Kauhufiktiota syytetään usein kliseisyydestä. Kauhu on kuitenkin tietoista kliseistään ja osaa muuttua ajan mukana.

 

Pelko on yleismaailmallinen, primitiivinen tunne, jota ilman ihmiskunta ei olisi selvinnyt kauaakaan. H. P. Lovecraft on tunnetusti todennut, että pelko on ihmiskunnan vanhin tunne ja että peloista vanhin on tuntemattoman pelko.

Jos näin on, voi samaan hengenvetoon todeta, että tietoinen pelottelu on tarinankerronnan motiiveista vanhimpia. Jos olisi mahdollista löytää ensimmäinen ihmisen koskaan kertoma tarina, uskallan väittää, että se olisi kauhutarina – tai vähintään varoitukseksi kerrottu ja siksi pelottava tarina.

Kauhu ja pelko mielletään usein samaksi asiaksi. Filosofi Tapani Kilpeläinen kuitenkin erottaa käsitteet toisistaan, ja myös Nykysuomen sanakirja tekee näiden kahden välille hiuksenhienon eron. Kilpeläisen mukaan pelolla on kohde, jota voi tarvittaessa juosta vaikka karkuun tai jota vastaan voi puolustautua. Kauhun suhteen näin ei ole.

Kauhu on abstraktimpaa, kokonaisvaltaisempaa, mutta se herättää myös muita tunteita kuten inhoa, joka taas pelon tunteesta puuttuu. Kauhu on enemmän kuin pelkkä pelon tunne. Kauhua voi ajatella ikään kuin askeleena eteenpäin primitiivisestä pelon tunteesta. Siinä missä pelko on konkreettista, kauhu kuvittelee sitä, mitä voisi olla – ja juuri se aiheuttaa kauhua.

Kauhufiktio on ollut olemassa ihmiskunnan keskuudessa hyvin pitkään muodossa tai toisessa. Moderni kauhu ammentaa tänäkin päivänä ikivanhasta lähteestä. Romantiikan aikana joukko nuoria kapinallisia kiinnostui oman maansa mytologiasta ja folkloresta. He alkoivat kirjoittaa niiden inspiroimina synkkiä romansseja ja alkoivat kutsua tarinoitaan gotiikaksi.

Romantiikan kauhuinnostus oli alkusysäys sille, että kauhu alkoi vakiintua omaksi kirjallisuudenlajikseen. Monet tunnetut kauhukirjailijat kuten Edgar Allan Poe ja Mary Shelley elivät ja kirjoittivat juuri tuona aikana. Jo mainittu H. P. Lovecraft edustaa modernimpaa traditiota mutta hyödyntää samaa repertuaaria.

Kauhua ei voi ymmärtää ymmärtämättä romantiikan ajan ja gotiikan traditiota. Sen estetiikka mielletään nykyään helposti jo loppuun kalutuksi ja kliseiseksi – toki syystäkin. Goottilaisen kauhun kuvasto on siinä määrin vakiintunut kauhugenreen ja yleisemmin populaarikulttuuriin, ettei tarvitse kuin mainita vanha linna ja valkopukuinen mystinen neito, niin suurin osa yleisöstä ymmärtää jo, mistä puhutaan, vaikka ei olisi eläessään lukenut ainuttakaan kauhutarinaa.

 

Yksityinen ja universaali kauhu

Vaikka kauhu on lähtökohtaisesti luotaantyöntävää jo evoluution sanelemasta pakosta, jokin kauhussa on kiistatta aina myös kiehtonut ihmisiä. Kauhu on ollut ehtymätön luovuuden lähde jo muinaisissa myyteissä ja kansanperinteessä.

Kauhu on universaalia ja siten syvällä ihmisyyden ytimessä. Kulttuurit ympäri maailman tuntevat kauhutarinoiden perinteen jo hyvin vanhoilta ajoilta. Uskallan väittää, että tutustuipa minkä tahansa olemassa olevan tai jo aikoja sitten hävinneen kulttuurin suulliseen tai kirjalliseen perintöön, löytää ennen pitkää jonkinlaisen kauhutarinan.

Kauhu on äärimmäisen subjektiivinen tunne. Paradoksaalisesti kauhun tunne on samaan aikaan yleisinhimillinen ja universaali. Se ei poista tunnekokemuksen yksityisyyttä ja yksinäisyyttä. Tyypillinen kauhun keino on syystäkin se, että päähenkilö kohtaa pelottavan tilanteen täysin yksin.

Suurin osa ihmisistä pitää pelottavina kauhukirjallisuudelle tyypillisiä teemoja, kuten kuolemaa, selittämättömän uhkaavia tilanteita tai irrationaalisen väkivallan kohteeksi joutumista. Toisaalta kauhufiktio on aina käsitellyt myös äärimmäisen syviä henkilökohtaisia traumoja ja tragedioita. Kauhufiktion päähenkilögalleriassa erottuukin tyypillinen hahmo: masentunut ja traumatisoitunut yksilö, joka lopulta murtuu oman mielensä kauhujen alle.

