Mikä on taiteen ja kertomuksen suhde tänä päivänä, kun kaikki viestijät haluavat olla tarinankertojia?

Yleisen kirjallisuustieteen professori Pekka Tammi vaati aikoinaan, että oppiaineemme pitää korostaa kertomusta taitolajina. Sana taitolaji on kaikunut mielessäni – jotenkin syyllistävästi – erityisesti tänä vuonna, kun olen vetänyt Kertomuksen vaarat -hanketta.

Tutkimuksen tekemisen ja monitieteisen yhteistyön lisäksi pidämme yllä hankkeen Facebook-sivua, jonne ihmiset saavat ilmiantaa joko omalla nimellään tai anonyymisti arveluttavia ja huvittavia esimerkkejä siitä, miten kertomusmuodolla yritetään vaikuttaa eri elämänalueilla. Olemme pyytäneet esimerkkejä myös erityisen taitavasta ja kannatettavasta tarinallisuuden käytöstä, mutta some-logiikka (ja kieltämättä myös hankkeen nimi) taitaa johdatella enemmän kriittiseen kuin kannustavaan tarinajahtiin. Sitten me Flaubertin, Joycen, Durasin ja Krohnin koulimat narratologit yritämme parhaan taitomme mukaan analysoida poliitikkojen leipäjonokertomuksia, somejulkkisten tilityksiä ja “sinun” ja “minun” tarinoilla ratsastavia mainoskampanjoita.

Sosiaalinen media on omiaan panemaan kirjallisuustieteeseen sisään rakennetut arvot ja arvostelmat säpäleiksi.

Helmiä sioille vai arvokasta aikalaiskritiikkiä? Mikä on taiteen, taidon ja kertomuksen suhde tänä päivänä, kun kaikki viestijät, enemmän ja vähemmän taitavat, haluavat olla tarinankertojia? Mihin kirjallisuustiede tieteenalana tässä kulttuurisessa tilanteessa valmistaa?

Ajatelkaa nyt: kun helsinkiläinen ravintolapäällikkö Aki ”Wequ” Nylund kertoo Facebookissa tarinan siitä miten huoltoaseman apupoikaa törkeästi kohdellut Mersu-kuski saa opetuksen, jutulla on 42 000 tykkääjää ja 10 000 jakoa. MTV:n haastattelussa huoltoasemaketjun päällikkö sanoo, ettei pysty vahvistamaan tarinaa (ei tietenkään!), mutta ei kiistämäänkään. Nerokasta!

Sosiaalinen media on omiaan panemaan kirjallisuustieteeseen sisään rakennetut arvot ja arvostelmat säpäleiksi. Kertomuksen vaarojen Facebook-sivulle vyöryneet ilmiannot osoittavat, että aikamme merkittävimpiä kertomustyyppejä on netissä nopeasti leviävä, liikuttava ja moraalisen opetuksen tarjoava henkilökohtainen “tositarina”, jonka olen nimennyt viraaliksi eksemplumiksi. Some suosii muodoltaan ja etiikaltaan yksioikoisia kertomuksia, koska monitulkintaisen kertomuksen jakaminen on sosiaalinen riski. Siksi nykypäivän jaettavimmat tarinat mukailevat niin usein perikristillisiä kertomustyyppejä, kääntymyskertomusta ja moraalista eksemplumia. Kirjallisesta näkökulmastahan nämä tearjerkerit ovat usein kammottavaa luettavaa – mutta kun kerran tarinankerronta muuttuu, pitäisikö meidän kertomuksentutkijoidenkin päivittää käsitystämme tarinankerronnan taidosta?

Toisin kuin esimoderni, kristillinen mallitarina, viraali eksemplum ei osoita jokamiehelle oikeaa toiminnan tapaa vaan oikeamielisen reaktion. Verkon solidaarisuuskampanjoita ei saataisi pystyyn ilman viraalia eksemplumia. Juttu voi lopulta osoittautua keksityksi, mutta sen synnyttämä oikeamielisten yhteisö ja affektiivinen konsensus pysyvät. Sosiaalisessa mediassa nappia painamalla henkilökohtaisesta tulee ensin yleisesti edustavaa ja pian jo normatiivista. Kai tällaisen ketjureaktion synnyttäminenkin on taitolaji.

Kertomuksen luonnollinen olotila tuntuisi olevan liike marginaalista keskiöön.

