Kun en pysty yleistyksiin, on tehtävä tunnustuksia. Ennen kuin tunnustan kaiken, arvaatteko minkä vuoden palkintolautakunnan perusteluja ovat nämä esimerkilliset yleistykset?

”Runeberg-palkinnon valitsijalautakuntaa ilahdutti erityisesti runon ja romaanin tasokas moniäänisyys. Kummallakin alueella näkyy, kuinka kirjallisuuskulttuurimme lohkoistuu, kirjallisia sukupolvia on aiempaa enemmän… Myös novellikokoelmat olivat ilonaihe raadille. Novellien asteikko ulottui klassisesta kuulaudesta ja psykologisesta kerroksisuudesta elämyksiin ja rajojen hylkimiseen.”

Entä minkä vuoden kirjasadosta tämä Runeberg-valintoja arvostelevan kriitikon yleistys voisi kertoa: ”Kirjallisuuttamme kuluneen vuoden aikana voisi kai luonnehtia sanoilla innottomuus, tasapaksuisuus ja yllätyksettömyys”?

Kyllä, luitte aivan oikein. Kyse on vuoden 2013 palkinnon kirjoista, joihin edelliset yleistykset sopivat yhtä hyvin kuin minkä tahansa muun vuoden raatien näköjään luovimpaan osuuteen: palkintoperustelujen laatimiseen. Tuossa työssä palataan siihen, mistä kirjoitus lähtee päätyäkseen joskus jopa kirjaksi. Lukekaa siis raatien tekstejä niin näette nopeimmin, millä eväillä vuoden kirjoja on valittu. Vuoden 2012 Runeberg-esiraati myönsi kyvyttömyytensä yleistyksiin heti Porvoon-puheensa alkumetreillä:

”Väitämme, että ankarin palkittavia teoksia rajaava valinta tehdään silloin, kun päätetään, ketkä kuuluvat valintaraateihin. Näissäkin kahdeksassa vuoden 2013 Runeberg-ehdokkaassa on kyse meidän kolmen elämästä, meidän kirjallisesta maustamme ja sen myötä rakentuneesta lukutavasta…”

Näinkin päin esitettynä väitteemme, joka oli jonkinlainen yleistys sekin, ei kantanut hedelmää. Yleisradion uutisia ja sanomalehti Uusimaata lukuun ottamatta valitsijoita ei nimetty yhdessäkään 17 lehden jutussa, jotka löysin Kuopion kaupunginkirjastosta. Ehkä vain asiaan perehtynyt kulttuuritoimittaja olisi vaatinut valitsijoita lehteen, koska esiraadin puheessa yleistettiin juuri tänä vuonna niin, että ”ankarin palkittavia teoksia rajaava valinta tehdään silloin, kun päätetään, ketä kuuluvat valintaraateihin”.

Kun näin ei tehty, tuli yhden esimerkin verran todistetuksi se, mitä esiraati esitti Runebergin entisessä kodissa, nykyisessä museossa 12.12.2012 Pia Ahlbäckin, Sari Peltoniemen ja Tunnustajan allekirjoituksella: ”Niin juonettomien juttujen kuin käsitteellisen runouden lähestymisessä lukija kaipaa työkaluja, joita ei enää valmisteta mediataloissamme.”

Miten Runeberg-palkinto jaetaan?

Kun suostuin ensimmäisen kerran palkintoraadin jäseneksi, lupasin itselleni, että se ei tule toistumaan. Vaan kerran pitää olla vaikka aidan vitaksena tietääkseen vähän enemmän siitä, mitä systeemi on syönyt.

Suostumustani helpotti se, että vuonna 1991 olin virkavapaalla Savon Sanomien kulttuuritoimittajan työstä. Vuonna 2012, kun suostuin itse itselleni tekemästä lupauksesta huolimatta toisen kerran Runeberg-esiraadin jäseneksi, päätöstä auttoi eniten se, että molemmat viime vuonna julkaistavaksi suunnittelemani kirjat siirtyivät vuodelle 2013.

Palkintolautakuntien lyhyitä perusteluja lukuun ottamatta suuri kirjallinen yleisö pääsi ensimmäisen kerran raatilaisen tunnustusten pariin, kun professori Juhani Niemi kertoi, miten kuudes Finlandia-palkinto jaettiin vuonna 1990 (Kirjojen takaa, Karisto 1991, 187 – 208).

