Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden Zidanet

Niina Hakalahti, kirjailija, toimituksen jäsen, 2.9.2002

Termi 'maahanmuuttajakirjailija' on mielenkiintoinen, ja jo termi 'maahanmuuttaja' on ristiriitainen. Keitä esimerkiksi ovat toisen polven maahanmuuttajat? Kuinka vaikkapa Suomessa syntynyt ja ikänsä täällä asunut ihminen voisi olla maahanmuuttaja vain siksi, että hänen vanhempansa ovat tulleet maahan jostain muualta? Kuten Suomessa asuva kääntäjä ja opettaja Réka Pusztai on todennut, olisi huomattavasti loogisempaa olla vaikkapa maahanmuuttanut kuin ikuisesti ja alati maahan muuttaja.

Alkaneessa kirjasyksyssä on ollut näkyvästi esillä Ranya ElRamly, egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin tytär, jonka esikoisromaani Auringon asema on juuri ilmestynyt.

ElRamlyhan ei ole maahanmuuttajakirjailija, koska hän on myös suomalainen, hän kirjoittaa suomeksi ja asuukin nykyään Suomessa. Auringon aseman aihepiiri hyödyntää hänen kokemuksiaan eri kulttuurien välissä tasapainoilemisesta, mutta romaani on kiistatta suomalaista kirjallisuutta. Suomenruotsalaiseksi kirjailijaksi on puolestaan laskettava Zinaida Lindén, joka syntyi ja varttui Leningradissa ja opiskeli siellä pääaineenaan ruotsin kieltä. Vuonna 1991 Lindén muutti avioliittonsa myötä Suomeen, ja vuonna 1996 ilmestyi hänen esikoisteoksensa Överstinnan och syntetisatorn. Lindén on kertonut kirjailijana olevansa kiinnostunut kaikista ulkopuolisuuden muodoista – myös itse valituista.

Elokuussa Pentinkulman päivillä pidetyssä maahanmuuttajakirjoittajien seminaarissa huomasimme, että kulttuurien sulautuminen on itse asiassa varsin yleistä kirjailijoiden taustassa. Virolaisen tunnetun kirjailijan Jaan Kaplinskin isä oli puolalainen, suomalaisen lasten- ja nuortenkirjailija Harri István Mäen äiti on unkarilainen, Hella Vuolijoki muutti Virosta Suomeen, Aino Kallas kuuluu sekä Viron että Suomen kirjallisuudenhistoriaan, Nobel-palkitun V. S. Naipaulin suku on kotoisin Intiasta, mutta Naipaul syntyi Trinidadissa, mistä hän myöhemmin muutti Englantiin – listaa voisi jatkaa pitkään.

Nykyeurooppalaissa kirjallisuudessa huomattava asema lankeaa yhä useammin maahanmuuttajataustaisille tai kahden kulttuurin kasvattamille kirjailijoille, joita ovat esimerkiksi Salman Rushdie, Zadie Smith, Emine Sevgi-Özdamar, Tahar Ben Jellou, Hanif Kureishi ja Vikram Seth. Eri kirjailijat hyödyntävät taustaansa eri tavoin, eikä pidä ajatella, että maahanmuuttajakirjailija haluaa aina kirjoittaa juuri maahanmuuttoon liittyvistä teemoista. Esimerkiksi Zinaida Lindén on todennut, että olisi sääli kirjoittaa vain siirtolaisen näkökulma lähtökohtanaan.

Useimmat maahanmuuttajakirjailijat kirjoittavat itselleen vieraalla kielellä, ja he voivatkin tehdä merkittäviä kielellisiä uudistuksia teemallisten uudistusten lisäksi. Toisen ryhmän muodostavat kirjailijat, jotka kirjoittavat uudessakin maassa äidinkielellään. Suomessa on tälläkin hetkellä monia muualta tulleita ammattikirjailijoita, jotka kirjoittavat äidinkielellään ja kärsivät siitä, etteivät saa kirjojaan käännetyksi suomen kielelle. Tässä tilanteessa olisi korjaamisen varaa.

Käsitys kansallisesta kirjallisuudesta on aika päivittää

Kirjallisuus on haluttu mieltää kansalliseksi ikoniksi. Esimerkiksi Englannissa on menestyneiden maahanmuuttajakirjailijoiden kirjoista puhuttaessa pohdittu, onko varmasti kyseessä englantilainen kirjallisuus. Maahanmuuttajakirjailijoita, kuten usean kulttuurin kasvattamia kirjailijoitakin, on kuitenkin ollut aina; kyseessä ei ole uusi ilmiö. Kansallisen identiteetin korostaminen kirjallisuudessa onkin kirjallisuuden ulkopuolelta tullut oletus tai vaatimus, joka nykyään tuntuu hieman aikansa eläneeltä.

