Me käännöskriitikot astumme runoon sisään aina vähän väärässä kohdassa, kesken kaiken tai kaiken jo keskeydyttyä. Jos runon huoneessa pysähdytään ihailemaan maisemaa, pöristelemme päin sen ikkunoita niin että tömähtää. Kun siellä käydään juhlallisesti pöytään, kömmähtelemme kärpäsinä keitossa. Yleensä muistamme kohteliaasti pahoitella aiheuttamaamme häiriötä. Siitä pahasta tavasta meidän paranisi jo luopua. Kun tuo kuulumisia kokonaan uudelta mantereelta kielten välillä, ei voi kieltää olemassaolonsa oikeutusta.

Kiehtovien käännösten jäljittäminen kriitikkohavaintoja vertailemalla on kuin kovistelisi todistajia poliisikuulusteluissa. Joskus kuvaukset käännetystä poikkeavat toisistaan niin, etteivät ne tunnu koskevan samaa kirjaa. Ne eksyttävät alkamalla eri paikoista ja jatkuvat täysin eri suuntiin. Silloin kannattaa pysähtyä kuuntelemaan. Mikäli kaikki kuulusteltavat sen sijaan toistavat jotensakin samaa tarinaa, herää vahvasti epäilemään, onko kukaan käännöskriitikoista todella lukenut kirjaa käännettynä kirjallisuutena.

Käännös on tapahtumaketju joka ei katkea sittenkään, kun kirja on jo aikoja sitten valmiiksi kirjoitettu. Siitä ei synny mitään juttua. Ei voi uutisoida milloin ja missä tai edes tarkalleen ottaen mitä asia koskee ja ketkä kaikki siihen ovat ehtineet sekaantua. Kun seuraa käännöskritiikin suoraa lähetystä tekstin ja käännöksen välisestä tiheiköstä, voi sanoa varmuudella vain, että jotain on tekeillä.

Me kriitikot kuulostamme miltei herätysliikkeeltä matkalla lähimpään telttakokoukseen tai vähintäänkin kuntosalille hapenottokykyämme maksimoimaan.

Kääntäminen on vankin todiste siitä, että tekstit on tehty keskustelemaan ja keskusteluttamaan. Käännöskriitikko huolehtii, ettei kukaan saa tekijänoikeutta viimeiseen sanaan. Olemme ininää kielen nurkissa. Sitä mikä venyttää ajan ikuisuuksiksi, vanuttaa huonetta elämän mittoihin ja maanittelee esiin kaikkia mahdollisia ääniä jo tunnettujen maailmojemme tuolta puolen. Ininää, joka ei lakkaa vaivaamasta.

Kolmiodramaattinen Dickinson

Käännöskritiikin käy uutisarvokisoissa huonosti. Huipputimmeinä pullistelevat lööpit ovat tunnottomia vuosisatojen ja maailmanosien väliselle ristivedolle, joka jokunen vuosi sitten syntyi Emily Dickinsonin ja Ann Jäderlundin välille. Hennon roosakantinen ruotsinnosvihkonen, jonka läpi Hedvig Weibull suunnisti äärettöminä avartuviin perinnemaisemiin, kohosi Eva Strömin silmissä sielujen sympatian voimasta onnen kukkulaksi samalla, kun se ajoi Tatjana Brandtin epätoivon partaalle likaisena painiotteluna, jossa kaksi loistavaa runoilijaa nujersivat toisensa maan tasalle.

Käännöskritiikin kieli tempaa meidät kavereikseen maailmaan, jossa sanat kirkuvat syntyessään, runot pysyttelevät elävien kengissä ja runokirjat ovat tunteikkaita olentoja, joita on helppo loukata. Ruotsalaisia Dickinson-tulkkeja ja heidän tulkitsijoitaan tutkinut Matilda Södergran on todennut, miten usein käännöskriitikko sielullistaa käännöksiä, vaatii niitä puhumaan ja pumppaa ne täyteen elämää, energiaa, henkeä ja läsnäoloa, hengitystä ja hengenvetoja. Me kriitikot kuulostamme miltei herätysliikkeeltä matkalla lähimpään telttakokoukseen tai vähintäänkin kuntosalille hapenottokykyämme maksimoimaan.

