Alkupuolella vuotta television kulttuuriuutisissa keskusteltiin kaunokirjallisuuden ”laatukäännösten” huonosta menekistä. Sekä WSOY:n että Tammen edustajat antoivat ymmärtää, että koska käännöskirja ei myy, ei kannata kustantaakaan.

Ohjelma herätti pelkoa ja pahaa verta kääntäjäkunnan keskuudessa. Se palautti mieleen myös 1990-luvun alun laman melko suoran vaikutuksen suomentajien työtilanteeseen: moni itsensä kirjallisuuden kääntämisellä elättävä joutui silloin kitumaan ilman töitä useita kuukausia, kenties pidempäänkin. Aiotaanko nyt kustantamoissa pihistää vähälevikkisen, korkeatasoisen kertomakirjallisuuden rahoista, ruvetaanko sortamaan hyvää käännöskirjallisuutta viihteen ja populaarin tietokirjallisuuden kustannuksella? Onko suomenkielinen kaunokirjallisuus todella niin vahvoilla, ettei sen rinnalle enää kaivata maailmankirjallisuuden valioita?

Miksi hyvä käännöskirja ei myy? Kääntäjässä vika harvemmin enää on – suomentajien ammattikunta on todella korkeatasoista väkeä. Itse olen kiristellyt hampaita omien käännösteni näkymättömän mainonnan takia. Mistä lukija tietää kysyä kirjaa, jollei sitä mainosteta? Vuodenkin mittainen käännöstyö saatetaan kuitata parilla postimerkin kokoisella kannenkuvalla yhteismainoksessa, vaikka kyseessä olisi modernin kirjallisuuden mestariteos. Eikä kääntäjän nimeä aina katsota tarpeelliseksi mainita mainoksessa. Kääntäjä ei kirjailijan lailla ole mediaseksikäs. Vihlaisee, kun kirja ilmestyy kustannusyhtiö sen ja sen kääntämänä. Arvostella sopii mainosmiehiä ja kriitikoita, joiden otsikoissa kirja edelleen kääntyy hokkuspokkus käsin koskematta. Mainosmarkkoja jakaessaan kustantamoiden mainos- ja markkinointiosastot sijoittavat kotimaisiin kirjoihin ja nimenomaan kirjailijoihin. Meillä maailmankirjallisuuden merkkinimet eivät ole mitään verrattuina kotimaisiin kansikuvapoikiin ja -tyttöihin, joiden elämä ja tekemiset tuntuvat kiinnostavan yleisöä enemmän kuin heidän kirjoittamansa kirjat.

Osaselitys varmaan on kirjallisten osastojen tulosvastuullisuudessa: markkinoidaan sitä mikä myy. Ja sehän on takuuvarmasti viihdettä.

Missä luuraa entisaikain kulttuuritahto, pyrkimys yhdenvertaisuuteen muiden sivistysmaiden kanssa? Myönnän kyllä auliisti, että Suomi on käännetyn maailmankirjallisuuden kustantamisessa valovuoden verran edellä vaikkapa Englantia, joka entisenä siirtomaavaltana pitäytyy itseriittoisesti edelleen suurimmaksi osaksi imperiumin omalla kielellä tuotettuun kirjallisuuteen.

