Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjoittamisen oppiminen suuntautuu pois yhdenmukaisesta

Risto Niemi-Pynttäri, 22.5.2015

Kirjoittamisen opiskelu on jo parantanut suomalaisen kirjallisuuden laatua, vaikka kirjoittajakoulutus on vähäistä.   Tämä siksi, koska kirjoittamisen opiskelu on eri asia kuin koulutusjärjestelmä tai kirjoittamisen linjat opistoissa, yliopistoissa ja muualla. Kirjoittajakoulutusta koskevan yleispuheen sijaan voidaan tarkastella sitä, mitkä kirjoittamiseen opiskeluun liittyvät asiat parantavat kirjallisuuden tasoa.

Luovuus lienee tärkein taiteeseen liittyvä ja oppimalla kehitettävä kyky. ”Luovuutta ei voi opettaa” -asenteessa heijastuu vanha käsitys ajalta, jolloin mielikuvitus kuului koulussa kiellettyihin asioihin. Mielikuvitus, luova ongelmanratkaisu ja ideoiden kehittely lienevät itsestään selvyyksiä nykyaikaisessa oppimisessa.  En kiistä, etteikö kirjailijan työssä olisi jotain, mitä ei opiskelemalla voi hankkia, mutta luovuudeksi sitä ei voi enää nimetä. Luovan kirjoittamisen opiskelu, työpajat ja palaute vahvistavat luovaa kykyä. Mutta luovan ihmisen tutkinnon hankkiminen kuulostaa huvittavalta.

Kieliopin taitava rikkominen näkyy myös nykyisessä realismin jälkeisessä proosassa. Luova suhde kieleen kääntyy konventioita vastaan, tutkien ymmärrettävyyden rajoja. Onko kirjoittamisen opiskelijoita ehkä rohkaistu työpajoissa tällaiseen irtiottoon, pois oppimiseen siitä, mitä lukiolaiselle on kieliopista sanottu? Uskoisin, että yksin se ei ole helppoa, koska kirjoittajan on testattava tällaisten lauseiden luettavuutta ennen kuin niihin voi luottaa. Yksinkertaisesti: sääntöjen takaa huokuu elävä kieli.

Luovan ihmisen tutkinnon hankkiminen kuulostaa huvittavalta.

Suomessa voi nykyisin suorittaa ammatillisen tutkinnon kaikilta taiteenaloilta kirjallisuutta lukuun ottamatta. Kuvataiteesta on tullut aiempaa enemmän koulutusammatti, musiikki on ollut sitä jo pitkään. Mutta kirjoittaminen ei voi enää liittyä samaan kuoroon, tuntuu että sen opiskelun tulevaisuus on jossain muualla kuin ammattitutkinnoissa. Voisi kuvitella, että uudet kirjailijaksi oppimisen ympäristöt voisivat olla lähellä sitä, mitä joskus kutsuttiin akateemiseksi vapaudeksi.

Yliopistoissa ei opiskella suoraan ammattiin, ja siksi ne voisivat periaatteessa tarjota hyvän ympäristön tuleville kirjailijoille. Keskeistä akateemisessa opiskelussa on itsenäisyys, kiinnostuksen mukainen opin hakeminen ja jakaminen muiden kanssa – kirjailijaksi oppiminen on lähellä tätä.  Kirjoittamisen yliopisto-opiskelijat kokevat olevansa koulutettavaa massaa. Luovat tekstipajat ja henkilökohtainen graduohjaus ei muuta kokonaiskuvaa: järjestelmä tekee heistä opintonoppia poimivia humanismin koululaisia, jotka saavat ponnistella ollakseen aitoja opiskelijoita.  Akateeminen opetuskulttuuri on usein niin epäluovaa tietotehtailua ja puolinaista suorittelua, että kirjailijaksi tulevalle on keskeistä oppia pois kaikesta tuosta.