Tampereen yliopiston draamalinjan opiskelijana istuin Niemen luennoilla, ja hänen tekstinsä ”Miten Finlandia-palkinto jaetaan?” rohkaisi julkaisemaan omat tunnustukseni siitä, miten Runeberg-palkinto jaettiin vuonna 1991. Tosin keräsin rohkeutta nelisen vuotta – tai ehkä tällekään jutulle ei löytynyt tilausta eikä julkaisijaa –, ennen kuin se ilmestyi Savon Sanomissa (29.11.1995, 12), jonka töihin sain palata aina virkavapauksien välillä vuoteen 2000 asti.

Silloisista tunnustuksistani raadin sihteeri Kaisa Aukia muistutti vielä tästä kohdasta tavatessamme palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa Porvoossa 2012: ”Juha Virkkunen vetäisi synnyttäjän kärsimykset sivuun, koska onnistuin ärsyttämään häntä Antti Eskolan Sotapäiväkirja-lausunnolla.” Virallisen vuoden 1991 Porvoon-puheen mukaan kokouksemme olivat kuitenkin ”antoisia, avoimia ja vilkkaita” ja ”nämä kymmenen kirjaa nousivat luontevasti esiin raadin lopullisessa keskustelussa”.

Silloinkin Juhani Niemi teki tunnustuksensa huomattavasti viisaammin kuin minä. Nimittäin, jos nyt kerron, että vuoden 2012 Runeberg-esiraati ei riidellyt kertaakaan, harva luottaa tunnustukseeni vuoden 1991 esimerkin valossa. Mutta niin se vain meni.

Etukäteen Juhani Niemi epäröi kyllä selviytymistään urakasta:

”Nyt minutkin pannaan paljon haltijaksi, ratkaisijan paikalle. Uskalsin tuskin hengittää, kun vastasin säätiön asiamiehelle, että olen toki kiinnostunut asiasta. Kirjoitin runsas vuosi sitten kolumnissani Iisalmen Sanomissa, että Finlandia-, Savonia-, Karelia- ja Runeberg-palkinnot ovat kuin junia: kulttuuri kulkeutuu niiden avulla kansan pariin. ’Aina löytyy palkittavia, jos vain löytyy päteviä jakajia’, kirjoitin ja jatkoin: ’Sellaisiksihan me kaikki katsomme itsemme kelvollisiksi’.” (187 – 188)

Niemi lopetti Finlandia-ajan jakopäiväkirjansa siirtämällä vastuun tulevaisuudelle: ”Puheenvuoro siirtyy historialle.” Nyt luettuna Niemen teksti muistuttaa ainakin siitä, että raadin sisäiset keskustelut eivät ole juuri muuttuneet, ja Ilta-Sanomien toimittaja Matti Rinne aloitti sen julkisen höykytyksen, joka johti Finlandian vain romaanipalkinnoksi, koska kansa ”ei halua lukea esseitä, runoja ja aforismeja”. (207)

Oman tunnustukseni ”Näin valittiin syksyllä 1991” lopetin siihen samaan, josta ”Esiraadin puhe” alkoi Porvoossa 2012: ”Kirjavalinnat kertovat enemmän kunkin lautakunnan jäsenten traumoista ja fiksaatioista kuin syksyn kirjasadosta.”

Systeemin pitää myös näyttää puolueettomalta

Vaikka olen ammatiltani kirjailija, tulin raatiin Suomen arvostelijain liiton johtokunnan jäsenenä ja päätöksellä. Kaksi muuta raatilaista valittiin Suomen Kirjailijaliitossa ja Svenska Författarföreningenissä. Sanomalehti Uusimaa ja Porvoon kaupunki maksavat 10 000 euron palkinnon.

SARV:n ja kirjailijaliittojen hallitukset tekevät siis sen ”ankarimman palkittavia teoksia rajaavan valinnan” silloin, kun ne sopivat, ketkä kuuluvat Runeberg-raateihin. Kaikkien kolmen liiton kohdalla valinnat kuuluvat samantyyppisen taiteilijoiden vertaisarvioinnin piiriin kuin valtion apurahoja jaettaessa, mutta esimerkiksi Savonia-kirjallisuuspalkinnon raati valitaan puolueiden jäsenistä samalla tavalla kuin lautamiehet.

