Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirja syntyy - kuka kustantaa?

Niina Hakalahti, kirjailija, Tampere, 22.1.2001

Kustannusmaailman korttipakan sekoittuminen aiheuttaa kuitenkin hämmennystä. Suuret ja pienet on vielä helppo käsittää, mutta miten suhtaudutaan puolella riskillä kustantaviin, omakustantajiin tai ns. turhamaisuuskustantamoihin?

Kustantamisen ihmeellinen maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi. Kiiltomadon arvosteluja lukeva huomaa, että kustantajan kohdalta löytyy nykyään yhä useammin jotain muuta kuin neljä isoa kirjainta. Viime vuosina syntyneet pienet kustantamot ovat positiivinen ilmiö ja esimerkiksi runouden kohdalla usein ainoa todellininen vaihtoehto kirjoittajalle.

Esimerkiksi Helsingissä toimiva Kesuura kustantaa jaetulla riskillä. Rahaa pistää likoon niin kirjoittaja kuin kustantajakin. Tämä tyyli ei varmasti ole tuntematon suuremmillekaan kustantamoille. Omakustanteiden luulisi olevan selvä peli, vain amatöörit kustantavat itse kirjansa. Paitsi että Paavo Haavikon Art House kustantaa myös Paavo Haavikon kirjoja. Onko siis tulkittava niin, että jo asemansa vakiinnuttanut kirjailija voi julkaista arvokkaasti vaikka sitten omistamansa kustantamon kautta, mutta omakustanteella debytoiva on taas kunnian kerjäläinen? Toisaalta esimerkiksi Nihil Interitin perustajat Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen julkaisivat ensin Nihilin kautta tasokkaan yhteisrunoteoksen, mutta myöhemmin kumpikin on jatkanut uraansa ulkopuolisen kustantamon kautta. Vaikka omakustanteen maine onkin yleishuono, voi tämänkin julkaisumuodon kautta syntyä hyvää kirjallisuutta.

Käsite omakustanne ei ole itsestään selvä. Esimerkiksi Art House on keskisuuri kustantamo, jonka lukuisten julkaisujen joukossa julkaistaan myös kustantamon omistajan Paavo Haavikon tuotantoa. Kun tuntematon Kalle Kuuluisa julkaisee itse työväenopiston runopiirissä kirjoittamansa säkeet, hän laittaa kustantajatietoihin julkaisijaksi Kalle Pajan, mutta ei kuitenkaan koskaan aio julkaista mitään muuta kuin omaa tuotantoaan.

Termi turhamaisuuskustantamo (”Vanity Press”) on lainaus brittiläisen runoilija-kustantajan Peter Finchin kirjasta The Poetry Business. Turhamaisuuskustantamoiden periaate on yksinkertainen. Tekijä maksaa viulut ja ”kustantamo” antaa nimensä kirjan kanteen. Rahaa maineesta. Ainakin helsinkiläinen Runogalleria ja Tampereella toimiva Sanasato toimivat avoimesti tällä periaatteella. Mutta! Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, täytyy muistaa, että Sanasato on lisäksi kustantanut ihan oikeasti kirjoja, vieläpä hyviä sellaisia. Vaikka kahdessa eri teoksessa olisi sama kustantajan nimi kannessa, voi siis todellinen kustantaja olla joko tekijä itse tai sitten kustantaja. Käytäntö, jossa kirjoittaja osallistuu kustannuksiin saadakseen kirjansa julki, ei ole uusi eikä pelkästään pienimmille, taloudellisesti vakiintumattomille kustantajille kuuluva.

Turhamaisuuskustantamon kautta kirjansa julkaiseva törmää usein samaan ongelmaan kuin omakustantaja (ja samasta asiastahan onkin kysymys). Markkinointi ja levitys jäävät lähes aina tekijän huoleksi. Kirjoittaja huomaa pannuhuoneensa täyttyvän kirjoista, joiden oli tarkoitus levitä maailmalle.

Onko kustantamisen muodolla sitten väliä? Onko tärkeää tietää, kuka on ”oikea” kirjailija? ”Oikea kirjailija” on tietysti mahdoton käsite – jonkun mielestä esimerkiksi oikean kirjailijan tulee elättää itsensä kirjoillaan ja silloinhan suomalaisten oikeiden kirjailijoiden luettelo olisi lyhyt. Ja onhan tapauksia, jolloin arvostettu kustantamo julkaisee kirjan henkilöltä, jonka ansiot ovat aivan muualla kuin kirjallisuuden alalla. Onkin suoranainen ihme, ettei mikään kustantamo ole vielä älynnyt pyytää tilausrunoteosta ex-mäkihyppääjä-monitoimimies Matti Nykäseltä. Tässä yhteydessä kuitenkin käytän käsitettä ”oikea kirjailija” henkilöstä, joka on julkaissut sellaisen kustantamon kautta, jossa ei ole edellytetty kirjailijalta rahoitusosuutta teoksensa kustantamiseen.

Siinä mielessä kustantajien käytäntöjen erottaminen toisistaan olisi tärkeää, että pienet, ”oikeilla periaatteilla” toimivat kustantajat saisivat ansaitsemansa arvostuksen, eivätkä hukkuisi turhamaisuus- ja omakustantajien sekaan. Apurahojen myöntämiseenkin tarvitaan jotkut kriteerit ja kirjallisuuden taiteenlajissa yksi selkeä kriteeri on julkaisukynnyksen ylittäminen. Ja kun pienkustantamoihin aletaan suhtautua samalla arvostuksella kuin asemansa vakiinnuttaneisiin suurempiinkin, voisi olla toivoa lukea arvosteluja pienkustantamoiden teoksista muualtakin kuin Kiiltomadosta.