Kauhua on kritisoitu paljon sen ongelmallisista vähemmistörepresentaatioista. Todellisuudessa genren ikonisimmat hirviöt ovat seksuaalivähemmistöjen luomuksia tai vähintäänkin vahvasti queer-koodattuja; ne on luotu aikana, jolloin queer olemassaolo oli rikos. Herää kysymys, kuka onkaan vähemmistöä, kun puhutaan goottilaisen kirjallisuuden isoimmista nimistä. 

Kauhun genre on ammentanut ja todennäköisesti tulee aina ammentamaan toiseuden ja vierauden pelosta. Mielenkiintoinen kysymys on, kuka tai mikä tuota pelottavaa toiseutta on kauhun historiassa edustanut ja millä tavoin. Vanhemmassa kauhussa pelottavan toisen rooli on usein langennut vähemmistöille – etnisten vähemmistöjen ohella seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Erilaiset hirviöt on nähty vertauskuvana tukahdutetuille seksuaaliselle haluille, jotka eivät saaneet olla olemassa. 

Queer-koodaus on hyvin tunnettu luennan näkökulma tai keino niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Queer-koodatun pahiksen (engl. queer coded villain) prototyyppi on yleensä elegantti mies, jolla on feminiinisiksi miellettyjä piirteitä ja joka toimii vastakohtana maskuliinisemmalle sankarille.  

Trooppia on niin kyseenalaistettu kuin problematisoitukin, mutta se oli aikanaan ainoa tapa tehdä queer-ihmisten kokemuksia näkyviksi. Viittaan aikaan, kun homoseksuaalisuus, ennen muuta miesten välinen seksi, oli kirjaimellisesti laitonta. Naisten välistä seksiä ei samalla tavoin ymmärretty kieltää lailla, koska koko konsepti oli käsittämätön esimerkiksi viktoriaanisena aikana. Tämä lienee syynä sille, miksi naisten välinen erotiikka sai olla olemassa avoimemmin kirjallisuudessa, siinä missä miesten välinen oli tiukemmin verhottua.  

Kauan sitten kuolleiden ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta ei tietenkään varmaksi pysty sanomaan mitään. Moni aihetodiste kuitenkin puhuu puolestaan. 

 

 

Kuka onkaan vähemmistöä? 

Eräs kauhukirjallisuuden kuuluisimmista nimistä, H. P. Lovecraft (1890–1937), totesi tunnetusti, että peloista vanhin on vierauden pelko, ja siinä hän oli varmasti myös oikeassa. Lovecraft oli itsekin kaikkea vierasta pelkäävä neurootikko ja se näkyy hänen teksteissään muun muassa avoimena rasismina, juutalaisvihana ja homofobiana. Lovecraft inhosi ja pelkäsi degeneraatiota, ja se on toistuva teema ja kauhun aiheuttaja hänen teksteissään.  

Kauhun historia on täynnä Lovecraftia parempia kirjoittajia, joilla oli oikeaakin sanottavaa suurista eksistentiaalisista kriiseistä. Nimeltä voisi mainita vaikkapa Lovecraftin aikalaisen ja yhden hänen innoittajansa Algernon Blackwoodin (1869–1951), joka – harmillista kyllä – on jäänyt Lovecraftin varjoon, vaikka hän on Lovecraftia kiinnostavampi ja modernimpi. Blackwood ei ollut samanlainen omaan neuroottisuuteensa hirttäytynyt kitisijä kuin Lovecraft vaan utelias seikkailija, joka oli laajasti kiinnostunut kaikesta oudosta ympärillään ja se näkyy siinä kypsässä tavassa, jolla hän käsittelee isoja ja monimutkaisia eksistentiaalisia kriisejä.  

