin Petterssonin perehtyneisyydellä ja käytettävissä olevalla ajalla. Tutkijoiden työnä taas on etsiä aineistoa, kun sitä ei ole, ja kirjoittaa vasta, jos sanottavaa löytyy.

Ehkä Pettersson ei ole yksinkertaisesti tajunnut tekevänsä mitään väärää. Keskustelussa on hiljalleen huomattu sekin – kuten Karoliina Sjö jo aikoinaan teosta arvostellessa ja sitä lähteiden ja tiedon alkuperän puutteesta kritisoidessa teki – että Petterssonin ensimmäisessä kirjassa ei ole lähteitä lainkaan. Samoin kirjoittaa Kiiltomadon kriitikko Siina Sorvali:

Tarkempien lähteiden puuttuminen tuntuu hiukan erikoiselta, kun ottaa huomioon, miten monessa haastattelussa ja kirja-arviossa kerrotaan Petterssonin käyttämistä runsaista lähteistä. Se, ettei lukija voi tarkistaa tietojen alkuperää tai käydä itse tutustumassa lähteisiin, lisää osaltaan vaikutelmaa kirjasta kepeiden iltasatujen kokoelmana.

Toisinkin voi toimia. Sanna Nyqvist listaa Kritiikin Uutisten tekstissään, miten moninaisin tavoin lähdeaineiston, sen löytämisen ja aiemmat ajattelijat voi tuoda populaarissakin tekstissä esiin. Keskustelu on junnannut liiaksi sen ympärillä, pitääkö valita tieteellisen tekstin raskas viiteapparaatti vai jättää lähteet lukijan murheeksi vetävän tekstin ehdoilla.

Näitä vinkkejä soisin jokaisen tietokirjailijan hyödyntävän. Lähteet voi merkitä luovasti ilman, että lähteidenkäyttöä tarvitsee epäillä luovuudesta sanan ikävässä merkityksessä.

Nyqvist muistuttaa hyvin, että niukkojen resurssien keskellä kamppaillessa tietyn ajatuksen, löydön tai tekstin tekijyys korostuu. Se on sidoksissa arvostukseen, tuleviin työtilaisuuksiin ja rahoituksen saamiseen. Vaikka tutkijan ja tutkijan työtä hyödyntävän popularisoijan päämäärä olisi sama, materiaaliset olot voivat aiheuttaa skismaa, etenkin silloin, jos oman tutkimustyön käyttö ei ole reilua.

Suomi on niin pieni maa, että jos täällä julkaisee kirjan, joka käsittelee vähänkin vähänkin harvinaisempaa tutkimusaihetta, aiheen tutkijat lukevat kirjan varmasti. Jos sitten vielä käyttää heidän julkaisemaansa tietoa epäreilusti, syntyy siitä varmasti äläkkä.

Vastine vetoaa laillisuuteen

Kun plagiointi – miksi sitä itse rohkenen tässä kutsua – on kohdistunut kaupalliseen kustantajaan, Teokseen, ei konflikti jää vain kirjailijan, kustantamon ja tutkijoiden väliseksi. Miten lie suhtautuvat muut kustantamot, jos niiden myyntitavara ”valuu” toisten popularisoitavaksi?

Petterssonin Suomen historian jännät naiset on tietysti kustantajalleen Atenalle ollut lottovoitto: kirjalla on valmis lukijakunta, se osuu ajanhermoon tarinallistamisessa ja naisten vaietun historian esittämisessä, helppo muuttaa markkinointimateriaaliksi, ja kirjailijakin jakaa aktiivisesti sosiaalisessa mediassa haltioitunutta lukijapalautetta.

Ei siis ole ihme, että Atenan vastaus oli asettua täyteen siilipuolustukseen – ja vedota lakiin. Ikään kuin kaikki laillinen olisi myös moraalista. Vetoaminen alan yleiseen käytäntöön herättää lähinnä kysymyksen, pitäisikö käytäntöä muuttaa, jos se mahdollistaa näin rajun toisen työn omimisen.

Kun vastineessa vedotaan Petterssonin ensyklopediseen otteeseen, kenties rivien välistä pitää lukea, että tekijänoikeuskäsityskin on ensyklopedistien aikakaudelta. Vielä ennen 1700- ja 1800-luvun taitetta ajatus kirjailijakohtaisista tekijänoikeuksista oli jokseenkin vieras ja esimerkiksi käännöksiä omaksuttiin omiin nimiin sen enempää kyseenalaistamatta. Oma nimi kannessa ei ollut tärkeintä.