Kirjailija Veronica Pimenoffin sanoin: —’monen eurooppalaisen maan kirjallisuus on ollut sidoksissa kansallisuusaatteeseen. Suomessa kirjallisuus loi kansan. Opetti sille minkälainen sen piti olla.’ Pimenoff kirjoittaa myös: ’Brittein saarilla kirjallisuus on paljolti rantautuneitten ihmisten käsissä. He kirjoittavat englantilaisuuden auki sekasotkuksi ja pistävät vähän lisää.’ Vaikka kansallisen identiteetin korostaminen on varmasti palvellut esimerkiksi Suomessa sotien jälkeen kansallisen itsetunnon rakentamista, lienee kansallisen kirjallisuuden käsite syytä päivittää ja nähdä avarammin.

Mielenkiintoinen ilmiö on esimerkiksi Virossa vaikuttava etnofuturismi, jonka ideana on yhdistää kulttuurin kaksi puolta. Yksi osa kulttuuria on aina jonkin kansan muinaista ja omaleimaista perinnettä, toinen osa taas modernin maailmankulttuurin piirteitä.Virossa etnofuturismi liittyi maan itsenäisyyden palauttamiseen. Aiheesta voi lukea suomeksi lisää mm. sivulta , josta löytyy professori Kari Sallamaan etnofuristisessa hengessä kirjoittama runoteos Mustan hirven talo sekä etnofuturismin manifesti.

Syntyjään iranilainen kirjailija Alexis Kouros voitti Finlandia Junior -palkinnon suomeksi kirjoittamallaan teoksella Gondwanan lapset. Nyt tätä teosta kääntää unkariksi Suomessa asuva unkarilainen Réka Pusztai. Suomalainen kirjallisuus valloittaa maailmaa!

Juuri Réka Pusztailta kuulin senkin, että unkarin kielessä on yksi käsite, jolla voi kuvata maahan pudonneiden lehtien kokonaisuutta. Muulla kuin omalla äidinkielellä kirjoittavan haasteet – ja mahdollisuudet – ovat valtavat.

Miksei kirjailijakin voi olla kuin Marseillessa syntynyt marokkolainen kabyli Zinedine Zidane, joka on Ranskan kansalainen mutta pelaa Real Madridissa pelattuaan sitä ennen Italiassa. Joensuusssa vuosi sitten järjestetyssä seminaarissa ’Vieras kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa’ Outi Nyytäjä käytti Zidanea esimerkkinä ihmisestä, joka ei ole eksyksissä missään mainituista kultttuureista, eikä yksikään niistä ole hänen ainoansa. Mikään osa-alue ei syö toista, vaan jokainen vahvistaa toistaan.

Muutamia vuosia sitten Petroskoista Lappeenrantaan muuttanut Arvi Perttu on sanonut muukalaisuuden auttaneen häntä kirjoittajana. Suomenkielisenä Perttu oli Venäjällä outo ilmestys, ja Suomessakin hänestä yhä lähtee ’vieraan suden haju’, kuten hän itse asian ilmaisee.

Teoksessa Haen sanojani kaukaa Pirkko Siltala kirjoittaa muukalaisuudesta ja luovuudesta: ’Luovan prosessin ehto ja toteutus on lähtö kohti sisäistä tuntematonta ja uutta totuutta, usein lähes sietämättömien tunteiden siivittämänä. Luovalle prosessille ovat ominaista hetkellisen turvapaikan löytäminen ja sitä seuraavat tyydytyksen ja onnen tunteet sekä menneen ja uuden välimaastossa eläminen’. Kärjistäen voi sanoa, että kaikki kirjailijat ovat muukalaiskirjailijoita, koska tarkkailu ja kyseenalaistaminen sekä tietty ulkopuolisuuden kokemus ovat kirjoittamisen ehtoja. ’Vieras näkee tarkemmin – sivullisuus luovuuden lähteenä’, otsikoi Claes Andersson esitelmänsä kirjallisuusseminaarissa.

’Menneisyys on maa, josta me kaikki olemme joutuneet muuttamaan pois, menneisyys on vieras maa, siellä tehdään asiat toisin’, kuuluvat Salman Rushdien sanat. Menetys on yhteistä inhimillistä todellisuutta kansallisuuteen katsomatta. ’Menneisyys on esipuhe’, sanoo Shakespeare Myrskyssä. Sama lause mottona on Zadie Smithin siirtolaisista kertovassa kirjassa Valkoiset Hampaat.