Blackwoodin yksityiselämään liittyy myös henkilökohtainen eksistentiaalinen kriisi, joka todennäköisesti vaikutti vahvasti hänen tarinoihinsa. Hänen elämäkertansa kirjoittaneen Mike Ashleyn mukaan Blackwood oli kaapissa elänyt homoseksuaali. Tämän näkemyksen Ashley perustaa Blackwoodin omiin muistelmiin Episodes Before Thirty (1923), jossa merkittävässä osassa on suhde toiseen mieheen. Blackwood kuvaa tunteitaan hyvin intensiivisesti tavalla, joka vaikuttaa umpirakastuneen miehen kirjoituksilta: 

Hän oli enkeli. Hänen kasvonsa sulivat hymyyn. Ne säihkyivät hyväluonteisuutta, kiltteyttä ja sympatiaa. Hän sanoi kerran jotain, joka oli lempeää, rauhoittavaa musiikkia korvilleni. Sydämeni tuntui yhtäkkiä paisuvan mitä epämukavimmalla tavalla. Uskon, että pala nousi kurkkuuni. Tämä oli niin päinvastaista sille, mitä olin odottanut. Hän ei ollut vain enkeli, hän oli naisellinen enkeli. Minun täytyi olla hyvin heikossa tilassa, sillä jouduin pidättelemään kyyneliäni.” (Blackwood 1923, 120–121.) (Sitaattien suomennokset ovat omiani, ellei toisin mainita.)  

Blackwood kuvaa samanlaisella intensiteetillä painajaisiaan ja odotuksiaan miehen paluusta luokseen ja päättää erään tällaisen pätkän sanoihin: ”Vain silloin, kun hän nukkui turvallisesti vieressäni, painajaiset lakkasivat” (Blackwood 1923, 130). 

Suhde päättyi lopulta myrskyisästi. Blackwood ilmaisi muistelmissaan hyvin avoimesti pelkonsa siitä, että suhde, jota hän itse luonnehti ”intiimiksi”, päätyisi yleiseen tietoon. Suhteen päättymisen jälkeen Blackwood valitsi selibaatin monen aikalaisensa tavoin ja tiettävästi tukahdutti seksuaalisuutensa koko loppuelämäkseen. Hän ei totisesti ollut ainoa laatuaan kauhukirjallisuuden historiassa. Seksuaalivähemmistöt ovat kirjoittaneet kauhua jo silloin, kun lajityyppi oli vasta vakiintumassa omaksi genrekseen.  

Vähemmistöjen kokemus siitä, ettei heillä ole lupaa olla olemassa, on vaikuttanut genren lainalaisuuksiin enemmän kuin moni ehkä ymmärtääkään. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että goottilainen kauhu on läpeensä traumaattisten queer-kokemusten läpäisemää. Hieman kärjistetysti voisi pohtia, onko kauhugenren historian alkuajoissa ollut yhtäkään täysin heteroa kirjailijaa. Tai edes kirjailijaa, joka ei olisi käsitellyt verhotusti queer-teemoja. Ainakin kaikki klassisimmat ja tunnetuimmat kauhuelokuvien hirviöt näyttäisivät olevan tavalla tai toisella queer-koodattuja tai seksuaalivähemmistöjen käsialaa. Kuka kauhun historiassa siis onkaan vähemmistöä? 

 

Seksuaalivähemmistöt ovat kirjoittaneet kauhua jo silloin, kun lajityyppi oli vasta vakiintumassa omaksi genrekseen.

 

 

Varhaisen kauhun queerius 

Kauhukirjallisuuden juuret ovat romantiikan ajan traditiossa ja gotiikassa. Goottilaisen kirjallisuuden tutkija Rictor Norton on esittänyt, että varhaisen gotiikan tunnetuista nimistä Horace Walpole (1717–1797) ja Ann Radcliffe (1764–1823) olisivat olleet jotain muuta kuin heteroseksuaaleja. Nortonin mukaan Walpolen veli oli syytettynä sodomiasta, kun Walpole oli 33-vuotias, ja Walpole puolusti häntä oikeudessa. Tämä oli syynä siihen, että Walpole varjeli yksityiselämäänsä hyvin tarkoin. Syystäkin, sillä hän eli vielä aikaa, jolloin sodomiasyytös johti pahimmillaan kuolemantuomioon. 