Edellytämme, että kääntäjämme sekä luovat elämää että tarjoavat meille lukijoina elämänpiirin – avaruuden, maailman, maiseman, kodin, huoneen ja makoisan aterian. Monia käännöskriitikoita yhdistää, että he houkuttuvat kieleensä ympäristöstä, johon kirjassa joutuvat ja koukuttavat sanastonsa tarjoamiin maisemointeihin. Kuin kielikylvyssä ulkomailla kritiikeissä yritetään arvuutella uuden kielipelin sääntöjä. Käännöksen kieltä käytellään ja tunnustellaan tietä eteenpäin.

Käännöskeskustelun vuoroin pöyristyneiden, vuoroin taas hurmoksellisten pyörteiden taustalla piilee kokemuksemme lukemisesta intensiivisen intiiminä aktina. Tekstit koetaan läheisiksi, rakkaiksi ja halutuiksi. Kuka tykkää kenestä, joka ei sitten ehkä tykkääkään kenestä? Tahdomme tunnistaa runon ainutkertaiset ihmiskasvot, vaikka tiedostamme kirjamarkkinoiden kylmän auervaaralaiset katseet niiden niskassa. Käännöskritiikkien jakamat lukukokemukset ovat luontevan ja nautittavan tietoisia välittömästä ympäristöstään ja siitä, miksi niissä luetaan juuri tätä kirjaa, juuri tässä ja nyt. Käännöskirjallisuuden massatuotetusta esineellisyydestä huolimatta ne löytävät aukot, avannot, välimatkan kielten ja niiden kokemisen tapojen välillä.

Asian ja runoilijan eroilmoitus

Kannanottomme kääntäjän tehtävästä vaikuttavat hämmentävän kielteisiltä siihen nähden, miten harvoin me käännöskriitikot lopulta elämöimme kelvottomista käännöksistä. Osaamme kätkeä jopa kiitoksemme puutelistaan siitä, miten huono tämä käännös onnekseen ei ollut. Kääntäjien ammattilehdessä Madeleine Gustafsson summasi taannoin käännöskritiikkimme myrskyt ”loukkaantuneen kielileijonan karjaisuiksi”. Epäilen käännöskritiikkimme kielikeskeistyneen siksi, että kriitikko lopulta kokee olevansa työnkuvaltaan läheisempää sukua kääntäjän kuin kirjailijan kanssa. Kun alamme saarnata kieliseikoista käännetyn runon sijaan on kuin alkaisimme puhua säästä keskellä aviokriisiä, ja pääsemme itsekin tuulensuojaan.

Gustafsson päätyy kirjoituksessaan lopulta ruokkimaan kielileijonia toteamuksella, että kääntäjän on aina rakastettava kieltä enemmän kuin kirjaa. Siinä tapauksessa lienee paikallaan, että käännöskriitikko kääntää takkia ja heittäytyy kielen sijaan takaisin kirjan syliin. Miten kuulemaansa kieltä voi rakastaa, ellei samalla kuuntele mitä kieltä puhutaan, ja miten ja missä ja milloin ja kenen luona se elää? Onko kielellä mitään merkitystä, ellei samalla kysy, kenelle sitä puhuu? Täytyy toivoa, että joku myös vastaa.

Kun alamme saarnata kieliseikoista käännetyn runon sijaan on kuin alkaisimme puhua säästä keskellä aviokriisiä, ja pääsemme itsekin tuulensuojaan.

Käännöskritiikki kärsii yleisestä aistiharhasta, että hyvä käännös on näkymätön käännös. Siitä vuorostaan seuraa vaarallisena jälkitautina usko, ettei käännöskritiikin myöskään kuulu näkyä. Jos saamme tietää, että kääntäjä on myös runoilija, alamme kyllä pokata ja pokkuroida kuin mafiapomon puheilla. Vasta silloin kääntäjän työpanos sekä huomataan että huomioidaan, niin että alamme joko maasta taivaaseen ylistää tai päinvastoin nostamme äläkän siitä, miten runoilija-kääntäjä on kaapannut vallan kääntämässään ja väärentänyt sen. Käännöskritiikin puutteellinen vainu kaikille muille paitsi runoilijoille johtaa valitettavasti myös siihen, että kääntäjä pystyy piiloutumaan esipuheen pikku huomautuksella, että hän ei ole runoilija.