Koska kauhun tunteet ovat lähtökohtaisesti subjektiivisia ja yksityisiä, kauhukirjallisuus on vaikea pala arvioitavaksi. Lajin kohdalla korostuu kysymys siitä, missä määrin kriitikon on suotavaa olla subjektiivinen ja missä määrin objektiivinen.

Yhden pahin painajainen saattaa olla toiselle kevyttä viihdettä – samoin kuin yhden utopia on toisen dystopia.

 

Pelottaako?

Yritys ymmärtää kauhua kääntyy etenkin päivälehtikritiikissä liian usein kysymykseksi siitä, onko kauhu pelottavaa, ja jos ei ole, kauhu on epäonnistunutta. Kauhun tunne on silti muutakin kuin pelkoa, kuten edellä kuvasin, ja kauhutaide voi tarjota myös puhtaasti esteettisiä kokemuksia ilman varsinaisia kauhun tunteita. Kriitikon pelästyminen ei vielä kerro kauhuteoksesta mitään.

Kauhua arvioidessaan kriitikko on vastuussa myös kauhua harrastaville lukijoilleen, sillä he parhaiten osaavat arvioida kriitikon asiantuntemuksen. Uskallan melkein väittää, että teoksen pelottavuus on suurelle joukolle kauhun harrastajista täysin epärelevantti seikka. Pelottavuuden pohtiminen on laiskaa reagoinnin erittelyä, mikäli kriitikko ei ota kantaa myös siihen, mikä teoksessa tarkalleen ottaen on kauhun ydin ja kuinka hyvin teos sen osalta onnistuu tai ei onnistu.

Eihän komediastakaan vain kirjoiteta, että ei naurattanut – siis komedian on oltava huono – ja jätetä erittelemättä, minkä teoksessa oli tarkoitus olla hauskaa ja miksi se ei kenties sellaisena näyttäytynyt. Kritiikin kietoutuminen pelottavuuden ympärille kaventaa kuvaa siitä, mitä kauhu lajina voi olla ja miksi ihmiset tuntevat siihen vetoa.

Kauhuharrastuksen motiivit ovat hyvin moninaisia. Kuulun joukkoon, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kriitikon pelon tunteet tai niiden puute. Kauhufiktio on minulle ensisijaisesti esteettistä. Olen aina ajatellut, että painajaisissakin voi olla taikaa. Minusta esimerkiksi luut – etenkin pääkallot – ovat kaikessa makaaberiudessaan kauniita. Olisin ilman minkäänlaista ironiaa suuresti imarreltu, jos pääkalloni päätyisi jonkun kuriositeettikappiin kuolemani jälkeen.

Kauhussa minua on aina kiehtonut kauheuden ja kauneuden liitto. Olen hyvin perinteisen goottilaisen estetiikan ystävä – juuri sitä estetiikkaa moni kriitikko moittii kliseiseksi ja puhki kuluneeksi. Yllättävän harvoin kriitikko edes ottaa kantaa siihen, kuinka hyvin tai huonosti kauhuksi luokiteltu teos hyödyntää estetiikkaansa. Tietynlaisen kauhukuvaston hyödyntäminen itsessään voi aiheuttaa kriitikossa vastareaktion.

 

Kauhu, moraali ja satiiri

Esa Mäkijärvi kirjoittaa esseessään ”Kriitikot sotajalalla moraalin puolesta” osuvasti, miten Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon (1991, suom. 1993) vastaanotossa näkyi kriitikoiden moraalinen närkästys kirjan kammottavaa väkivaltaa kohtaan. Mäkijärvi analysoi Ellisin romaania ennen kaikkea satiirina, kuten osuvaa onkin.

Haluan kuitenkin nostaa esiin, miten romaanin vastaanotosta huokuu ennen kaikkea kyvyttömyys ymmärtää kauhufiktiota esteettisenä lajina, jolla on omat konventionsa ja keinonsa. Koska Ellisin romaani on aivan kiistatta myös kauhufiktiota.

Kaksi lajia, satiiri ja kauhu, eivät sulje toisiaan pois. Kauhufiktio on aina ollut lajina itsetietoinen ja myös parodioinut ja haastanut aktiivisesti omia kliseitään aina 1800-luvun gotiikasta lähtien. Sillä on aina ollut vahva, ylöspäin lyövän mustan huumorin ja satiirin perinne. Jo Bram Stokerin Draculaa (1897, suom. 1977) pidettiin kuvauksena oman aikansa rikkaan aateliston rappiollisesta elämäntavasta. 1800-luvun loppupuolella kirjallisen uransa luonut Ambrose Bierce taas sai tiettävästi jo omana aikanaan lempinimen ”Katkera Bierce” (engl. ”Bitter Bierce”) sarkastisen kirjoitustyylinsä vuoksi. Ellisin satiiri lienee paljonkin velkaa Biercen riemastuttavan kuivalle sarkasmille ja vimmaisen väkivaltaiselle kuvastolle.