Tästä huolimatta joitakin vihjeitä ja aihetodisteita on jäänyt jälkipolville. Walpolea pidettiin omana aikanaan feminiinisenä miehenä, ja tiettävästi esimerkiksi naamiaisissa hänellä oli tapana pukeutua naiseksi niin uskottavasti, että häntä myös pidettiin naisena. Hän ei myöskään koskaan mennyt naimisiin, ja hänellä oli läheisiä suhteita homoseksuaaleihin miehiin.  

Norton on kirjoittanut Radcliffen elämänkerran Mistress of Udolpho. The Life of Ann Radcliffe (1999). Siinä hän arvelee Radcliffen olleen seksuaalisesti kiinnostunut naisista ja huomioi Radcliffen teksteistä huomattavan paljon naisten välistä eroottista jännitettä. Aikalaiset tiesivät Radcliffen elämästä hyvin vähän, Walpolen tavoin hän varjeli yksityisyyttään hyvin tarkoin, eivätkä edes hänen päiväkirjamerkintänsä paljasta mitään kovin henkilökohtaista. Tiedetään kuitenkin, että hän vietti aikaa mielisairaalassa ja kärsi pitkäaikaisesta masennuksesta.  

Myöhemmän tradition edustajista mainittakoon lordi Byron (1788–1824), jonka mukaan on nimetty gotiikassa hyvin tunnettu hahmotyyppi byronilainen sankari. Byron aiheutti aikanaan kohua myrskyisillä suhteillaan eikä tunnetusti ollut turhantarkka partneriensa sukupuolesta. Myös byronilaisen sankarin prototyyppi on lähtökohtaisesti queer. Byronilla oli läheinen suhde John Polidoriin (1795–1821), jonka teosta Vampyyri (1819) pidetään Bram Stokerin (1847–1912) Draculan (1897) yhtenä tärkeimpänä esikuvana. Polidorin tiedetään perustaneen aatelisen vampyyrihahmonsa suoraan Byroniin.  

Heidän aikalaisensa Mary Shelley (1797–1851) loi ikonisen Frankensteinin (1818) ja sen myötä hullun tiedemiehen arkkityypin, joita ilman kauhugenren klassista hirviöistä tuskin voi puhua. Shelley ei kummemmin peitellyt biseksuaalisia taipumuksiaan. Hän oli vapaa sielu ja naisasianaisen Mary Wollstonecraftin tytär, joka ei paljoa piitannut aikansa naisille varatuista normeista.  

Shelleyn pääteoksessa Frankensteinissa on runsaasti homoeroottista jännitettä Victor Frankensteinin ja hänen luomansa miespuolisen olennon välillä. Vai mitä pitäisi ajatella vaikkapa siitä, että olento sanoo suoraan Victor Frankensteinille: ”muista, että minä olen läsnä hääyönäsi” (Shelley 2005, 184)?  

Queer-koodattu jännite näkyy paitsi varhaisessa elokuvaversiossa Frankenstein (1931) myös sen jatko-osassa Frankensteinin morsian (1935), joiden ohjaaja James Whale (1889–1957) oli niin avoimesti homoseksuaali kuin aikansa ilmapiirissä saattoi olla.  

 

 

Queerin vampyyrin juuret 

Vampyyrifiktio on hyvin vahvasti queer-koodattua. Kauhufiktioon on jo varhain vakiintunut viettelevän lesbovampyyrin trooppi. Sen juuret palautuvat goottilaiseen kauhuun, Sheridan Le Fanun pienoisromaaniin Carmilla, joka julkaistiin vuonna 1872. Le Fanun identiteetistä ei ole varmaa tietoa suuntaan tai toiseen, mutta teos puhuu puolestaan. Aikaansa nähden tässä goottilaisessa romaanissa on hyvin avointa eroottista jännitettä naispuolisen vampyyrin ja Laura-nimisen nuoren naisen välillä. Carmilla ilmestyi 25 vuotta ennen Draculaa ja vakiinnutti monia vampyyrifiktion sääntöjä, joita Stoker hyödynsi teoksessaan myöhemmin.  