Viraalin eksemplumin tarinalogiikka käy muuten täysin yksiin nykyään laajalti hyväksytyn, kognitiivisesta narratologiasta, sosiologisesta kertomuksentutkimuksesta ja kertomuspsykologiasta juontuvan kertomuksen prototyyppimääritelmän kanssa: tietyn tapahtumakulun tai syiden ja seurauksien sijasta kerrottavin tarina välittää ensisijaisesti sen, millaista on olla tietty kokija tietyssä tilanteessa. Kertomuksen vaarojen suhde viraaleihin eksemplumeihin on kriittinen, mutta ei ainakaan ensisijaisesti siksi että ne olisivat huonosti kirjoitettuja ja kaavamaisia, vaan siksi että ne nostavat suhteettomaksi paisuvan ja tunteikkaan yhteiskunnallisen huomion kohteeksi satunnaisia, yksilön kokemuksellisesta näkökulmasta valikoituja ja värittyneitä tapahtumia.

Kirjallisuustiede ei kuitenkaan eettisiltä asetuksiltaan ole aina paras lähtökohta tähän kritiikkiin. Länsimaissa kasvava sivistys- ja koulutusvihamielisyys on ajanut humanistit puolustuskannalle ja pitämään juhlapuheita yleisesti kirjallisuuden, mutta myös yleisesti kertomusten moraalisista, psykologisista ja kognitiivisista hyödyistä. Tämä kertomusmuodon ja ”kirjallisuuden” retoristen ja sielullisten tehojen yksiselitteinen hehkuttaminen ruokkii myös yksioikoisten kertomusten valtaa eri kerronnallisissa ympäristöissä. Yritysmaailman tarinakonsultit käyttävät hyväkseen samoja kognitiivisia tarinoiden tehokkuustutkimuksia myydäkseen koulutuksiaan kuin moni humanisti, joka puhuu kirjallisuuden opetuksen puolesta.[1] Osaltaan tähän ovat vaikuttaneet myös suuret ideologiakriittiset teoriat, jotka ensimmäisissä aalloissaan korostivat marginaalista kuuluvia autenttisia ääniä – eli yksilöiden kokemuksellisia tarinoita.

Kertomuspsykologi Jerome Brunerin kuuluisan, laajasti hyväksytyn määritelmän mukaan olennainen osa kertomusta onkin aina murtuma suhteessa kanonisiin odotuksiin. Kertomuksen luonnollinen olotila tuntuisi olevan liike marginaalista keskiöön; viraali eksemplum kertoo tyypillisesti pienen ihmisen taistelusta vahvempaansa vastaan. Tässä piileekin yksi suurimpia kertomuskriittisyyden eettisiä ongelmia: kokemuksellista tarinankerrontaa kritisoidessaan sitä tulee useammin valikoineeksi tähtäimeensä (marginalisoitujen) hyviä kuin (valtaapitävien) huonoja aikomuksia. Tutkijan pitäisi kuitenkin pitää päänsä, ja joskus sydämensäkin kylmänä: on eriteltävä mekanismeja, jotta voimme puhua täsmällisemmin myös tarkoitusperistä.

Kirjallisuudentutkijan tehtävä on kannustaa yleistysten sijasta erittelyyn, eli lukemiseen taitolajina.

Kaikki on nimittäin välineellistettävissä ja myytävissä – niin kertomukset kuin niiden tutkimuskin – ja kuten hyvin tiedetään, teorian tai metodin kehittäjä ei voi vaikuttaa siihen, käytetäänkö hänen keksintöjään hyvään vai pahaan. Kulttuurista vahinkoa tapahtuu, kun hyvän kirjallisuuden hyveitä aletaan nähdä missä tahansa sieluun käyvässä kertomuksessa. Tästähän on juuri kyse siinä, miten sepitetytkin yksilötarinat nostetaan moraalisen eksemplumin rooliin somen solidaarisuuskampanjoissa – totta tai ei, näin nämä asiat koetaan! Tämä liikuttava (fiktiivinen) tarina on niin monella tapaa tosi!

Mielestäni kirjallisuudentutkijoiden ei pitäisi lainkaan puhua siitä, mitä ”kirjallisuus” tekee – kirjallisuushan on instituutio jonka nimissä tehdään monenlaista, samoin kuin kertomus on muoto jota voi käyttää näemmä ihan mihin vain. Kirjallisuudentutkijan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tehtävä on sanoa jotakin täsmällistä kohteestaan, oli kohde mitä hyvänsä, ja kannustaa lukijaakin yleistysten sijasta erittelyyn, eli lukemiseen taitolajina.

 

Maria Mäkelä
Kirjoittaja vetää tänä vuonna alkanutta Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Kertomuksen vaarat: kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia.

Kuva: Jonne Renvall

 

_

[1] Nimekkäimpiä kognitiotieteen ja humanistisen koulutuspuheen yhdistäjiä on narratologi Lisa Zunshine, jonka näkemyksiä on esitelty ja kommentoitu The New York Timesia myöten. Bisneksen puolelta esimerkiksi kelpaa Jarkko Meretniemen, Joonas Konstigin ja Ilkka Enkenbergin Tarina-akatemia – joka muuten on myös tullut tietooni Kertomuksen vaarat –ilmiantona!