Muodollisen pätevyyden hankkimiseen kuuluu yhtenäiset opintovaatimukset, enkä tiedä mitä tekemistä sillä on kirjailijuuden kanssa. Kirjailijan status perustuu näyttöihin. On sama mitä olet opiskellut, tärkeintä on että kirjat ovat hyviä. Kirjailija-apurahoissakin tärkeintä on laatu ja julkaiseminen, tosin nykyään korostetaan ammatillisuutta, ja sen kautta tutkintoja.  Suunta on huono: taiteen tuki voi ammatillisuuden nimissä muuttua kätketysti tutkintokeskeiseksi.  Koulutuskeskeisessä yhteiskunnassa tarvitaan poisoppimista, tämä sivistyksen viimeinen vaihe vaatii monelta taiteilijalta koulutuksen jälkeisen välivuoden.  Kirjoittamisen opiskelijan oma kokemus ja näyttö on kouluttajan käsitystä osuvampi. Siksi on tärkeää, että löytyy muita kuin koulutuksen itsensä asettamia ”ammatillisuuden” mittareita arvioimaan taiteilijoiden koulutuksen tasoa.

Visioita suuresta suomalaisesta kirjailijan ammatillisesta korkeakoulusta ei onnistuttu 1990-luvulla toteuttamaan. Ns. Aarre Heinon toimikunnan selvitys ei aikanaan johtanut tuloksiin. Nyt näyttää siltä, että se olisikin merkinnyt instituutiokeskeisen koulutuksen voittoa, ja panokset olisivat nyt yhdessä kirjailijoiden korkeakoulussa.  Siellä parhaat opettajat ohjaisivat tiukasti valikoituja oppilaitaan.

Leipzigin yliopiston kirjailijakoulu on viimeisiä tämän mallisia Euroopassa.  Instituutio luotiin DDR:n aikaan valmistamaan ammattikirjailijoita. Sittemmin koulutus uudistui ja Leipzig on säilyttänyt asemansa perinteisen linjan huippukouluna Saksassa.  Parhaita kirjailijaohjaajia kutsutaan sinne töihin vuoden tai parin jaksoksi kerrallaan.

Kirjailijaohjaajien asema Suomessa vaikuttaa niin heikolta, että sen parantaminen nostaisi kirjallisuutemme tasoa välittömästi. Tämä on selvin yksittäinen asia, johon kirjailijakoulun puuttuminen on johtanut: ansiokkaat opettajat eivät pääse kunnolla työskentelemään. He kiertävät tuntiopettajina ympäri maata, vetävät puolinaiseksi jääviä työpajoja eri opistoissa, antavat henkilökohtaista ohjausta liian monelle, yrittävät tulla toimeen. Jos kirjallisuuden tukea osoitettaisiin suoraan apurahoina parhaille kirjailija-ohjaajille, tilanne paranisi hetkessä.

Miten kirjoittamisen opiskelu parantaa kirjallisuuden laatua?  Sen voi lukea kirjoista, mutta mitään varmaa siitä ei voi sanoa. On selvää että kirjailijaksi opitaan kirjoittamalla, mutta kirjoittamiskäytännöt ovat erilaisia. Toimittajan työ oli pari kymmentä vuotta sitten yleisin prosaistien entinen ammatti, kirjoittamisen rutiinit oli opittu lehtijuttuja tekemällä.  Tätä rutiinia voi luonnehtia tiedottavaksi kirjoittamiseksi. Se pyrkii yksimerkityksiseen ilmaisuun ja nopealukuisuuteen. Tekstin silmäiltävyys edellyttää assosiaatioiden minimointia. Kirjallisuuden alueella tämä on huono taipumus, ja hyvät kirjailijat ovat selvästi taistelleet oppiakseen siitä pois.