Moni tutkija on arvellut Bram Stokerin olleen Blackwoodin tapaan homoseksuaali ja tiukasti kaapissa, ja että hänen avioliittonsa Florence Balcomben (1858–1937) kanssa olisi ollut kulissi – mahdollisesti jopa jonkinlainen molemminpuolinen sopimusliitto. Asian puolesta on runsaasti aihetodisteita. Balcomben oma perhe käytti hänestä englanniksi sanaa ”antisex”, joka voi tämän päivän kontekstissa tarkoittaa mitä tahansa, mutta varmaa on ainakin se, että Stokerin ja Balcomben avioliitto oli epätavallinen. Heistä ei ole ainuttakaan kuvaa, jossa he olisivat yhdessä, ja pariskunnalla oli läheinen ja monimutkainen suhde Oscar Wildeen (1854–1900), joka puolestaan joutui vankilaan homoseksuaalisten suhteidensa vuoksi. Wilden kynästä on syntynyt esimerkiksi goottilaisesta kauhusta ammentanut homoeroottinen klassikko Dorian Grayn muotokuva (1890).  

Stokerin tiedetään kirjoittaneen ihailemalleen runoilijalle Walt Whitmanille (1819–1892) intohimoisen kirjeen, jota hän ei koskaan lähettänyt. Siinä hän totesi seuraavasti: 

En usko, että naurat minulle, Walt Whitman, tai halveksit minua, mutta kaikesta tapahtuneesta kiitän sinua, samoin kuin sympatiasta, jota olet osoittanut minulle yleisesti sekä minun kaltaisilleni. Toivon vain, että jonakin päivänä voimme tavata ja voin ehkä kertoa sinulle sen, mitä en voi kirjoittaa. (Poletti 2021.) 

Tämän lisäksi Stokerilla oli hyvin läheinen suhde, joka saattoi olla tai olla olematta seksuaalinen, Henry Irvingiin (1838–1905). Merkillepantavinta lienee kuitenkin kirjallisuudentutkija Talia Schafferin huomio siitä, että Stoker alkoi kirjoittaa Draculaa vain kuukausi sen jälkeen, kun Wilde pidätettiin sodomiasta vuonna 1895 (Schaffer 1994, 381). Schafferin mukaan Draculasta suorastaan huokuu homoseksuaalin miehen seksuaalinen ahdistuneisuus. Kirjallisuuden emeritaprofessori Nina Auerbach on esittänyt jopa, että Draculan hahmo pohjautuisi Wildeen (Auerbach 1997, 102). 

Oli miten oli, kreivi Dracula on hahmona hyvin queer-koodattu – hän himoitsee omaan aikaansa nähden hyvin avoimesti naisten ohella myös Jonathan Harkeria, jota pitää vankinaan. Dracula puuttuu tilanteeseen, kun naispuoliset vampyyrit yrittävät vietellä Jonathanin. Dracula saa vimmaisen, mustasukkaisen raivokohtauksen. Kohtauksen loppupuolella Dracula käy paljastavan dialogin vampyyrinaisten kanssa: 

”Kuinka kukaan teistä rohkenee kajota häneen? Kuinka tohditte luoda silmänne häneen, vaikka minä olen kieltänyt? Pois, sanon teille jokaiselle! Tämä mies kuuluu minulle! Varokaakin puuttumasta häneen tai joudutte tekemisiin minun kanssani!” 

Vaalea tyttö päästi rivon kokettimaisen naurun ja kääntyi vastaamaan hänelle: 

”Itse et ole koskaan lempinyt, itse et lemmi koskaan!” 

Tämä innosti kahta muuta naista, ja huoneessa kajahteli niin iloton, kova ja sieluton nauru, että melkein pyörryin sitä kuunnellessani; se oli kuin riivaajien iloittelua. 

(Stoker 2014, 63.) 

Myös yksi Draculan uhreista, Lucy, osoittaa vampyyriksi muututtuaan eroottista kiinnostusta parhaaseen ystäväänsä Minaan.  

