Voiko sata kirjallisuuspalkintoa olla väärässä? Jos ei, onko kirjallisuuskritiikille jäänyt enää taustakuoron osa? Jos kirjallisuuden arvottamisen painopiste on siirtynyt palkintoapparaatille, niin kenelle se on siirtynyt ja millaisiin tarkoituksiin? Ei ole epäilystä, etteikö palkintojen paljous ole tuonut laatukirjalle kaivattua huomiota, mutta jakaantuko huomio tasapuolisesti, esimerkiksi kirjallisuuden lajien kesken.

Kirjallisuuspalkinnoilla on pitkä perinne. Vanhinta eli valtion kirjallisuuspalkintoa on jaettu jo 1800-luvun lopulla. Pitkää taustaa on toki muillakin palkinnoilla. Perinteisesti palkinnot ovat usein olleet tekijäkohtaisia. Teoskohtaisuus on noussut hallitsevaksi sitä mukaa, kun palkitsemisesta on tullut osa kirjakekriä.

Kirjapalkintojen on määrä (http://www.lukukeskus.fi/kehyspalkinnot.html) on pieneen maahan nähden oikeastaan uskomaton. Liki sadan palkinnon joukkoon mahtuu alueellisia ja erikoispalkintoja, kääntäjien ja kuvittajien palkintoja, vuorovuosin jaettavia jne. Rahasummaisesti suurimmat Finlandia-palkinnot tietysti hallitsevat näyttämöä. Muutos nykyiseen suuntaan tapahtui 80-luvun puolivälissä. Sitä ennen keskeiset kirjasadon palkinnot olivat J. H. Erkon -esikoiskirjapalkinto sekä vuosittaiset kymmenkunta kirjallisuuden valtionpalkintoa. Ne jaettiin kevätpuolella, eivätkä ne olleet markkamääräisesti erityisen huomattavia.

Kirjasäätiön ensimmäisen kerran vuonna 1984 jakama Finlandia-palkinto muutti koko kuvion. Palkinto ei ollut enää vain tunnustus vaan enemmänkin suuren yleisön huomion herättäjä ja kohdistaja. Iso rahasumma, ajoitus vilkkaimpaan kirjasyksyyn, jännitettävää ja keskusteltavaa ehdokasasettelusta lähtien. Siis uutiskynnykset ylittävä kisa!

Finlandia-palkinto on kiistämättä tuonut laatukirjoille uutta näkyvyyttä ja myös myyntiä. Hyvä esimerkki on vaikkapa Irja Ranen voittajaromaani Naurava neitsyt. Sikäli kun suunnilleen muistan luvut, sitä oli ennen ehdokkuutta myyty 600 kappaletta, ehdokkuuden aikana 3000 ja palkinnon jälkeen 26 000.

Ihan heti Finlandia-palkinto ei ilmeisesti vastannut järjestäjien tavoitteita. Alussa kilpa oli avoin kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle. Peräti kuutena vuonna palkinnon ehti voittaa runo- tai esseekokoelma. Joten sääntöjä piti muuttaa 1993 ja rajata kilpa romaaneihin. Samassa yhteydessä oivallettiin vielä yksi tapa ylittää uutiskynnys ja käynnistää keskustelu jo keväällä; asiantuntijaraadin sijasta Finlandiasta ryhtyi päättämään näyttävä diktaattori tyyliin Tellervo Koivisto, Aki Kaurismäki, Erkki Liikanen (vuoroaan odottavat arvatenkin Arvi Lind, Sirkka Hämäläinen, Nylon Beat ja Jorma Ollila).

Finlandia-palkinto muutti muitakin palkintoja. Siirryttiin ehdokasasetteluihin, ajoituksia muutettiin ja rahasummia nostettiin. Nimetkin muuttuivat: entisestä lastenkirjallisuuden Topeliuksesta siirryttiin Finlandia Junioriin ja J. H. Erkon palkinnosta Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon. Kääntöpuolta oli kirjallisuuden valtionpalkintojen lopettaminen ja yritys korvata ne torsoksi jääneellä Suomi-palkintosysteemillä. Nythän valtionpalkintoihin on palattu takaisin yhdellä isosummaisella.

Juuri nyt tuntuu, että uuteen palkintosysteemiin on jo totuttu ja mukauduttu. Isot palkinnot ovat nopeasti muodostuneet instituutioksi. Intohimot ehdokkuuksien tai palkittavien suhteen eivät juurikaan läiky. On hyväksytty se, että kirjavuoden arvottaminen on siirtynyt kritiikiltä vaihtuville ja sattumanvaraisille raadeille.

Moneen kysymykseen on kuitenkin aihetta. Kirjallisuuspalkinnoilla on väistämättä kääntöpuolensa. Kun ei liene aihetta olettaa, että esimerkiksi Finlandia-palkitut ja -ehdokkaat enää onnistuisivat lisäämään kirjamyynnin volyymia sinänsä, se helposti lisää kirjamarkkinoiden nykyistä kuilua, myynnin keskittymistä. Selkokielellä sanottua Finlandia-palkinto tulee pyllistäneeksi melkoiselle osalle laatukirjallisuutta. Jos kirja ei ilmestymisvuotenaan onnistu miellyttämään kohdalle osuneita raateja, se on nykymenolla jo unohdettu kirja. Valinnathan ovat
subjektiivisia, ja hyvä niin. Toinen asia on, vaikka Finlandian osalta diktaattorikäytäntö asiasta oivasti muistuttaa, kuinka hyvin pysyy mielissä, että palkittu ei ole vuoden paras teos, vaan diktaattorin mielestä paras.

Objektiivisuutta ei yhtään lisää se, että kirjavuoden läpi sukeltavat ehdokasraadit ovat kolmihenkisiä. Niissä subjektiivisuus tiivistyy helposti yhteisiksi hyviksi. Usein raadit kertovat, että kynnykselle jäi monta hyvää kirjaa. Ne eivät ehkä olleet kaikkien mieleen. Kepeät mullat niille.

Tilanteen hankaluutta lisää julkisuuden peesaaminen. En väitä, että esimerkiksi kriitikot eivät enää uskaltaisi tarttua ehdokasjalustoille asetettuihin tai aiheetta myötäilisivät raateja omissa arvioissaan. Asia on konkreettisempi: lehdet priorisoivat ehdokkaat kritiikkipalstoillaan ja moni yhtä hyvin huomiota ansaitseva laatukirja jää kokonaan pimentoon.

Tältäkin osin runo- ja novellikokoelmien tilanne on kohtuuton. Niitä toki yleensä muutama mahtuu helmikuussa jaettavan Runeberg-palkinnon ehdokaslistalle. Runolla on lisäksi toukokuussa jaettava Tanssiva Karhu -palkintonsa ja joka kolmas kesä Einari Vuorela -palkinto. Kuitenkaan kirjasyksyn aikana runoteos tai novellikokoelma ei voi tuntua merkittävältä, ellei se voita esikoiskirjapalkintoa.

Siinä olisi ensimmäisen remontin paikka: Runovelli-Finlandia!