2000-luvulla kirjallisuuden historiaa laativa kirjoittaja joutuu nöyrtymään ja kumartamaan moneen suuntaan. Materiaalia kerätessään ja sitä järjestäessään hän ehkä kuvittelee itselleen kertomuksen yhtäjaksoisesta kehityksestä, joka alkaa jostakin, ja jota seuraavat kasvun monenlaatuiset ja -näköiset pyrähdykset.

Samalla hän joutuu silmäkkäin oman historiansa kanssa, jossa kaikuvat erityisen voimakkaina epäilyn ja epäuskon huudahdukset koko historian kirjoittamisen mielekkyydestä. ”Eikö aika sentään”, ääni pään sisällä toteaa, ”ole vain sinun oma kuvitelmasi siitä, miten asiat olisivat voineet olla?”.

Kuka omistaa historian?

Kirjallisuuden historiaa on kirjoitettu aina. Pitkään aikaan tosin harva on viitsinyt ryhtyä rakentamaan yhtenäistä kertomusta siitä, minkä tänään katsotaan olevan paljolti valtapolitiikan muokkaamaa ja tarkoitushakuista tulkintaa menneisyydestä. Kronologia, menneiden ja tulevien tapahtumien ajallisten suhteiden määrittäminen tuntuu kovin keinotekoiselta aikana, jona aika itsessään näyttäytyy illuusiona ja pikemminkin yksilöllistä kokemusmaailmaa värittävänä kemiallisena reaktiona.

1950-luvulla Vappu Roos saattoi kirjallisuudenhistoriassaan (Suuri maailmankirjallisuus, 1956) opettaa meitä havainnoimaan kirjallisuuden kehityksessä tapahtuneita muutoksia perustaen näkemyksensä lajin traditioon, joka alkaa antiikista, jatkuu keskiajalla ja kulkee valistuksen ja realistisen tyylikauden kautta modernismiin ja 1900-luvun kirjallisuuteen. Myöhemmin Rafael Koskimies ja muutamat muut, enemmän tai vähemmän kattavasti, ovat jatkaneet tätä esitystapaa tarkoituksenaan tuoda esille lajityypin yleinen kehityshistoria.

Ajat ovat nyt toiset, ovat olleet sitä jo pitkään. Kirjallisuuden historian kaapin paikka määräytyy nykyisin kokonaan toisenlaiselta ideologiselta pohjalta kuin menneinä vuosikymmeninä. Jälkimodernissa yhteiskunnassa vallitsee intressiryhmien hegemonia. Akateeminen maailma, joka pitkälti määrää sen, miten taiteesta tulee puhua, on omalla tavallaan rakentamassa sitä henkistä ilmapiiriä, jota me kaikki päivittäisissä toimissamme toteutamme.

Parikymmentä vuotta sitten (Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 43, 1989) kirjallisuudenhistorian tutkimuksellinen kenttä saatettiin pilkkoa kolmeen eri suuntaukseen. Yhtäällä sitä hallitsi diskurssiteoreettinen ja intertekstuaalinen lähestymistapa kirjallisuuden kehitykseen, jossa tekstien välisillä suhteilla ja tätä suhdetta määrittävillä keskustelutavoilla katsottiin olevan määräävä osuus siinä, millaisena kirjallisuuden kehitys nähtiin. Toisaalla feministinen tutkimus nosti esille unohdettuja ja unohduksiin painettuja naiskirjailijoita, joiden tulkittiin olevan myös usein sijaiskärsijöitä patriarkaalisen yhteiskunnan uhossa. Kolmantena ulottuvuutena tutkimuksessa kulki sosiaalihistoriallinen näkökulma, jossa tekstit ja kirjailijat asetettiin osaksi aikakausien sosiaalista, poliittista ja historiallista kehitystä.

Kymmenisen vuotta myöhemmin (Kirjallisuudentutkijan seuran vuosikirja 51, 1998) kirjallisuuden historiallisessa tarkastelussa viitattiin niin kutsuttuun kontekstuaaliseen kirjallisuushistoriaan, jonka kokonaisvaltainen ote oli hyvin trendikkään oloinen. Tämän näkemyksen mukaan historiankirjoituksessa tavoitellaan yleistävää otetta, jonka perusteella pystytään löytämään kirjallisuushistoriallisia diskurssimuodostelmia tai ”tekstiperheitä”. Yksittäinen teos syntyy ja kehittyy yhteydessä muiden aikakauden teosten kanssa, ja yhdessä kaikki ovat osa laajempia sosiaalihistoriallisia kielenkäyttötapoja. Näin kirjallisuutta pyrittiin jo sijoittamaan samaan potrettiin muiden viestintävälineiden (elokuva, radio, televisio ja niin edelleen) kanssa.

Historiallinen katsaus kirjallisuuden historioiden historiaan kertoo hyvin sen, missä kirjallisuuden historiaa kirjoitetaan. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia (1981) edustaa ehkä viimeistä esipostmodernin ajan versiota suomalaisen kirjallisuuden historian kirjoittamisesta. Myöhempi Yrjö Varpion toimittama historia (Suomen kirjallisuushistoria 1–3, 1999) siirsi jo näkökulmansa ainakin lukijalle haasteellisempaan suuntaan: ”Kun olemme siirtäneet kirjailijaelämäkerrat syrjemmälle, on ollut mahdollista nostaa esiin kirjallisten ajattelutapojen välinen dialogi.”