Draculan elokuva-adaptaatioista on usein siivottu Jonathan Harkerin ja Draculan välinen ilmeinen homoeroottinen jännite pois. Ensimmäisen elokuvaversion Nosferatun (1922) ohjaaja F. W. Murnau (1888–1931) oli Stokerin tapaan homoseksuaali (King 2001). 

Elokuva tehtiin ilman lupaa, hahmojen nimiä vain hieman muutellen. Stokerin leski nosti tästä kuuluisan oikeusjuttunsa, jonka hän myös voitti. Oikeus määräsi kaikki Nosferatun kopiot tuhottaviksi. Joitakin kopioita kuitenkin säästyi jälkipolville. Murnaun luvattomassa adaptaatiossa Jonathan Harkerin esikuvan ja kreivin välillä on selkeimmin queer-koodattua jännitettä.  

Mielenkiintoista tämäkin: Sheridan Le Fanun kirjoittaman Carmillan tiettävästi ensimmäinen elokuva-adaptaatio, Roy Ward Bakerin Vampyyrit – eroottinen painajainen (1970), esittää avoimesti lesbovampyyrin prototyypin. Francis Ford Coppolan ohjaamassa Bram Stokerin Draculassa (1992) Lucyn ja Minan eroottinen jännite taas purkautuu hyvin avoimesti, kun he ovat molemmat muuttuneet vampyyreiksi, mutta Draculan nimihenkilö on elokuvissa nimenomaan queer-koodattu eikä yhtä avoimesti homoseksuaalina esitetty. Vielä tänäkin päivänä kahden miehen välinen avoin intohimo tuntuu olevan kauhuelokuvissa tabu, vaikka kauhulla on samaan aikaan pitkä historia naisten välisen erotiikan hyvin avoimessa esittämisessä.  

 

 

Modernin vampyyrin avoimempi queerius 

Anne Rice (1941–2021) loi ensimmäisen avoimesti queerin miespuolisen vampyyrin prototyypin, joka oli vastinpari lesbovampyyrille: ylimaallisen kaunis byronilainen antisankari, joka viettelee kenet haluaa sukupuolesta piittaamatta. Tällainen on muun muassa Veren vangit -kirjan (1978) Lestat, joka myöhemmin sai myös oman nimiteoksensa Vampyyri Lestat (1985). Lestatilla on tärkeä rooli myös trilogian kolmannessa osassa Kadotettujen kuningatar (1988). Erona aiempaan oli se, että Rice nosti queerit vampyyrit saagansa päähenkilöiksi eikä esitä heitä pelkästään hirviöinä. Tässä Rice oli edelläkävijä, joskin hänen jalanjäljissään on syntynyt myös paljon kehnompaa vampyyrifiktiota, jossa vampyyrit esitetään sympaattisina.  

Mary Shelleyn pääteoksessa Frankensteinissa on runsaasti homoeroottista jännitettä Victor Frankensteinin ja hänen luomansa miespuolisen olennon välillä.

Rice tuli itsekin kaapista vanhoilla päivillään ja sanoi, että viehättyy ihmisistä sukupuolesta riippumatta. 

Ricen kirjoista tehdyissä elokuva-adaptaatioissa queer-elementti ei ole esillä yhtä avoimesti: Neil Jordanin Veren vangit (1994) esittää Lestatin queer-koodattuna antagonistina vastakohtana hyveellisemmälle vampyyrille Louisille ja siivoaa pois Louisin romanttisen kiinnostuksen miehiin. Louis ja Lestat kyllä riitelevät kuin vanha aviopari elokuvassakin ja adoptoivat jopa lapsen yhdessä, mutta avoin erotiikka, joka heidän suhteestaan tihkuu Ricen romaanissa, on elokuvaversiossa hyvin viitteellistä. Myös Michael Rymerin Kadotettujen kuningattaren elokuvaversiossa (2002) queer-elementit ovat epäsuoria ja Lestatille on rakennettu päälleliimattu heteroromanssi, jolle ei ole vastinetta kirjassa.  

