Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jos niin, niin unohtakaa

Risto Lindstedt, toimittaja, tietokirjailija, 7.1.2008

Valistuneen arvauksen mukaan Helsinki tekee juhlavuonna parhaansa pitääkseen Waltarin helsinkiläiskirjailijana. Siitä tulee yksi teema. Tamperelaisilla on Linnansa, ja Snellmanin juhlavuonna kuopiolaisten onnistui kaapata Johan Vilhelm ikään kuin hän olisi ikänsä edustanut savolaista sivistysaateliutta. Totisesti nyt on helsinkiläisten vuoro.

Mika Waltari ei tarvitse puolustajaa, nyt alkaneen juhlavuotensa hän hyvinkin tarvitsee. Jos juhlavuoden tavoitteena on, niin kuin pitäisi, lukijan yllytys, yllytys ensikohtaamiseen tai palaaminen joskus jo löytämäänsä, festivaalivuoden lopullista ”onnistumista” ei voida pitävästi arvioida. Atomit voidaan halkoa, mutta kirjallisuuden ydintä, lukijan ja tekstin törmäämistä ei voida pilkkoa tietämisen hiukkaskiihdyttimissä.

Toinen juhlavuoden teemoista tulee todennäköisesti olemaan Waltarin mielennyrjähtelyt, periodijuoppus ja naiset. Niiden ylikorostukseltakaan tuskin vältytään, sillä ajan kiivaassa riennossa on nyt löydetty kaiken puhdistava ”ihmisillä on oikeus tietää” -eetos.

Viime syksynä ilmestyneen Mika Waltari – Muukalainen maailmassa kirjan toinen tekijä Reijo Vahtokari joutui joulun alla katukohtaamisessa kiivauskyselyn kohteeksi.

Häneltä kysyttiin: ”Eikö Waltari itse asiassa ollut hullu ja huumeiden käyttäjä, holtiton naiskentelija?”

”Eikö itse asiassa”, Vahtokari vastasi, ”ole tärkeintä, että hän kirjoitti ne kirjat?”

Sinuhea ei voi lukea egyptologian oppikirjana, eikä Waltarin tuotantoa minään ”kuinka saan menestystä, naisia ja kestän viinaa”- elämänoppaana.

Sinuhea kirjoittaessaan Waltari siivosi sodan mielestään. Monet yrittivät samaa siivousta piinaamalla muita. Sinuhen jälkilämmöissä kirjoitettu Neljä päivänlaskua on luovuuden sairauskertomus, tarina todellisuudelta karanneista houreista, mutta sekin on kirjoitettu kauniilla, laupeuden aistilla.

Yksi juhlavuoden suosituksista voisi olla se, että Waltaria tulee lukea nurinperin, aloittaa historiallisista romaaneista ja sitä reititystä edeten päätyä pienoisromaaneihin. Waltari kirjoitti teoksiinsa kaiken keskeisen elämästään. Se on sieltä löydettävissä ja luettavissa.

Juhlavuoden suosituksiin sen sijaan ei kuulu vaatimus eheän Waltari-kuvan löytämisestä. Eheyttä ei voi löytää sieltä, missä sitä ei ole. Erityisesti suomalaisilla on hellyttävä realismin tarve. Puolivartalomuotokuvaa katsellessamme meissä herää hillitön tarve kurkkia kehyksen yli nähdäksemme myös kengät.

Waltari korostamalla korosti ihmisenä kasvamisen ja muuttumisen välttämättömyyttä. Ehjä kuva tarkoittaisi hänestä itsestäänkin sementoitua näkemystä, sitä samaa ikikaihoista tarvetta kuin ovat käsitteet alkuperäisyydestä, aitoudesta, viattomuudesta ja totuudesta. Ne ovat aina asettuneet puhtaan idealistiseksi tähdistöksi avaruuden arvaamattomuuteen.

Waltarin lukijat ovat jo valmiiksi raskautetut paljolla tietämisellä. Hyvä lukija ei kuitenkaan pohdi kirjoittajan ja tekstin välistä yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin.

Jos Waltarin ihmisenä olemisen peruskysymykset ”kuka minä olen, mistä minä tulen, mihin olen menossa ja miksi juuri nyt olen täällä”, on jo ratkaistu, niin unohtakaa koko juhlavuosi.

Muussa tapauksessa: juhlitaan.

Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehden toimittaja, jonka Aikakauslehtien Liitto palkitsi vuoden 2006 parhaana kirjoittavana toimittajana. Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin teos Mika Waltari – Muukalainen maailmassa ilmestyi viime vuonna.