Aivan kuten runoilija myös kääntäjä – tai käännöskriitikko tai kuka tahansa, joka sattumoisin on myös runoilija – on aina valtavan paljon muutakin kuin runoilija. Vastaavasti jokaisesta kääntäjästä tulee myös runoilija viimeistään, kun hän ottaa runon kääntääkseen. Lehdistössä käännöskritiikille otsamerkitty palstatila kutistuu kutistumistaan, mutta emmekö kutista sitä ehdoin tahdoin itse ohjautumalla pitkiin pohjustuksiin kääntäjän runoilijantaustoista sen sijaan, että uskaltautuisimme runon pohjattomuuksiin, itse tekstiin ja kaikkiin sen mahdollisiin konteksteihin.

Muutakin kuin kielirike ja rangaistus

”’Uskollisuus’ on kielelle kuolemaksi”. Kun Raoul J. Granqvist kirjoitti ”Käännöksestä kielenä” kulttuurilehdessä Horisont viime syksynä, hän olisi yhtä hyvin voinut viitata meidän käännöskriitikoiden liehakointiin Alkuperäisen ja Runoilijan edessä. Tottumuksemme vaatia uskollisuudenvalaa kääntäjiltä saisi melkoisen kolauksen, mikäli kääntäisimme vaatimuksen itseemme. Mille ”uskollisen käännöskriitikon” pitäisi osoittaa uskollisuutta?

Klassikot kuten Dickinson näyttävät toteen, miten mikään kirjallinen ei ole yksisuuntaista tai läpihuudetun etuajo-oikeutettua. Dickinson-ruotsinnokset ja niitä ravistelevat käännöskeskustelut ruokkivat riidoistaan huolimatta toisiaan. Käännökset eivät ylipäätään tapaa olla erakkoluonteita vaan mielivät päinvastoin liittyä laumoiksi ja lisääntyä, niin että niitä joinakin vuosina syntyy miltei kolmosten ja nelosten ryppäinä. Hyvä käännös pidentää kirjan ikää, mutta kehnoksikaan tuomittu ei sitä lyhennä. Sanat eivät tuhoa toisiaan vaan puhaltavat eloon ja lämmittävät.

Käännöskritiikki osoittautuu liukkaaksi luikertelijaksi myös yli kielirajojen ja takaisin. Dickinsonin ja Jäderlundin risteyksessä sekä bloggari Bernur (Björn Kohlström) että Elisabeth Friis sattuivat tahoillaan asettamaan sormensa nykyajan käännöskirjallisuutta – ja käännöskritiikkiä – väheksyvälle pulssille ja sen alkujuurille napinassa, että ”kaikkihan osaavat englantia”. Keskustelu kirvoitti Martin Glaz Serupilta puolustuspuheenvuoron käännösten itsenäisestä elämästä eräänlaisina käännetyn serkkuina ja hullunkurisina setinä.

Käännöskritiikki pudottautuu kielten väliin kuin neurologi, joka etsii aivan uusien hermoratojen seittiä. Sen kelpaisi myös kääntää itsensä nurin niskoin ja seurata, miten ”omista” runoilijoistamme tulee ”vieraita” tai päinvastoin uudella tavalla tuttuja, kun heitä viedään käännöksinä kielilinnakkeesta toiseen. Miltä he alkavat kuulostaa korvissamme kääntäjiensä suuhun pistettyinä? Maailmankirjallisuutta kirjoitetaan, luetaan ja käännetään täällä ja nyt ja tuolla ja tuolloin. Kaikilla kielillä, joita voi kokeilla kääntää toisille.

