Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Keskustelunavauksia

Karo Hämäläinen, Kiiltomadon päätoimittaja, 3.1.2007

Paljon useamman kirjailijan tiedän kirjoittavan lukijoilleen. Itse lukeudun tähän ryhmään. Vaikken kirjoittaessani mietikään, millainen ihminen sanojani myöhemmin tavaa, joka tapauksessa ajattelen, että kirja saa lukijan, joka lukee sen tavallaan ja tyylillään ja saa siitä taide-elämyksen, mieluusti hyvän.

Olen kuullut joidenkin kirjailijoiden sanovan, että he kirjoittavat vain itseään varten. Niin saa vallan hyvin tehdä. Saattaahan olla niin, että maailmankaikkeutta ei ole olemassakaan vaan kaikki on minun luomaani kuvitelmaa. Turha silloin on muille kirjoittaa kuin itselleen.

Kirja on keskustelunavaus. Kirjailijoilla on harvinainen etuoikeus saada pitkiä puheenvuoroja, mutta lukijan ei toki tarvitse kuunnella koko asiaa kerralla. Kesken kirjanluvun hän voi laittaa ruokaa, käydä parturissa, suorittaa yliopistotutkinnon tai kasvattaa lapsensa aikuiseksi. Kirja odottaa aikaa, jolloin lukijalla on halu kuunnella.

***

Kriitikko on lukijakunnan jäsen, joka työkseen muodostaa kirjasta julkisen mielipiteen. Koska kriitikot pyrkivät arvioimaan teoksen pikapuolin sen ilmestymisen jälkeen, kritiikit ovat usein ensimmäisiä kirjailijan saamia palautteita. Kirjailijoista yksi jännittää kritiikkejä niin, että lähtee matkoille, toinen päivystää aamuyöt tuulikaapissa vartomassa lehdenjakajaa. Kolmas ei lue kritiikkejä lainkaan.

Lehtiarvosteluihin kirjasta käytävä julkinen keskustelu usein jääkin. Lisäkäsittelyä on luvassa lähinnä niille teoksille, jotka sattuvat pääsemään jonkin kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle.

Yksityiskeskustelu sen sijaan jatkuu. Suomessa puhutaan kirjoista, niistäkin, jotka eivät komeile myyntitilastojen korkeimmilla sijoilla tai kirjastojen varauslistojen kärjessä. Ei keskustelu lakkaa edes silloin, kun kirja on poistunut kirjakauppojen näytevarastoista ja laskeutunut odottamaan loppusijoituspaikkaansa.

Kiiltomadon apinalaatikossa lukee, että Kiiltomato on kirjallisuuskritiikin verkkolehti. Sitä Kiiltomato on mitä parhaimmassa määrin: vuonna 2000 aloittaneessa verkkolehdessä on arvosteltu noin 1250 teosta.

Toivon, että Kiiltomato on sen lisäksi kirjallisuuden keskustelufoorumi, kohtauspaikka, jonne on luontevaa tulle jakamaan kirjoista saatuja kokemuksia ja elämyksiä, kommentoimaan toisten kannanottoja ja keskustelemaan ajankohtaisista kirjallisuusaiheista. Kiiltomadon keskustelu on yksityisen kirjallisuuskeskustelun julkinen ulottuvuus.

***

Kirjallisuuskritiikit ovat Kiiltomadon kova ydin. Arvosteluissa pyritään nostamaan esiin hyviä kirjoja, jotka uhkaavat jäädä muuten liian vähälle huomiolle.

Kukin kriitikko kirjoittaa oman tietämyksensä, tuntemuksensa, estetiikkansa ja kokemustensa perusteella. Kritiikki on yhden ihmisen perusteltu mielipide, eikä edelliseen lauseeseen tarvita usein siihen lisättyä vain-sanaa: työkseen kirjoja arvosteleva kriitikko on ammattilukija, joka osaa paitsi esitellä ja arvottaa myös analysoida.

Kriitikko saa erehtyä. Erehtymättömiä ihmisiä on elänyt lähinnä diktatuureissa, ja heidänkin erehtymättömyytensä on perustunut valtaan eikä oikeassa olemiseen. Edes paavi ei ole erehtymätön, jos hän kirjoittaa Kiiltomatoon vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan, Paul Austerin tai Jyrki Kiiskisen kirjallisesta tuotannosta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kriitikot erityisesti pyrkisivät erehtymään tai että erehtyminen olisi millään tapaa hyve. Niin kuin jokainen työhönsä vakavasti suhtautuva myös kirjallisuusarvostelija pyrkii tekemään työnsä mahdollisimman hyvin. Kriitikon työtä ei tule ohjata minkään muun motiivin kuin pyrkimyksen hyvään ja oikeudenmukaiseen arvosteluun.

***

Kirjallisuuskeskustelu on yllättävän paljon keskustelua teosten laadusta. Kirjallisuuspalkinnot ovat arvottamisen huipentuma, ja viimeistään viikkoa ennen romaanien Finlandia-ehdokkaiden julkistamista aletaan laatia omia suosikkilistoja.

Se on ihan hyvä asia. Ensinnäkin kaikki kirjallisuudesta käytävä julkinen keskustelu pitää kirjallisuutta ihmisten mielissä. Siinä ei ole minusta mitään pahaa. Toiseksi listat ovat hyvää viihdettä. Omia lukukokemuksia voi asettaa eri ihmisten ja raatien laatimia listoja vasten, listoilta voi poimia luettavakseen kirjan, joka on listanlaatijan mielestä laadukas.

Omia kritiikkejäni jälkeenpäin lukiessani huomaan, että jos ulkopuolinen kritiikkieni perusteella laatisi käsityksensä siitä, mikä on minun mielestäni vuoden parasta kaunokirjallisuutta, lista tuskin vastaisi omaa listaani. Kritiikeissä kirjoja arvioidaan genreä vasten, tunnustettua ja arvostettua kirjailijaa arvioidaan eri millimetripaperilla kuin noviisia. Sanat eivät ole absoluuttisia. Onneksi.

***

Hyvyys–kehnous-akselin lisäksi tulee voida keskustella myös ja ennen muuta kirjojen sisällöistä.

Kirjoittaessaan kirjailija perehtyy käsittelemäänsä aihepiiriin laatii hän sitten tankaa tai romaanisarjaa, mutta viikkolehtihaastatteluissa häneltä tavataan kysyä luomisen tuskasta. Itse kirjan aihe jää helposti sivulauseisiin. Heti perään täytyy huomauttaa, että esimerkiksi radiossa Ylen Ykkösen kirjallisuusohjelmissa kirjoja käsitellään perehtyneesti, sisältö edellä mutta kirjailijaa unohtamatta.

Kiiltomadon keskustelupalsta on mainio paikka myös tällaiselle keskustelulle. Palsta on avoin kaikille lukijoille ja myös kirjojen kirjoittajille. Tiedän monen kirjailijan seuraavan Kiiltomatoa, vaikkeivät he kommentoisikaan keskustelua.

Toivon, että Kiiltomadon keskustelu piristyy, ja samalla toivon, että keskustelu pysyy asiallisena. Me kirjojen puolestapuhujat argumentoimme herkästi, että lukeminen kasvattaa järkeviä, kohteliaita, empaattisia ja moniarvoisia ihmisiä.

Sivistys näkyy varsin selvästi keskustelukulttuurissa. Siksi uskon, että kirjallisuuskeskustelu kulkee sivistyneesti ja keskustelukumppaneita kunnioittaen, leikkisyyttä kuitenkaan unohtamatta.