(Toisaalta jos ajattelen, millaisen mosaiikin omat tähän tekstiin tuomani ideat ja lähteet muodostavat, nykyinen jatkuvasti jaetun tiedon äärellä oleminen ja ideoiden keskeneräisenä esittäminen voi johtaa siihen, että emme ole kovin huolissamme ideoiden alkuperästä. Sosiaalisen median keskusteluihin on vaikea linkittää, mutta itsekin olen tässä parhaani yrittänyt lähteitä jäljittäessä.)

Luotettava tiedonvälitys kaipaa skarppaamista

Lopuksi sananen luotettavasta tiedonvälityksestä. Maria Pettersson on, kuten sanottua, Journalisti-lehden päätoimittaja. Kun lehti paljastaa esimerkiksi journalismin alan epäkohtia, on sillä keskeinen rooli myös alan valvonnassa, sillä se tekee sen julkisesti ja journalistisin menetelmin. Ilmeisesti Pettersson vetää journalistihatun päähän ja jatkaa entiseen ja osaavaan malliin tätä tehtävää, vaikka toinen myssy päässä tiedonvälityksen mutkat ovat suoristuneet.

Painin sekä päätoimittajana, journalistina, väitöskirjatutkijana ja pariin kirjaan kontribuoineena ja netissä ääntelevänä ihmisenä tiedon luotettavuuden kanssa jatkuvasti. Tiedostan sanovani asioita jyrkemmin tässä blogissa kuin mitä sanoisin niitä tutkimusartikkelissa. Välillä joistain heitoista on väännettykin. En ole suuri työnantajalle soittelun ystävä, vaikka joku tötöilisi Twitterissä. Puuskuttaakin pitää saada, kaikki tekevät virheitä. Itse yritän lohduttautua sillä, että omat tyhmyyteni ovat jossain internetin uumenissa, eivät bestsellerissä.

Kenties olen Petterssonia kohtaan turhan ankara tai teräväkielinen, mutta hän on myös näkyvä vaikuttaja suomalaisessa mediakentässä ja tunnettu kirjailija juuri niiden teosten pohjalta, joiden tiedon käyttö on herättänyt epäilyksiä. Journalismissakin on aika ajoin plagiointikohuja, joskus paljon vähemmälläkin näytöllä.

Plagiointiin tai tiedon luotettavuuteen tai oikeellisuuteen liittyvät kohut osoittavat kuitenkin joitain yhtymäkohtia myös journalismin ja kustannusmaailman välillä. Toimituksissa päätoimittaja seisoo toimittajan takana, vaikka sitten pitkin hampain. Kustantamossa näyttäytyy tasaisin väliajoin samanlaista asettumista kirjailijan taakse. Jos kirjailija ei myönnä virhettä, ei sitä kovin helposti tee kustantajakaan. Molemmissa instituutioissa ollaan avoimia mieluummin jälkikäteen kuin etunojassa.

Yksi ero kuitenkin on. Journalismissa on Julkisen sanan neuvosto ja Journalistin ohjeet, jotka säätelevät esimerkiksi sitä, miten virheet pitää oikaista. Näin ollen faktantarkistusta odotetaan lehdeltä jo ennen tiedon julkaisemista. Nykyinen tiivistahtinen julkaiseminen tietysti on omiaan johtamaan virheisiin. Päätoimittaja vastaa JSN:lle, nimettömiä asiantuntijajuristeja ei tarvita.

Kustantamoissa teoksen aitoutta ei lähtökohtaisesti kyseenalaisteta, kuten Nyqvist ja Oja teoksessaan kirjoittavat. Kirjan julkaisu perustuu luottamukseen tekijän ja kustantajan välillä. Aitoutta ei epäillä ilman erityistä syytä. Toisaalta terästämisen varaa olisi toisinaan ihan perusfaktojenkin tarkistamisessa.

Kirjallisuuden piirissä tekijänoikeuksien loukkaamisesta voi pyytää OKM:n alaisen tekijänoikeusneuvoston lausuntoa.

Vertailussa journalismi näyttäytyy kuitenkin luotettavamman tiedon välittäjänä ja edes jokseenkin halukkaalta myöntämään virheensä. Kustantamoissa voisi olla faktantarkistuksen ja teosten luotettavuuden osalta petrattavaa. Tai sitten katalogeihin voi nonfiktion rinnalle lisätä nonfaktan kategorian. Painetaanhan elämäkerroissakin legendaa siekailematta. Virheet korjaa kriitikko.

Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.

Lisäys 10.10. klo 10.50: Tekstiin lisätty maininta Kiiltomadon kritiikistä Petterssonin teoksesta.