 

 

Sateenkaarevat kauhuklassikot 

Stokerin aikalaisen Robert Louis Stevensonin (1850–1894) Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (Strange Case of Dr. Jekyll and Mr Hyde, 1866) on kiistaton klassikko. Kirjallisuudentutkija Elaine Showalter tulkitsee teoksessaan Sexual Anarchy. Gender and Culture at the Fin de Siecle (1990) kuvauksen pahasta kaksoisolennosta olevan todellisuudessa metafora tukahdutetuille homoseksuaalisille haluille. Tämä puoli on ollut eksplisiittisesti esillä myös Suomen Kansallisoopperassa esitetyssä baletissa Jekyll ja Hyde, joka linkittyy myös Stevensonin omaan elämään. 

Homoseksuaalisista suhteistaan tunnetun runoilija ja taidehistorioitsija John Addington Symondsin (1840–1893), joka oli Stevensonin ystävä, tiedetään kirjoittaneen tälle ahdistuneen kirjeen, jossa hän kuvailee romaanin kokemuksen kaksoiselämästä ”koskettavan liian läheisesti”. Symonds oli avioliitossa naisen kanssa ja eli kaksoiselämää, jossa hänellä oli suhteita miehien kanssa. (Bucton 2021, 51.) 

Stevensonin omasta seksuaali-identiteetistä ei ole täyttä varmuutta, mutta varmaa on se, että hän kävi intensiivistä kirjeenvaihtoa Peter Panin luojan, J. M. Barrien (1890–1937) kanssa, joka kirjoitti hänelle hyvin avoimesti: ”Ollakseni suorasukainen olen todennut (olen epäillyt sitä jo jonkin aikaa) että rakastan sinua, ja jos olisit nainen…” Lause on kirjeessä jäänyt kesken. (Ferguson 2020.) 

Tämän suoremmin viktoriaaninen herrasmies tuskin voi enää asiaa ilmaista ainakaan kirjeessä. Sitä ei tiedetä, vastasiko Stevenson Barrien tunteisiin ja jos vastasi, miten. Se tiedetään, että miehet eivät koskaan tavanneet, vaikka Barrie toistuvasti pyysi Stevensonia käymään luonaan. 

 

 

Saako olla olemassa? 

Todennäköisin syy sille, että seksuaalivähemmistöjen edustajat kirjoittivat itse itsensä hirviöiksi on se, että sanoja omalle identiteetille ei ollut, ja oma seksuaalisuus herätti pelkoa, jota ympäröivä yhteiskunta kätevästi ruokki. Silloin, kun yhteiskunta näkee ihmisen hirviönä ja kirjailijalla on luova mielikuvitus, kauhukuvasto on luonteva tapa ilmaista tätä eksistentiaalista kriisiä ja viime kädessä kysymystä siitä, saako olla olemassa vai ei.  

Kauhukirjallisuus käsittelee tyypillisesti juuri tällaisia eksistentiaalisia kriisejä, ja kauhua aiheuttavat eniten asiat, joiden ei pitäisi olla olemassa. Mary Shelley ilmaisee Frankensteinissa riipaisevasti tähän liittyvää yksinäisyyttä useammassa rujon olentonsa pitkässä monologissa. (Shelleyn alkuperäisessä teoksessa häntä ei muuten nimitetä hirviöksi, vaan käytetään säännönmukaisesti sanaa creature): 

”Onko oikein, että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea vain inhoa ja halveksuntaa. […] En koskaan tule saamaan osakseni myötätuntoa. Kun aluksi sitä kaipasin, se oli hyvyyden, onnen ja rakkauden kaipuuta, rakkauden, jota sisimpäni oli tulvillaan, ja jota halusin jakaa toisille. Mutta nyt, kun hyvyys on minulle pelkkä varjo ja kun onni ja rakkaus ovat vaihtuneet katkeraksi ja kuvottavaksi epätoivoksi, mistä minä enää etsisin lohtua? Minä tyydyn kärsimään yksinäni niin pitkään, kun tuskani jatkuu: kun kuolen, tyydyn siihen, että muistoni ovat iljettäviä ja häpeällisiä.” 

(Shelley 2005, 183, 242.) 