Sekä Laitinen että Varpio ovat menetelmissään poliittisesti korrekteja. Ennen 1980-lukua ei suomalaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa ollut tapana pöyhiä teoreettista lantakasaa. Kun Varpio pääsi käsiksi omaan projektiinsa, myös Suomi oli saanut osansa Manner-Eurooppaa ja anglosaksista maailmaa pöllyttäneestä tuulitunnelista.

Väärinlukemisella historiaan

Aina silloin tällöin silti joku viitsii ja jaksaa meloa vastavirtaan. Yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Harold Bloom (s. 1930) julkaisi viime vuosituhannen loppuhenkosena teoksensa The Western Canon (1994). Se toimi kuin hanskan läpsäisynä akateemisten kirjallisuudentutkijoiden kasvoille.

Bloom oli tehnyt saman tosin jo tätä ennen – ärsyttänyt, provosoinut ja haastanut tutkimuksellista kenttää, joka eksyi 1980-luvulle tultaessa yhä syvemmälle teoreettisen jargonin, poliittisen tarkoitushakuisuuden ja postmodernin ennustettavuuden suohon. Loukkaus oli sitäkin kipeämpi, koska Bloom itse kuului sisäpiiriin, Yalen yliopiston professorikuntaan, joiden vieraana ranskalaisen dekonstruktionismin isähahmo Jacques Derrida (1930–2004) pistäytyi 1970-luvulta lähtien esittelemässä filosofiaansa kirjoituksen ja tekstien epäkeskeisyydestä ja tekijäänsä pakenevasta merkityksestä.

Bloomin agendalla oli jo 1970-luvulla kirjailijapersoonan korostaminen tavalla, joka soti ajan tutkimuksellista sopivaisuutta vastaan. Hän nimittäin esitti, että kirjallisuus syntyy niistä tulkinnoista, joita kirjailijat tekevät aiempien kirjailijoiden teksteistä. Mitä kauempana alkuperäisestä tekstistä ollaan, sitä omaperäisempi on kirjailijan oma teksti. Näin kirjallisuus Bloomin mukaan kehittyy suhteessa omaan historiaansa. Suuret kirjailijat, siis todella suuret, nuo ”klassikot”, ovat löytäneet paikkansa historiassa tulkitsemalla aiemmin kirjoitettua kirjallisuutta merkittävällä tavalla väärin. Historiaan ei jäädä kopioimalla, seuraamalla ja ymmärtämällä, vaan… niin: erehtymällä.

Olennaista on tietoisuus tradition olemassaolosta, eräänlainen kulttuurinen pääoma, jota kartutetaan omalla, ainutlaatuisella tulkinnalla aikaisempien mestareiden tekemisistä. Ilman tätä työtä kulttuurimme näivettyy tai muuttuu Bloomin inhoaman populäärikulttuurin hallitsemaksi hautausmaaksi, jota mestaroivat J. K. Rowlingin tai Stephen Kingin kaltaiset, kulttuurisia kliseitä toisensa perään laativat kirjoittajat. He ja kirjallisuuden tulkinnan teoreettista lähtökohtaa painottavat ovat Bloomille ”typeryksiä, lurjuksia, huijareita ja byrokraatteja”, jotka murskaavat alleen ”omaa ääntään” varjelevat ihmiset.

Kirjassaan Lukemisen ylistys (2000) Bloom huokailee lukijoiden oman kokemuksen perään. Ihannelukija karkottaa yltään kaikki teoreettiset ja menetelmälliset haamut ja luottaa vain omaan välittömään tulkintaansa, koska ”Shakespeare lukee sinua täydellisemmin kuin sinä pystyt lukemaan häntä”. Bloom on omassa ehdottomuudessaan kuin Luther naulaamassa teesejään katolisen kirkon oveen. Kysymys on sinun, oi Lukijani, välittömästä jumalsuhteesta.

Bloomin inhokkeja olivat ensiksi uuskriitikot (1950-luvulla), sitten dekonstruktionistit (1970-luvulla), lopulta 1990-luvulle tultaessa myös feministit ja monet monikulttuurisuudesta ammentavat suuntaukset. Kaiken aikaa hän on suunnannut kriittisen ohjuksensa osumaan kirjallisuuden sosiaalista, historiallista tai poliittista taustaa korostaviin teoreettisiin maaleihin.

Tietenkin myös Bloomin asettama paikka kaapille on laadittu hänen itselleen laatiman teoreettisen viitekehyksen alustalle. Mielenkiintoista tässä kaikessa keskustelussa kirjallisuuden historiallisesta merkityksestä ja siitä, kuka historiaa kirjoittaa ja mistä näkökulmasta, on ääneen lausumaton halu keskittyä enemmän kaapin paikkaan kuin sen sisältöön. Aivan kuin kaapin asema suhteessa siihen, mihin kaappia käytetään, olisi tärkeämpää kuin kaapin sisältö. Vai onko niin, että kaapin sisältö määräytyy sen käyttötarkoituksen perusteella?

Ehkä kirjallisuus onkin vain tyhjä kaappi, on aina ollut. Me vain kuvittelemme – eri aikoina hieman eri tavoin – sille sisällön, jota sillä ei todellisuudessa ole. Jokaisen kirjallisuudenhistorian yleisesityksen kannessa tulisikin olla – kuin varoituksena – René Magritten kuuluisaa piippumaalausta mukaileva tarra ja siinä teksti: ”Tämä ei ole kirjallisuuden historia.”

Pekka Vartiainen, FT

FT Pekka Vartiaisen länsimaisen kirjallisuuden yleisesitys Länsimaisen kirjallisuuden historia ilmestyi keväällä 2009 BTJ:n kustantamana.