Kirjailijat ovat varsin korkeasti koulutettuja, liki puolella (44 % v.2003) on tutkinto jostain korkeakoulusta. Tutkinto ei tee kirjailijaa, mutta opintoputkesta toipumisen jälkeen moni havaitsee, että hänellä onkin kyky toimia kirjailijana: kyky löytää olennaista tietoa ja taito kehitellä sitä persoonallisesti.  Monet tutkivat tätä maailmaa kirjoittamalla.

Esimerkiksi uuden polven historiallisten romaanien taustalla tuntuu vaikuttavan kirjoittamalla tapahtuva menneisyyden uudestaan eläminen.  Paikallistarinat, mikrohistorian tarjoama tieto ym. ovat alueita, joiden hallinta kertoo tiedon haun kyvyistä.  Voi siis olettaa, että historiaproosa on saanut asiapohjaista syvyyttä akatemiasta.

Toimittajan työ, tuo toinen iso kirjoittamisen ja tiedon hankinnan praktiikka, vaikuttaa myös historiaproosan taustalla.  Mutta tavat, kuinka historiallisissa romaaneissa nykyään rikotaan realistista todellisuuskuvaa, saavat voimaa nimenomaan kirjoittamalla tutkimisesta.  Menneisyys ei ole pelkästään faktaa, josta voidaan välittää tietoa. Menneisyys on jotain kadonnutta, eikä sitä voi reaalisena enää tavoittaa. Tuntuu kuin uuden aallon historiallisissa romaaneissa olisi tällainen hapertuvien aineistojen ja kirjoittamalla ihmettelemisen tuntu.

Kirjoittamisen opiskelu voi parantaa kirjallisuuden tasoa, vaikka yhtenäistä koulutusta ei olekaan.

Toimittajamaiseen rutiiniin liittyy myös julkaisukeskeiset kirjoittamisen käytännöt, myös sille akatemia on tarjonnut vaihtoehdon.  Nopeiden toimittajan rutiinien jälkeen kirjailijalla on taistelemista helpon julkaisemisen houkutuksia vastaan. Freelance-kirjailijat, jotka työskentelevät monelle kustantajalle, eivät jaksa pitää tasoa yllä. Opiskelun maailmasta kirjailijaksi tulleilla on taipumusta työskennellä teos ja tekstikeskeisesti. Kirjat ovat loppuun asti tehtyjä, jopa oman toimeentulon kustannuksella.

Luovan kirjoittamisen koulutusta on moitittu hajanaiseksi. Se vaikuttaa varomattomalta huomiolta, koska ratkaisu hajanaisuuteen on yhdenmukaistaminen. Mutta siinä missä koulutus vie yhdenmukaisuuteen, siinä opiskelu vie erilaisuuteen. Opiskelu itse ei koskaan voi olla yhtenäistä, koska se lähtee yksilöllisistä pyrkimyksistä. Kirjoittamisen opiskelu voi parantaa kirjallisuuden tasoa, vaikka yhtenäistä koulutusta ei olekaan. Tulevaisuuden kirjailijat tarvitsevat luovia ryhmiä, hyviä ohjaajia – ja paljon vapautta.

Käytännössä suomalaisen kirjallisuuden tasoon vaikuttavat ne, jotka työskentelevät kirjoittajien ja tekstien kanssa: ohjaajat ja editoijat. Yhtenäisten opintovaatimusten väsäilyn sijaan kirjoittamisen opettajat tarvitsevat mahdollisuuksia kehittää yksilöohjausta ja työpajoja.

Kirjailijana toimimisen tulevaisuus näyttää niin avoimelta ja moninaiselta, että kuka tietää miten paljon turhaa ja haitallista nyt tarjottavassa koulutuksessa on. Mitä työtä tulevaisuuden kirjailijat tulevatkaan tekemään, varmaa on se että se on julkista taidetta, johon he opiskelevat kirjoittamalla.

Risto Niemi-Pynttäri
on kirjoittamisen tutkijatohtori, joka on ollut yli 10 vuotta kehittämässä Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opintoja.