Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikot: käännöksiä ja uusintakäännöksiä

H. K. Riikonen, 7.6.2012

Antiikin klassikoita on jatkuvasti suomennettu vuosittain niteen parin verran. Tilanne kreikkalaisten ja roomalaisten teosten suomennosten kohdalla on suorastaan ratkaisevasti parantunut verrattuna esimerkiksi 1960- ja vielä 1980-luvunkin tilanteeseen.

Kirjallisuuden klassikoiden osalta suomalainen käännöskirjallisuus on jatkuvaa aukkojen täydentämistä. Viime vuosien kehitys on tässä suhteessa ollut ilahduttavaa. Rabelais’n Pantagruelin kolmas kirja (suom. Ville Keynäs), Montaignen esseiden kokonaissuomennoksen kaksi ensimmäistä osaa (Renja Salminen), Tšehovin kirjeet (Martti Anhava) ja E. T. A. Hoffmannin Yökappaleita (Markku Mannila) ovat tästä eräitä esimerkkejä.

Uudemmista klassikoista on suomennettu Julio Cortázarin Ruutuhyppelyä (Anu Partanen) ja useita Thomas Bernhardin teoksia (Tarja Roinila, Olli Sarrivaara). Myös tunnettujen kirjailijoiden vähemmän tunnettuja ja pienempiä teoksia on nostettu esille esimerkiksi Savukeitaan ja Basam Booksin toimesta. Filosofian klassikoiden kääntäminen on samoin jatkunut kiitettävästi.

Mutta aukkoja on silti edelleenkin runsaasti. Vaikka Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogia on jo pitkään ollut saatavilla Oili Suomisen käännöksenä, Der Tod des Vergil on edelleen suomentamatta. 1950-luvulla suomennetun Naisen muotokuvan jälkeen Henry Jamesiltä on suomennettu neljä muuta romaania, mutta edelleen ovat kääntämättä hänen myöhäiskautensa kolme suurta romaania The Ambassadors, The Wings of the Dove ja The Golden Bowl. Henry Jamesin 112 pienoisromaanista ja novellista on suomennettu vain muutama. Dickensiltä ja Balzaciltakin löytyy runsaasti suomentamattomia merkkiteoksia.

Suomessakin ehditty uusintakäännösten aikaan

Klassikoiden kohdalla ei kuitenkaan riitä se, että käännetään ennen suomentamattomia teoksia; tarvitaan myös uusintakäännöksiä vanhojen ikääntyessä. Suomessakin, jossa kirjakieli ja käännetyn kaunokirjallisuuden kieli luotiin oikeastaan vasta 1800-luvulla, on saavuttu tilanteeseen, jossa uusintakäännöksiä tarvitaan ja jossa uusintakäännöksiä tehdään.

Merkittävä käännös voi säilyttää arvonsa ja luettavuutensa pitkään, mutta sekään ei tee kilpailevia uusintakäännöksiä tarpeettomiksi. Elina Vaaran mestarillinen Danten Divina Commedian käännös ei ole syrjäyttänyt vanhaa Eino Leinon käännöstä, ja Mannisen Homeroksella on klassinen arvonsa Saarikosken Odysseiasta huolimatta. Ilman muuta voi sanoa, että Suomessa on ehditty uusintakäännösten aikaan.

Suurisuuntaisin hanke on Shakespearen koko draamatuotannon uusintakäännös. Hankkeessa on mukana suuri joukko eturivin kääntäjiä; esipuheita ovat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat, historiantutkijat ja teatterin tutkijat ja tekijät. Mutta myös monia yksittäisiä klassikoita on suomennettu uudestaan: esimerkeiksi riittäkööt Defoen Robinson Crusoe (Juhani Lindholm), Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat (Juhani Lindholm, Teivas Oksala) ja Salingerin Sieppari ruispellossa (Arto Schroderus).

Raamattu, Koraani ja Gilgamesh-eeposkin on suomennettu uudestaan, ensin mainittu ryhmätyönä, jälkimmäiset on kääntänyt Jaakko Hämeen-Anttila. Toisaalta edelleenkin ollaan monen klassikon kohdalla hyvin vanhan suomennoksen varassa.

Joycen-juhlavuosi toi käännöstulvan

Edellä hahmoteltua tilannetta voidaan valaista James Joycen teosten suomennosten vaiheilla ja uusilla suomennoksilla. Kevätkaudella 2012 on ilmestynyt kolme suomennosta. Tähän epäilemättä yllättävään tilanteeseen on omalta tärkeältä osaltaan vaikuttanut Joycen teosten julkaisuoikeuksien vapautuminen, kun kirjailijan kuolemasta tuli tammikuussa kuluneeksi 70 vuotta.