Mitä pitemmälle lukee, sitä vakaammin vakuuttuneeksi tulee siitä, ettei käännöskritiikki voi puhua megafonisten toitotusten ja kovaäänisten totuuksien virallista kieltä. Käännöskritiikki on luonteeltaan jatkuvaa kirjoitusta, joka kukoistaa saadessaan rönsyillä bittiavaruuden viidakoiksi. Siellä sille jää tilaa sekä kolkutella lyhyinä lukijakysymyksinä että kasvaa loppuviittailevien tieteellisten tutkielmien pituuksiin kuten silloin, kun Ann-Marie Vinde kaivautuu Dickinson-arkistoihin. Lehtien palstaviljelyn aitaaman alueen tuolle puolen mahtuvat Bernurin monivuotisesti poimuilevat hitaat luennat ja Eva Strömin blogissaan hoivailemat keskusteluntaimet Shakespeare-ruotsinnoksistaan tai kukkien kielestä, jonka hän sattuu jakamaan Dickinsonin kanssa.

Käännöskriitikkona – kääntäjän kääntäjänä – astuu aina kirjaan kuin kapakkaan, jossa on jo tupaten täyttä.

Käännöskritiikki juurtuu kekseliäästi myös kulttuurisivujen kasvihuoneistojen ulkopuolelle. Sen täytyy silti saada kasvaa myös maksumuurien takana silloinkin, kun se ei toitota käännöksestä ”vuoden runoustapauksena” tai ”vuosikymmenen kirjallisuusskandaalina”. Siellä se vaalii jokamiehenoikeuttamme hypellä ja uida ja patikoida ja liitää täyttämään sitä välitilaa, joka jokaisella tekstillä on lupa jättää avoimeksi. Tekstejä ei kukaan saa määrätä pysyvästi, mutta kaikilla on oltava lupa käydä niihin sisään ja kääntää epähuomio huomioksi.

Yllättymisen taide

Käännöskriitikkona – kääntäjän kääntäjänä – astuu aina kirjaan kuin kapakkaan, jossa on jo tupaten täyttä. Huomaa heti, että on turha yrittää jutella jokaisen kanssa tai pitää puheita kaikille. Niinpä sitä katsahtaa ympärilleen ja aikoo tutustua muutaman mielenkiintoiseen tyyppiin.

Miten paljon aikaa ja tilaa ja väkeä sinne jo mahtuukaan, yhteen ainoaan tekstiin! Sitten sitä luulee tunnistavansa jonkun, ehkä jopa läheisen kaverinsa, ja on juuri aikeissa mennä tervehtimään. Mutta pysähtyy äkkiä ja näkee jotakin, mitä ei ole koskaan aiemmin nähnyt.

Sitä luulee niin usein tuntevansa jonkun. Sitten näkee tuttavansa muuttuvan ihan joksikin toiseksi, kuin taikaiskusta, riippuen siitä keitä hän sattuu tapaamaan, ja milloin ja missä ja miten. Ehkä paikalle on sattunut uusia ulkomaalaisia tuttavia, niin että kuulee ystävänsä esittäytyvän, hieman kankeasti, vieraalla kielellä.

Luemme toisiamme uudestaan ja löydämme kenties, yhdestä ja samasta runokokoelmasta, Tatjana Brandtin painivan veren maku suussa ja Eva Strömin hengityksen salpaantuvan huudahdukseen ”luulin, että tunsin hänet”. Lukukokemusten välisessä luukussa on lukuonnen pesä, ja juuri siinä kohdassa runo tai käännös tai käännöksen käännös (tai mitä nyt ikinä käännöskriitikkoina yritämmekään tehdä) muuttuu lukemisen väärtiksi.

Sitä luulee niin usein tuntevansa jonkun. Ja huomaa niin ihanan usein olleensa väärässä.

Maili Öst

Kirjoittaja viihtyy runoutta ja kielten kohtaamisia läheltä liippaavan kirjallisuudentutkimuksen parissa Jyväskylän yliopistossa.

Teksti perustuu puheenvuoroon Lukukeskuksen, verkkolehti Kiiltomadon, Suomen arvostelijain liiton sekä Kääntäjien ja tulkkien liiton yhteistyönä järjestämässä seminaarissa ”Kääntäminen on välttämätöntä – entä sen kritiikki?” Helsingissä 18.2.2015.