Kun monet käräjätuomarit pitävät lautamiesten valintatapaa ongelmallisena, niin sitä se on myös Kuopion kaupunginhallituksen nimittämän Savonia-raadin kohdalla. ”Nykyään ei riitä, että on puolueeton ja riippumaton. Systeemi pitää myös näyttää siltä ulospäin. Näin ei ole, kun poliittinen elin valitsee tuomarit vastoin vallan kolmijako-oppia”, kuten eräs käräjätuomari huomautti Helsingin Sanomissa (8.1.2013, A 12). Seuraavan päivän lehdessä myös Suomen lautamiesyhdistyksen puheenjohtaja Matti Laukkanen piti poliittisia nimityksiä väärinä, ja oikeusministeri Anna-Maija Henriksson halusi laajentaa lautamiesten valintaperusteita.

Raati ratkaisee ja historia loput.

Kirjailijana ajattelen edelleen niin idealistisesti, että ei ole hyvä olla mukana päättämässä omassa asiassaan. Eli sinä vuonna, kun kirjailija julkaisee oman teoksensa, hänen pitäisi jäävätä itsensä kirjallisuuspalkintojen raadeista. Tai ainakin siinä genressä, johon saman vuoden markkinoilla kilpaileva kirja kuuluu.

Ehkä edes tämä päätökseni pitää myös jatkossa, vaikka olen saanut niin monta kertaa vastaani saman yleistyksen: Suomi on niin pieni maa, että esimerkiksi Suomen Kirjasäätiössä kukaan ei voi valita ketään mihinkään Finlandia-raatiin, mikäli jääviyksistä aletaan avautua. Näin päädytäänkin konsensuksen tielle, josta Arto Kytöhonka kirjoitti:

”Consensus, se tarkoittaa salaliittoa / kuten sen sanoo sanakirja. / Eikä salaliitolla ole tarvetta minkäänlaista olla / väärässä: / consensus vain rupeaa ikään kuin kaikki alkaisi. / Maa / järsii kiiviä ja / etelän hedelmiä kun on tarjous.” (Nagauta 83, Äitini talo 1991)

Kenttäoikeuksien pikatuomioita

Unohdetaan siis kytkökset. Mutta mistä näitä halukkaita riittää, jos jääviytensä lisäksi raatilainen tietää ja tuntee eli ymmärtää olevansa vielä teurastaja?

Ensin oli Tuomas Anhava, joka nimitti kerran Suomen Kulttuurirahaston asiantuntijaryhmää teurastajaksi, jonka Veijo Meri käänsi sitten kenttäoikeuksien pikatuomioiksi. Nämä lahtarit kaikuivat päässäni silloin, kun epäröin ensimmäiseen raatiin lähtöäni. Samoihin aikoihin Paavo Haavikko vastusti ankarasti Finlandia-palkintoa. Kaikenlainen palkitseminen vääristi hänen mukaansa käsitystä siitä, mitä kirjailija teki ja mikä kirja oli. Peli oli menetetty, kun kirjailijasta puhuttiin enemmän kuin hänen kirjoistaan kirjoitettiin saati luettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vääristymä on suurempi kuin Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman märimpinä aikoina, mutta niin sisäistynyt sekä näkijöihin että tekijöihin, että peukkuja nousee heti Facebookissa, kun joku tiiliskivi mätkähtää teoksen laatijan varpaille. Ikävän miinuksen meriitteihinsä saisi se esikoinen, joka kieltäytyisi näyttelemästä palkintorooliaan. Tai puhuisi sellofaanikukat kainalossa ja lämmennyt kuohuviini lasissa Thomas Bernhardin tapaan siitä, miten palkinnon myöntäminen kirjailijalle on hänen nöyryyttämistään, koska perimmiltään ”kaikki raadit koostuvat typeryksistä, jotka tahtovat vain kusta palkittavan päälle” (Wittgensteinin veljenpoika, 1982).

Itse kukin tietää ja tuntee tänä päivänä, tai ainakin osaa yleistäen pelätä sitä, mistä Aleksis Salusjärvi kirjoitti Kritiikin uutisten 4/2012 pääkirjoitukseen: ”Päämedian kulttuuriuutisointi ja kritiikki seuraavat orjallisesti volyymia eli rahaa… Kulttuurin uusia ilmiöitä perkaa omakohtaisesti enää kourallinen toimittajia ja kriitikoita.”

Kiiltomadossa samaan suuntaan tähtäsi jo viisi vuotta sitten kirjailija Vuokko Tolonen kuvatessaan, kuinka Runeberg-palkintoa jaettiin (”Finlandian varjossa”, 2.2.2008), kuten myös kriitikko ja opettaja Jari Olavi Hiltunen edellisessä pääkirjoituksessa 2.1.2013: ”Toisin kuin 1950-luvulla nykyään ei enää voida puhua sellaisesta lukevasta yleisöstä, joka päättäisi ikään kuin itsenäisesti antaa tukensa Sofi Oksaselle tai Tuomas Kyrölle. Suosittuja kirjailijoita luettaneen nykyään lähinnä sen vuoksi, että media ja palkintoinstituutiot ohjaavat niin tekemään.”