Shelleyn olento on pahoista kaksoisolennoista eksplisiittisesti traagisin, eikä ole vaikeaa löytää katkelmasta yhteyttä etenkin seksuaalivähemmistöille hyvin tuttuihin kiellettyihin rakkauden tunteisiin. 

Kauhu on kiehtonut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä myöhemminkin. Mainittakoon homoseksuaali Clive Barker (s. 1952), ikonisen Hellraiser-saagan luoja, jonka kenobiittihahmo on ottanut vaikutteita sadomasokistisesta kuvastosta. Barkerin novellit ovat täynnä miesten välistä seksiä ja väkivaltaisia, verenhuuruisia visioita. Suomessakin julkaistiin Kalma-lehdessä jo 1990-luvulla Barkerin ja John Boltonin kuvittama ”Kukkuloilla kaupungit” sarjakuva, joka perustui saman nimiseen novelliin. Novelli ilmestyi suomeksi ensimmäistä kertaa vuonna 1989 kokoelmassa Veren kirjat 1. Sen pääosassa on miespari. Siis aikana, jolloin Suomessa oli vielä voimassa niin sanottu kehotuskielto.  

William Joseph Martin (s. 1967), joka on julkaissut lukuisia kauhutarinoita entisellä nimellään Poppy Z. Brite, on homoseksuaali transsukupuolinen mies, joka on kirjoittanut avoimesti queereja hahmoja kauhutarinoihinsa jo vuodesta 1992 alkaen, jolloin hän aloitti kirjallisen uransa.  

 

 

Suomalainen queer-kauhu 

Suomessa queer-kauhu on toistaiseksi melko marginaalinen laji, mutta meilläkin kauhukirjallisuuden historiaan mahtuu queeriutta. Tiettävästi Suomen ensimmäinen kauhutarina ”Ikuisen uskollisuuden vala”, jossa miespari menee naimisiin, on suullisesti kerrottu kansantarina, joka kerättiin kirjalliseen muotoon jo vuonna 1888. Sen keräsi Kaarlo Krohn (1863–1933), ja kyseinen tarina on olemassa SKS:n arkistossa. Tarinan moderni adaptaatio löytyy omasta novellikokoelmastani Kuu paistaa, kuollut ajaa ja muuta sateenkaarevaa kansanperinnekauhua, joka ilmestyi Nysalor-kustannukselta vuonna 2023. 

Tämän päivän suomalaisista kauhukirjailijoista, jotka käsittelevät queer-teemoja, voisi mainita Juha Jyrkkään suomalaisesta kansanperinteestä, okkultismista ja hevimetallista ammentavan novellikokoelman Turvapaikka ja muita häiriintyneitä tarinoita (2023). Kokoelman katkeransuloisessa niminovellissa ”Turvapaikka”, joka on julkaistu ensimmäistä kertaa vuonna 2015, esiintyy sukupuoleltaan ambivalentti henkilöhahmo. Brutaalin kauniissa ”Elämän tanssi” -novellissa äärioikeistoon päin kallellaan oleva, homofobinen nuori mies ymmärtää vihansa erilaisuutta kohtaan johtuvan omista tukahdutetuista homoseksuaalisista tunteistaan. 

Tämän päivän suomalaisessa queer-kauhussa näkee enemmän miesten kuin naisten välisiä suhteita, kiinnostavaa kyllä.

Lisäksi voisi mainita Artemis Kelosaaren goottilaisesta estetiikasta, pimeästä historiasta ja dekadenssista ammentavat teokset Omenatarha (2017) ja runokokoelman Arsenikkivärejä (2021), jotka molemmat ovat avoimen homoeroottisia. Kelosaari on käsitellyt queer-teemoja myös esimerkiksi goottilaisessa, jatkosotaan sijoittuvassa novellissaan ”Se mistä ei voi puhua” (Varjojen lumo, 2017). 