Kauhufiktion pitkässä perinteessä Ellis ei siis edusta mitään uutta satiirisuudessaan eikä yltiöpäisessä väkivaltaisuudessaan. Pian romaanin jälkeen slasher-genre alkoi Scream-sarjan (1996–) myötä parodioida itsetietoisesti omia kliseitään myös kauhuelokuvien puolella. Se tapahtui metafiktion ja mustan huumorin keinoin.

Ellisin teos siis hyödynsi pitkää kauhukirjallisuuden traditiota, eikä se sellaisenaan ollut mitenkään poikkeuksellinen lajissaan. Tästä näkökulmasta romaanin vastaanotto näyttäytyy entistäkin käsittämättömämpänä. Amerikan psykon tapaus osoittaa, miten paljon isot mediatalot ovat valmiita antamaan tilaa kauhufiktion aiheuttamalle moraaliselle närkästykselle. Kenties närkästys on laantumaan päin ja kauhusta on tullut salonkikelpoisempaa. Tai sitten sitä ymmärretään lajina paremmin.

 

Kauhu yhteiskunnan normien heijastelijana

Oscar Wilde, kauhukirjailija hänkin, totesi tunnetusti, että taidetta ei voi arvottaa sillä perusteella, onko se moraalista vai ei. Taide on joko hyvää tai huonoa riippumatta moraalista.

Kauhufiktion näkökulmasta jatkan ajatusta toteamalla, että oikeastaan kauhulla on jopa velvollisuus olla ainakin jollain tavoin moraalitonta. Jos kauhussa ei tapahdu pahoja asioita hyville ihmisille, kyse ei ole kovin kummoisesta kauhusta. Pikemminkin moraalittomuutta voi pitää lähtökohtana, josta kauhu väistämättä ammentaa.

Silti kauhu on pahimmillaan hämmentävän (kaksinais)moralistinen lajityyppi. Tästä kertoo se, että kauhufiktiota analysoivat kirjat käyttävät ilmeisesti ainakin puoliksi vakavissaan edelleen sellaisia sanoja kuin ”synti”, ”pyhät arvot”, ”perverssi seksuaalisuus” ja niin edelleen – määrittelemättä tarkemmin, mitä käsitteet nykyään tarkoittavat vai tarkoittavatko ne enää yhtään mitään.

Esimerkiksi Gavin Baddeleyn Goth Chic (2002, suom. 2005) puhuu ilmeisen tosissaan goottikulttuurin syntisestä viehätyksestä ja viehtymyksestä perversioihin pureutumatta mitenkään siihen, mitä sellaisilla sanoilla 2000-luvulla tarkoitetaan.

Kauhufiktio tunnetaan seksuaalikielteisestä asenteestaan. On yleisesti tunnettua, että esimerkiksi homoseksuaaleille tai etnisiä vähemmistöjä edustaville hahmoille on tapana käydä kauhufiktiossa huonosti. Suoranainen slasher-genren klisee on seksiä harrastavan pariskunnan joutuminen murhatuksi. Viimeisenä selviytyy hyveellinen neitsyt.

Toisaalta asia ei ole edes kauhussa näin yksinkertainen. Esimerkiksi George A. Romeron vuonna 1968 ilmestynyt kauhuklassikko Elävien kuolleiden yö nosti tummaihoisen miehen sankariksi rotuerottelun ollessa vielä yhteiskunnassa vallitseva normi. Elokuva onnistuu väkevän kylmäävällä lopetuksellaan hieromaan katsojan naamaan edelleen valitettavan ajankohtaista mustiin miehiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa.

Todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhutarina, jossa miespari menee täysin avoimesti naimisiin, on kerätty kirjalliseen muotoon jo vuonna 1884 ja on luettavissa SKS:n arkistossa. Slasher-kauhukin alkoi viimeistään 90-luvulla haastaa kliseitään. Ajat muuttuvat ja kauhu sen mukana.

 

Kirjallisuutta

Baddeley, Gavin 2002. Goth Chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Suom. Ike Vil. Like.

Hänninen, Harto & Marko Latvanen 1992. Verikekkerit. Kauhun käsikirja. Otava.

Kilpeläinen, Tapani 2015. Silmät ilman kasvoja. Kauhun filosofia. niin & näin.

Mäkijärvi, Esa 2022. Kriitikot sotajalalla moraalin puolesta. Kiiltomato-Lysmasken 6.1.2022.