Joycen novellikokoelma Dublinilaisia ilmestyi Pentti Saarikosken suomennoksena vuonna 1965. Heikki Salojärven käsialaa oleva uusi suomennos korjaa Saarikosken version epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä sekä joitain poistipahtaneita kohtia, mutta muuten edellinen käännös on lukukelpoinen uuden rinnalla. Salojärven suomennoksessa on mukana Jyrki Vainosen konstailemattomasti Joyceen, Dubliniin ja Dublinilaisiin johdatteleva esipuhe.

Dublinilaisia on teos, jonka kääntämisessä on sen merkitsevien pienten yksityiskohtien takia omat hankaluutensa. Jo pelkästään lyhenne Mr. on hankala. Kertoja käyttää sitä Joycen novellikokoelmassa tavan takaa alleviivaamassa henkilöiden keskiluokkaisuutta ja pikkuporvarillisuutta. Salojärvi on jättänyt sen kertojan osuuksista pois, jolloin tietty finessi menetetään. Saarikoski on sen säilyttänyt käännöksenä, mutta kieltämättä suomen herra-sanan toistamisessa on tietty kömpelyytensä englannin lyhenteeseen verrattuna. Toisaalta Saarikoski on jostain syystä jättänyt sen pois Richard J. Tierneyn vaalimainoksesta novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa”, Salojärvi puolestaan aiheellisesti säilyttänyt. Yksi mahdollisuus, jota joissakin englantilaisen kirjallisuuden käännöksissä on käytetty, olisi tietysti säilyttää ilmaisut Mr. ja Sir sellaisinaan.

Kuitenkin jää kysymään, miksi juuri Dublinilaisia käännettiin uudestaan, kun Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on Alex Matsonin suomennoksena (alun perin vuodelta 1946) auttamattoman vanhentunut ja sisältää kömmähdyksiä esimerkiksi latinankielisten ilmausten osalta.

Dublinilaisten ohella saatiin suomeksi Joycen ensimmäinen painettu kirja, runokokoelma Kamarimusiikkia, sekä otsikolla Pyhä, rivo rakkaus joukko Joycen Nora Barnaclelle osoittamia kirjeitä, molemmat niteet Ville-Juhani Sutisen suomennoksina.

Edellinen käännös on tärkeä sikäli, että se valaisee Joycen uran varhaisvaiheita, jossa runoudella oli oma tärkeä asemansa. Kirjekokoelma puolestaan tuo esille monipuolisen rekisterin, jossa vaihtelevat rakkauden idealisointi (”Haluan kertoa, että sielusi on minusta koko maailman kaunein ja teeskentelemättömin, ja saattaa olla, että rakkauteni tai kiintymykseni sinua kohtaan menettää kiihkostaan niin paljon juuri siksi, että olen koko ajan liian tietoinen siitä aina kun vain katsonkin sinua”) ja pornografia (”On ihmeellistä nussia piereskelevää naista, kun jokainen nykäisy saa aikaan uuden äänen”). Samoin siinä on mukana milloin mustasukkaisuutta (”Olen mustasukkainen, yksinäinen, tyytymätön ja ylpeä mies”), milloin taas huumoria (”Rakas pieni nunnaluostarityttöni”) ja arkipäivän elämän huolia (”Laita talo järjestykseen, varmista ettei kukaan vie pianoa ja katso, että vaatteesi ovat kunnossa”).

Ville-Juhani Sutisen suomennokset ovat ansiokkaita, mutta julkaisuissa on esipuheitten ja selitysten osalta ilmeisesti kiireestä johtuvia epätarkkuuksia. Niteiden lukumäärään katsoen Joycen tuotanto on suppea. Jos ajatellaan, että Finnegans Waken suomennosta, tai pitäisikö sanoa sovitusta suomeksi, joudutaan odottamaan vielä pitkään, voitaisiin kääntää pieni proosakatkelmista koostuva Giacomo Joyce samoin kuin Joycen nuoruudessaan kirjoittamat epifaniat. Nämä molemmat ovat saatavilla ruotsiksi.

Joyce-käännösten nyansseja

Tätä kirjoitettaessa odotetaan Leevi Lehdon uutta suomennosta kilpailemaan Pentti Saarikosken suomennosklassikon Odysseus kanssa. Mutta vertailukohdaksi asettuu luontevasti myös Ruotsissa vastikään ilmestynyt uusi Erik Anderssonin käännös Ulysses, joka on tullut kilpailemaan suomenruotsalaisen Thomas Warburtonin vuonna 1946 ilmestyneen käännöksen kanssa. Andersson on tuonut selkeästi esille Warburtonin merkityksen hänen omalle käännökselleen.