Tämän päivän suomalaisessa queer-kauhussa näkee enemmän miesten kuin naisten välisiä suhteita, kiinnostavaa kyllä. Todennäköisesti teema liittyy aiemmin mainittuun tabuaiheeseen ja toisaalta nykypäivän kauhukirjailijoiden omaan haluun ravistella tätä tabua – kauhu jos mikä on kuitenkin aina ollut tabuja rikkoja lajityyppi, joten on vain luonnollista, että itsetietoisena lajina se kyseenalaistaa myös omat tabuaiheensa.  

Yksittäisistä novelleista, joissa on päähenkilönä naisista viehättyvä nainen, voisi kuitenkin mainita Maarit Leijon brutaalin syrjinnän kuvauksen ”Ihon taju” (Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista, 2016) ja Jyrki Pitkän hyytävän kehokauhunovellin ”Maxi-Dent” (Kauhun ja himon ostari. Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja, 2024). Tämän vuoden aikana ilmestyy myös allekirjoittaneen sateenkaareva kauhufantasiaromaani Teräsjää, jossa on vain yksi kiintiöhetero sivuosassa.  

Queer-kauhu on Suomessa vielä melko marginaalista, mutta nouseva trendi. Modernissa queer-kauhussa sateenkaarevuus on usein eksplisiittisesti ja luontevasti esillä. Se kumartaa omien perinteidensä suuntaan, mutta myös kirjoittaa niitä uudestaan. Vähemmistöjen roolikaan ei välttämättä ole enää olla vain varjoissa liikkuva, traaginen hirviö tai kammottava nimetön toinen, vaan yhä useammin vähemmistöjen edustajat ovat omien tarinoidensa päähenkilöitä.  

Tämä on johtanut siihen, että hirviön kasvot eivät olekaan enää vieraat vaan häiritsevän tutut. Modernissa queer-kauhussa ei ole mitenkään epätavallista, että hirviöllä on heteronormatiivisen yhteiskunnan kasvot – sen saman yhteiskunnan, joka kieltäytyy näkemästä vähemmistöjä muuna kuin hirviöinä.  

 

 

Lähteitä ja lisälukemista: 

Katri Alatalo (toim.): Varjojen lumo. Suomalaisia goottinovelleja. Vaskikirjat 2017. 

Mike Ashley: Algernon Blackwood. An Extraordinary Life. Carroll & Graf 2002. 

Nina Auerbach: Our Vampires, Ourselves. University of Chicago Press 1997. 

Algernon Blackwood: Episodes Before Thirty. Cassel 1923. 

Oliver S. Buckton: ”It Touches One too Closely.” Robert Louis Stevenson and Queer Theory. Anglistik 2/2012. 

Donna Ferguson: ”Lost” letters reveal JM Barrie and Robert Louis Stevenson’s mutual affection. The Guardian 25.10.2020. 

Billie Gavurin: ”Untamed Longings.” Darwinism and Homoerotic Attraction in Algernon Blackwood’s The Centaur. Journal of Literature and Science 2/2022. 

Artemis Kelosaari: ”Jäätikön pojat”. Nuori Voima 30.8.2019. 

Susan King: ”Out of the Shadow of Nosferatu”. Los Angeles Times 4.1.2001. 

J.S. Meresmaa & Christine Thorel (toim.): Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia. Osuuskumma 2017. 

Rictor Norton: Mistress of Udolpho. The Life of Ann Radcliffe. Leicester University Press 1999.  

Rictor Norton: Horace Walpole and Homosexuality. Gay History & Literature 2014.

Jonathan Poletti: The Queer Life of Bram Stoker. Medium 12.6.2021.

Talia Schaffer: ”A Wilde Desire Took Me.” The Homoerotic History of Dracula. English Literary History 2/1994. 

Mary Shelley: Frankenstein. Uusi Prometeus. Suom. Paavo Lehtonen. Gummerus 2005. 

Elaine Showalter: Sexual Anarchy. Gender and Culture at the Fin de Siecle. Viking 1990. 

Bram Stoker: Dracula. Suom. Jarkko Laine. Otava 2014. 

Jonathan Tyler: The Trail of Blood. Queer History through Vampire Literature. The University of Alabama in Huntsville 2017.