Haluan onnitella tuoretta Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeriä Sampo Terhoa ja toivottaa viisautta ja voimia tärkeään tehtävään. Tuulisen hallituskauden seuraaminen on opettanut ainakin sen, että mitään ei kannata ennustaa, eikä ole järkeä spekuloida, voivatko salkkujaot vielä kerran muuttua tai tuleeko ennenaikaiset vaalit. Lähden siitä, että tuoreella ministerillä on edessään pari vuotta hallituksessa.

Kulttuuri- ja taidealalla pelätään, millainen poliitikko kulttuuriministerin salkun saa.

Ministeri Terho sai lehtitietojen mukaan “yllätyssalkun”, koska hän oli valmistautunut vastaanottamaan pikemminkin oikeusministerin tehtävät. Kulttuuri- ja taidealalla pelätään myös yllätyksiä ja ennen kaikkea sitä, millainen poliitikko kulttuuriministerin salkun saa. Eniten yleensä huolestuttaa, että taide ja kulttuuri jäävät tykkänään sivurooliin, kun valtaa ja rahaa jaetaan. Toisaalta pelätään, että ministeri linjaa kaiken uusiksi ja puuttuu liikaa sisältöihin.

Nyt Sampo Terhon alustavia linjauksia on jo hieman kuultu. Tuoreen ministerin haastattelun otsikko Helsingin Sanomissa (14.5.) kertoi, että kulttuuriministeri Terho haluaa tukea kansallismielistä kulttuuria ja painottaa “suomalaista, länsimaista tapaa”.  Olisi kiinnostavaa keskustella kulttuuriministerin kanssa syvällisemmin siitä, mikä on suomalainen tai länsimaalainen tapa. Ministeri myönsi Helsingin Sanomissa itsekin, että kultakauden kansallisromanttiset taiteilijat eivät inspiroituneet vain kotimaastaan, vaan ammensivat vaikutteita myös maan rajojen ulkopuolelta. Juhani Aho oli mitä eurooppalaisin kirjailija, mutta samalla kansakunnan kaapin päälle kanonisoitu suomalaisen kulttuurin merkkihenkilö.

Kun ajattelen kotimaatani ja puran suomalaisuutta ilmeisimmistä kansallisista kliseistä, jäljelle jää lopulta valtavan monimuotoinen, kansainvälisistä vaikutteista syntynyt pohjoiseurooppalainen kulttuuri. Se on omaleimaista, mutta ei omavoimaista. Tämä on todettu monta kertaa, ja kulttuuriperintömme kansainvälisyyttä on dokumentoitu monin eri tavoin. Finlandia-voittaja Jukka Viikkilä kirjoittaa Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksessaan kauniisti siitä, miten saksalainen arkkitehti piirsi meille Helsingin. Toimittaja Marjo Vilkko puolestaan on avannut kattavasti tv-sarjoissaan ja kirjoissaan, millä tavalla sekä Ruotsin että Venäjän kausien perintö näkyy edelleen suomalaisessa kulttuurissa.

On ilmeistä, että kulttuurin ja taiteen välinearvot ovat aina osana poliittisia keskusteluja.

Kansallinen kulttuuri on rakentunut valtavan monista aineksista, mutta se on olemassa, sen voi tunnistaa. Sitä on myös tietoisin päätöksin rakennettu eri aikakausina osana identiteettipolitiikkaa, jolla on katsottu olevan ihmisiä ja valtion yhtenäisyyttä koossapitävä funktio. Historioitsija Eric Hobsbawm nimesi tietynlaiset kansallisen identiteetin rakennusainekset “keksityiksi traditioiksi”, joiden luomisella on keskeinen rooli kansallisuusaatteessa. Keksittyjä traditioita usein kuvaa, että niiden ajatellaan olevan vanhoja ja autenttisia, mutta tosiasiassa niitä on saatettu luoda hyvinkin päämäärätietoisesti ja niiden vaikutteet voivat tulla melko moninaisista lähteistä.

Ministeri Terho on todennut, että kulttuuri on itsessään arvokasta ja valtion pitää tukea sitä. Tämä on tärkeä ja ilahduttava linjaus. Keskustelu kulttuurin itseisarvosta on luultavasti ikuinen, mutta samalla on ilmeistä, että kulttuurin ja taiteen välinearvot ovat aina osana poliittisia keskusteluja. Kun poliitikko määrittelee itsessään arvokkaan kulttuurin, mutta samalla haluaa painottaa “suomalaista, länsimaista tapaa”, etäännytään itseisarvosta ja tullaan itse asiassa määritelleeksi kulttuurille tehtävä.

Vaikka politiikassa puhuisi ihmisten ja enkelten kielillä, mutta ei mainitsisi taloutta, lobbaus jäisi puolitiehen. Ajan henki on, että pöytään lyödään ensimmäisenä luvut ja prosentit. Niitä myös nykyään lasketaan ja mitataan kiihtyvällä tahdilla. Kulttuurin ja luovien alojen merkitys kilpailukyvylle ja työllisyydelle on noteerattu. Valtioneuvosto julkaisi huhtikuussa työryhmäraporttinsa “Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi”. Luovista aloista halutaan nyt pontevasti tukea talouskasvulle ja työllisyyden lisäämiselle. Tavoite on kaikin puolin positiivinen, yhtenä näkökulmana kulttuurin “arvoon”.

Vaikka politiikassa puhuisi ihmisten ja enkelten kielillä, mutta ei mainitsisi taloutta, lobbaus jäisi puolitiehen.

Valtioneuvoston raportissa tarkastellaan kulttuurin toimialojen osuutta kansantaloudesta. Tällä hetkellä luku on noin kolme prosenttia BKT:sta. Esimerkiksi Ruotsissa ja Britanniassa kasvu on ripeämpää.  Kulttuurin arvoa ei kuitenkaan kannata mitata pelkästään taloudellisilla mittareilla.

Inhimillinen kehitys, sivistys ja luovuus tulisi nähdä itseisarvoina, sillä ne vaikuttavat sekä välillisesti että välittömästi koko yhteiskuntaan. Luovuutta ja innovaatioiden syntymistä on kuitenkin vaikeaa normittaa tai säädellä. Jotkut valtiot mittaavat siksi bruttokansanonnellisuutta. Kulttuurin rahoituksella ja kulttuuripolitiikalla on ohjausvaikutusta, mutta menestykseen tarvitaan monenlaisia tekijöitä, myös rohkeutta, vapautta ja ajattelua, joka ylittää rajoja, niin kansallisia kuin henkisiäkin.

Suomalainen identiteetti ei ole jotain, joka on jo piirretty tai sävelletty. Se on moninainen, jatkuvassa muutoksessa ja vaikutteille avoin. Ihan sama koskee taidetta ja kulttuuria. Tästä lähtökohdasta ajattelen, että taide ja kulttuuri voivat jatkossakin painottaa suomalaista tapaa.

Johanna Sumuvuori
Kirjoittaja on Suomen Lontoon instituutin ohjelmapäällikkö

Kuva: Niklas Nabb