Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirja paranee proteesina

Markku Soikkeli, kirjallisuuden tutkija, toimituksen jäsen, 4.2.2002

Ajatus kirjan teknologisesta parantelusta ei ole yhtä utopistinen kuin digitelevision puolestapuhujilla. Kirjan esineellinen estetiikka ei rajoitu vanhan eepoksen ominaistuoksuun tai uuden opuksen koskemattomuuteen. Me vain satumme elämään sitä vaihetta kirjallisen kulttuurin kehityksessä, jossa henkilökohtainen, intiimi hetki kirjan kanssa ymmärretään kirjan täydelliseksi avautumiseksi.

Miten paljon ihmisestä voidaan korvata mekaanisilla osilla, niin että voimme edelleen puhua ihmisestä? Entä kirjasta? Mitä kaikkea kirjasta ja kirjan lukemisesta, tilanteesta, jossa kirja muuttuu merkityksiksi, voidaan korvata laitteilla?

Digikirjallisuuden teoreetikot puhuvat kirjallisen kulttuurimme ”intimiteettiharhasta”. Uskomme tietokirjankin olevan parhaimmillaan kirjailijalta lukijalle lähettyvä yksityinen viesti, jonka tulkintoja vain vertaillaan muiden lukijoiden kanssa. Kirjan intiimejä, hellittäviä ja hyväiltäviä ominaisuuksia korostettaessa unohdetaan, kuinka myös perinteinen kirja on väline, proteesi, joka korvaa kommunikaation elävien ihmisten kanssa.

Vilkaisu kirjallisuuden historiaan osoittaa, että kirjailijan ja lukijan yksityisyys ei ole aina nauttinut samanlaista kunnioitusta. Vielä 1700-luvun alussa kirjailijat käsitettiin arvoltaan samanveroisiksi kuin kirjanpainajat tai -sitojat. Vasta romantiikan aikana kehittynyt kirjailijaneron palvonta toi arvon paitsi kirjailijalle myös tämän tekijänoikeuksille.

Yhtään kunniakkaampi ei ole lukijuuden historia. Muiden muassa Ilkka Mäkinen on tutkinut modernin lukuhalun välittymistä Suomeen 1800-luvulla. Hän kuvailee muutoksen tapahtuneen intensiivisestä, tuttuihin kirjoihin keskittyvästä ja niitä sosiaalisesti kuluttavasta lukemistavasta ekstensiiviseen lukemiseen. Nykypäivänä kirjat ovat kyllä intiimiä kokemuksia, mutta niitä kulutetaan pikaisemmin. Tämä kytkeytyy kirjalliseen julkisuuteen, jossa syksyn uutuudetkaan eivät kukoista kuin tammialennusmyyntiin saakka.

Digitaalinen kirja ei merkitse mitään järkyttävämpää kuin vanhojen julkaisumuotojen paluuta uusien rinnalle. Joistakin kirjoista tulee jälleen julkisempia ja jaetumpia lukukokemuksia. Samoin jotkut kirjailijat luopuvat tekijäneron kyseenalaisesta kunniasta ja osoittavat arvoa niille teksteille, joista heidän oma tekstinsä on saanut vaikutteita ja joihin ne sujuvasti rihmastoituvat.

Kaiken lisäksi digitaalinen kirja tukee perinteisessä printtimediassa julkaistua kirjallisuutta. Tätä muutosta on kuvailtu tuoreessa kirja-alan katsauksessa Kirja 2010 (Nykykulttuurin tutkimuskeskus, JyU). Lähivuosina printtimedian muutokseen voivat vaikuttaa yleiset taloudelliset tekijät, esimerkiksi paperin hinnan nousu ja kirjaverotuksen nousu EU-alueella, samoin kirjallisen julkisuuden trendivaihtelut. Kaikissa tulevaisuuden skenaarioissa voidaan kuitenkin hyödyntää digitaalisen kirjan halpuutta, nopeutta, haettavuutta ja päivitettävyyttä.

Digitaalinen kirja, etenkin internet-pohjainen, voi kyseenalaistaa kirjailijaneron roolin. Internet-julkaisu mahdollistaa kollektiivisen luomisen, jollaista populaariviihdettä kuluvat harrastajaryhmät, fandomit, ovat innokkaita kokeilemaan. Kollektiivisia kirjoja tullaan rakentamaan ensiksi kirjailija- tai lajikeskeisen fandomin sisällä, esimerkiksi Ilkka Remeksen kotisivujen () alta löytyy jo tällaisia alkeellisia kokeiluja.

Hajota ja hallitse –kirjallisuus

Kollektiivinen luominen ei tarkoita vain dekkarimaratonia tai ketjusadun kertomista, vaan mediansa näköisten teosten rakentamista. Eritasoiset ja erityylisestä ilmaisusta kiinnostuneet kirjoittajat linkittävät sekä kauno- että tietokirjallisia tekstejään kartan kaltaisesti kasvavaan ja hallittavaan kokonaisuuteen. Julkisia kirjoja rakentavat virtuaaliset yhteisöt, ne post-traditionaaliksi kutsutut ihmisryhmät, jotka muodostuvat ystävä- ja harrastajapiireissä.

Kirja 2010 -skenaarioissa uskotaan, että digitaalinen kirjallisuus voi toimia makupaloina printtimediaan tai tarjota julkaisumahdollisuuden esimerkiksi sellaiselle viihteelle, joka kierrättyy nopeasti paperikeräykseen. Osa kirjailijoista ryhtyy itsenäisiksi yrittäjiksi, samoin helpottuu oma- ja pienkustantaminen. Toisaalta tekijänoikeus on tarkemmin säänneltyä, jolloin kustantajatkin voivat rohkeammin yhdistellä toistensa aineistoja.

Ennusteissa on kiinnitetty vähemmän huomiota siihen, antaako verkkomuotoinen kirjoittaminen uudenlaisia välineitä mielikuvitukselle. Kun tarinat ylittävät nopeasti lajityyppien ja medioiden rajoja, meillä on suurempi tarve analysoida maailmankuva palasiksi ja koota sitä uudelleen. Kirjallisuushistorian pitkästä näkökulmasta tässäkään ei ole mitään järisyttävän uutta. Palasista rakentuvasta ensyklopedisesta taiteesta on puhuttu aina milloin vakiintuneet mediat ja lajityypit eivät vastaakaan kokemukseemme maailmasta. Romaanikin on vain eräs pieni periaate yhdistellä monimuotoista materiaalia.

Epäluulo digitaalista kulttuuria kohtaan on toki perusteltua. Vähintään 95 prosenttia digitaalisesta kulttuurista on edelleen teoriaa, ”kuplaa”, kuten ekonomi sanoisi, ja hyvin pieni osa toimivaa käytäntöä. Mutta me itse ratkaisemme sen, millaiseksi välineeksi esimerkiksi internet muotoutuu. Digitaalinen kirja ei ole edes suurin muutostekijä viestintämaisemassa. Kännykät tuhoavat lukurauhaa enemmän kuin äänettömästi hehkuva sähkökirjan etiäinen.

Itse olen ensimmäinen humanisti juhlimaan sitä hetkeä, jona päätämme palata autenttisempaan elämäntapaan ja hylätä niin kännykät kuin henkilökohtaiset tietokoneet. Niin kauan kuin meillä ovat nämä helvetillisiä keskeytyksiä järjestävät laitteet keskuudessamme, on parasta keksiä niille luovaa käyttöä.