Sivistävää kirjallisuutta tai ei, brittiläisen J. K. Rowlingin viidennestä Harry Potter -kirjasta otettiin veret seisauttava 170 000 kappaleen painos. Poikkeavaa ja ainutkertaista. Toista samanlaista kassamagneettia ei hevin lähivuosina synny. Tammi, joka tuosta kaupallisesta menestyksestä nettoaa, viettää tänä vuonna Keltaisen kirjastonsa 50-vuotisjuhlaa. Tuo legendaarisen kustantajan Jarl Hellemannin pitkään – 43 vuotta – luotsaama maailmankirjallisuutta esittelevä käännöskirjasarja on lajinsa huippu niin pitkäikäisyydessään kuin laadukkuudessaankin. Tuskin maailmalla on toista sarjaa, jonka kirjailijakunnassa komeilee 22 Nobel-kirjailijaa ja joka juhlavuotensa keväällä yltää jo järjestysnumeroon 356. Hellemann sanoo Kirjakauppalehden 1/2004 haastattelussa, että sarjan kirjailijat ovat niin suuren luokan tähtiä, ettei heitä enää kiinnosta raha. Laatu on menestyksen tae, ja tähdetkin viihtyvät mieluusti vertaistensa seurassa. On kunnia päästä Keltaiseen kirjastoon. Kunnia on myös kääntää sarjaan. Iloitkaamme siis siitä, että populaari nuorisokirja myy: sen tuotolla pidetään yllä laatua!

Syksyllä 2004 ilmestyy Keltaisessa kirjastossa ymmärtääkseni ensimmäinen sarjassa ilmestyneen nykyromaanin uuskäännös. Vuonna 1961 ilmestynyttä J. D. Salingerin romaania Sieppari ruispellossa on myyty vuosien varrella eri laitoksina yhteensä 19.800 kappaletta. Saarikosken käännöksen siivittämänä 60-luvun kulttikirjaksi noussut Sieppari on ollut vuosikymmenten ajan kiivaidenkin keskustelujen kohteena. Sen slangipitoinen käännös onkin auttamatta vanhentunut: kääntäjä jos kuka tietää, miten kirjallisuuden kieli laahaa; tämän päivän puhekieli ehtii kirjan ilmestyttyä käännöksenä jo pahasti vanhentua. Toinen asia sitten on, hyväksyvätkö vanhaan Sieppariinsa leimautuneet lukijat uuskäännöksen. Tuoreessa muistissa ovat Nalle Puhin ja Ihmemaan Liisan / Alicen uudet tulemiset, jotka herättivät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Ei käännös kuitenkaan välttämättä vanhene lukukelvottomaksi useassakaan vuosikymmenessä. Kolusin erästä nykykäännöstä varten Otavan arkistokirjastosta Thomas Hardyn Tessin tarinan. Se oli ilmestynyt vuonna 1909 Uuno Helven kääntämänä, ja sen kieli soi edelleen riemukkaana. Teos ilmestyikin sitten Otavan klassikoissa ja puolustaa edelleen hyvin paikkaansa.

Raskaan sarjan uudelleen kääntämiseen on ryhtynyt WSOY käännättäessään uudelleen Shakespearen näytelmät. Projekti kestää koko vuosikymmenen, ja siihen on rekrytoitu suomentajakunnan parhaimmistoa. En tiedä, miten modernille kielelle uudet kääntäjät Shakespearen tekstin kirjoittavat. En sitäkään, modernisoidaanko kieltä englantilaisten teatterien esityksissä. Varmasti joillekin lukijoille Jylhän ja Cajanderin suomennokset pysyvät niinä ainoina ja oikeina; väärinkäsityksistä ja virheistä huolimatta!

Hesarin kulttuuripalstalla listataan parhaillaan kolmansiin ja neljänsiin käännöksiin yltäneitä klassikkoja. Niitä riittää. Aristoteleen Runousoppikin on jo kolmasti käännetty! Hyvät kustantajat, tehkää kulttuuritekoja suomennuttamalla myös nykykirjallisuuden huippuja, niistä ne tulevaisuuden klassikot tulevat! Hyvät lukijat, lukekaa hyvää käännöskirjallisuutta! Lukekaa ja ostakaa ja vaatikaa sitä! Ilman hyvää suomennettua maailmankirjallisuutta myös kotimainen kirjallisuus umpioituu. Ei sekään suosta kuokalla ole noussut, kyllä siinä kääntäjää on kulttuurinvälittäjänä käytetty Mikael Agricolasta alkaen.