Kenttäoikeuden pikatuomariksi tunnistin itseni vasta sitten, kun palasin vuoden 1991 kirjoihin ja siihen materiaaliin, jota Runeberg-kirjoja valitessa kertyi. Siitä miten pesen käsiäni, voi lukea Parnasson 6–7/2012 jutusta ”Runebergia lukiessa. Kuinka tunnistaa hyvä teksti” (18–20).

”Minä ainakaan en voita”, sanoi eräs ehdokaskirjailija julkistaessamme vuoden 2013 Runeberg-kirjoja. Tämä oli kirkastunut hänelle välittömästi, kun hän kuuli, ketkä kuuluvat lopullisen päätöksen tekevään palkintoraatiin.

Kirjailija siis tietää ja tuntee nahoissaan, mistä tässä teurastuksessa on kyse: raati ratkaisee ja historia loput. Jos yksi lautamies tai apurahan jakaja ei pidä töistäsi, toisten on tehtävä moninkertainen työ, että peukalo kääntyisi ylöspäin. Ja siksi nämä ohiammutut eli ehdokkaiksi selvinneet näyttävät kalpeilta ja samaan aikaan niin helpottuneilta seisoessaan sen pienen hetken rinnakkain odottamassa valokuvaajien laukauksia.

Kolmasosa hyllyyn, neljäsosa divariin

Vuoden 1990 Finlandia-raadilla ei ollut sihteeriä apunaan. Runeberg-raadilla oli niin 1991 kuin 2012. Kaisa Aukian päästyä eläkkeelle Uusimaan ainoa kulttuuritoimittaja Sari Orkomies hoiti tehtävänsä ensikokouksesta ehdokkaiden julkistamiseen mallikkaasti. Seuraavana 13. päivänä joulukuuta hänet irtisanoi sama päätoimittaja, jonka puheenvuoro aloitti kahdeksan Runeberg-ehdokkaan julkistamistilaisuuden.

Vuonna 1991 ehdokkaiksi selvinneet eivät selvinneet Kosmoksessa, jossa joku tai kaikki palkinnon taustayhteisöt tarjosivat koko Runeberg-porukalle. Dekkaristeista ensimmäistä kertaa ehdokkaaksi päässyt Pentti Kirstilä vaimoineen söi tartarpihvit. Sen vielä muistan. Muistiinpanoista tarkistan, että meille maksettiin lukupalkkiota 3 000 markkaa – 10 prosenttia 30 000 markan palkinnon arvosta –, lisäksi normaalit päivärahat ja tietysti matkakulut kolmeen kokoukseen.

Vuonna 2012 raatilaisten määrä on tiputettu viidestä kolmeen, vaikka luku-urakka on kasvanut noin 150:sta 219 kirjaan. Raatilaiselle maksetaan 800 euroa palkkaa ilman päivärahoja ja matkat kolmeen kokoukseen korvataan ilman yöpymiskuluja, jotka olivat ongelma vain kuopiolaiselle; Lempäälään ja Turkuun kyydit kulkevat sen verran paremmin.

Tällä kurssilla ja tahdilla vuonna 2033, kun Runebergia jaetaan 47. kerran, puolitoista raatilaista lukee noin 300 kirjaa jonkinlaisella nimellisellä lukukorvauksella. Mutta toinen puoli palkasta ovat kirjat, joista runot ja kolmisenkymmentä parasta kuuluvat työhuoneeseeni. Kun paketoin joululahjoiksi muut lukukelpoiset, jäljelle jäi 56, noin neljäsosa kustantajien raadille lähettämistä.

Kuopiossa Rosebudin kauppa ottaisi vastaan kirjalaatikkoni, mutta vain joululahjana. Kuninkaankadun Kirja- ja lehtilinnasta pyydän kahta euroa kappaleelta. Kauppias lupaa laatikollisestani satasen, noin neljän romaanin kirjakauppahinnan. Rahaa myyjä ei kuitenkaan tarjoa, vaan uudet kirjat pitää vaihtaa vanhoihin. Neuvotteluasemaani ei paranna tieto siitä, että divari ottaa varastoonsa vain viisi prosenttia tarjonnasta. Vuonna 1991 otettiin vastaan kaikki.

Jouni Tossavainen
Kirjoittaja on kirjailija.