Anderssonin käännös on saanut yksinkertaisuudessaan vaikuttavan ulkoasun kansien jäljitellessä teoksen alkuperäistä, kirjailijan vaatimaa väriä. Kiitettävän selkeästi ladottujen runsaan 790 tekstisivun ohella mukana on Stephen Farran-Leen jälkisana, jonka tarkoituksena on yrittää ”ingjuta lite mod i förstagångsläsaren”, ja runsaan 20 sivun verran vieraskielisten sanojen ja sitaattien käännöksiä.

Formaatiltaan ja selitysosastoltaan Albert Bonnierin kustantamon julkaisema ruotsinnos on suoranainen antiteesi suosikilleni, Mondadorin kustantamalle Giulio de Angelisin italiannokselle. Mondadorin Ulisse on melkein taskuun sopiva nide, jossa on silti liki 1300 selkeästi luettavaa sivua, joista yli 200 selityksiä – Etelä-Euroopan maista löytyy todellista taitoa klassikoiden kommentoituun julkaisemiseen elegantteina niteinä.

Ulysseksen mittavan ruotsinnosniteen rinnalla ilmestyi samalla kansivärillä varustettu viehättävä pieni nide Dag ut och dag in med en dag i Dublin, jossa kääntäjä Erik Andersson kertoo kiinnostavasti oman työnsä vaiheista ja ongelmista ja jossa figuroivat myös Leevi Lehto ja Pentti Saarikoski. Lehdon osalta Andersson mainitsee tämän tavasta käyttää suomalaista kirjallisuutta kääntäessään Joycen pastisseja klassisesta englantilaisesta kirjallisuudesta. Andersson itse ei ole noudattanut menetelmää.

Kirjassaan Andersson kertoo, miten jo teoksen ensimmäinen sana tuottaa vaikeuksia: onko ’stately’ käsitettävä adjektiiviksi vai adverbiksi? Mutta ottakaamme teoksen alku hieman laajemmin. Ulysses alkaa sanoilla ”Stately, plump Buck Mulligan came from the stairhead”. Saarikoski suomentaa ”Komea, pulska Buck Mulligan portaidenpäästä”. Warburton ruotsintaa: ”Högtidligt trädde den satte Buck Mulligan fram från det översta trappsteget”, kun taas Anderssonin käännöksessä todetaan ”Buck Mulligan, ståtlig, småfet, trädde ut från trapphuset”.

Niin sujuvasti kuin Anderssonin käännös teoksen aloittaakin, vannoutunut Joycen lukija on heti valmis esittämään vastaväitteen: alkuteoksen tekstihän ei ala henkilönnimellä – ruotsinnos tuo siis tarpeettoman painokkaasti Buck Mulliganin nimen esille. Anderssonin ratkaisu näyttää olevan pikemminkin poikkeus: Warburtonin ja Saarikosken ohella esimerkiksi saksalainen (Georg Goyert), ranskalainen (Auguste Morel), unkarilainen (Miklós Szentkuthy) ja italialainen (Giulio de Angelis) käännös noudattavat Joycen sanajärjestystä.

Otan toisen yksityiskohdan: Aiolos-jaksossa oleva Myles Crawfordin huudahdus ”You bloody old Roman empire?”, jonka Saarikoski kääntää melko mitäänsanomattomasti ilmaisulla ”Vanha kirottu Rooman imperium”, on Anderssonilla saanut vastineeksi ilmeikkään ”Rena rama romerska imperium?”, jonka alkusointua tosin ei alkutekstissä ole.

Jo näidenkin parin esimerkin valossa lienee selvää, että Lehdon ja Anderssonin uusintakäännökset suhteessa sekä alkutekstiin että edeltäviin käännöksiin tulevat herättämään loputtomasti keskustelua niin yksityiskohdiltaan kuin yleisemmiltäkin periaatteiltaan. Käykööt Anderssonin, Lehdon, Saarikosken ja Warburtonin käännökset dialogia keskenään, mutta eivät vain käännökset vaan myös kääntäjien omat työtään koskevat kirjat ja kirjoitukset.

H. K. Riikonen
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori, joka on pitkään seurannut Joyce-tutkimusta ja harjoittanut itse käännöshistorian tutkimusta.