Kotimaisen kirjallisuuskeskustelun perusyksikkö on nykyään kirjavuosi. Siihen viitaten ”kirjallisuuden tilaa” luonnehditaan etenkin syksyisin Finlandia-palkintojen aikoihin. Tällöin kirjallisuudesta on kaivettu toistuvasti esiin puutteita ja epätoivottavaksi arvotettuja trendejä. Esimerkiksi kritiikki proosan juonenpiirteiden dekkarisoitumisesta onkin ollut pohtimisen arvoista, vaikka se tietysti ohittaa yleistävyydessään vastakkaiset tendenssit.

Viime syksynä kyseinen kirjallisen keskustelun tapa kuitenkin yltyi puutteiden kaivamisessaan jo sadomasokistiseksi ruoskinnaksi Suomen Kuvalehden (43/2013) jutussa ”Romaani sairastaa”. Siinä nykyromaania moititaan laimeista ja suppeista aiheista, yhteiskunnallisen ulottuvuuden puutteesta, kolmikymppisten identiteettipyörittelystä, yksitotisuudesta ja kirjallisen leikillisyyden puutteesta, yksiulotteisesta huumorista, amerikkalaistuneesta ja umpinaistuneesta ja kirjoittajakoulumaisesta otteesta, jämähtämisestä realistiseen ja modernistiseen kerrontaan jne. Toimittaja Riitta Kylänpään provokatiivinen jäsennys suomalaisen romaanin synneistä on pitkä ja unettavatoikkoinen kootessaan yhteen moitteista kliseisimmätkin.

Osa kritiikistä voi tietenkin olla oikeutettua. Hyvän ja huonon kirjallisuuden välinen kuilu on saattanut kasvaa. Onko kustannustoimittamisessa puutteita, kuten monet ovat ainakin kulissien takana jo pitempään väittäneet? On myös varmaankin vain hyvä vaatia tai kannustaa kirjailijoita tarttumaan isoihin aiheisiin, jopa kurottamaan kohti tuntematonta. Ja kirjoittajakoulutus voi luonnollisesti tuottaa paitsi hyvinkirjoitettua painavaa kirjallisuutta myös näppärää mutta tyhjää tekstiä. Tosin: jos edellistä riittää, onko jälkimmäinen oikeastaan muiden kuin työkseen paljon lukevien ongelma? Eikö ole hyvä, että moni saa yrittää?

Noin kolmannes jutun moitteista kohdistuu itse asiassa kirjalliseen julkisuuteen: henkilökeskeisen viihdejulkisuuden käytäntöihin, lehtikritiikin näivettymiseen tilan puutteessa ynnä muuhun. Nämä ovat merkittäviä ilmiöitä ja todistettavasti olemassa. Mutta miksi nekin toimittajan pääjäsennyksessä todistivat romaanin sairaustilaa? Jutussa on hyökkäävän negatiivinen sävy. Sen oikeuttamiseksi haastateltavien tasapainottelevakin pohdiskelu oli valjastettu palvelemaan yleistävää latistamista.

Miltä näyttää kirjallisuutemme reilun 20 vuoden aikajänteellä?

Tuore teoksemme Suomen nykykirjallisuus 1–2 (toim. Hallila, Hosiaisluoma, Karkulehto, Kirstinä & Ojajärvi, toim.siht. Leppihalme) tarkastelee asioita vuoden tai parin sijaan reilun kahden vuosikymmenen aikajänteellä. Se jatkaa osapuilleen siitä, mihin Suomen kirjallisuushistoria 1–3 (päätoim. Yrjö Varpio) jäi. Teos kokoaa yleiskuvaa lajeista ja kirjallisista esitystavoista sekä pohtii sitä, miten yhteiskunnallinen muutos näkyy kirjallisuuden aihepiireissä ja kirjallisuusinstuutiossa. Puolensadan kirjoittajan tarkastelussa nykykirjallisuus ei tarjoile puutteita ja puolityhjiä laseja, vaan se osoittautuu hyvin moninaiseksi ja merkitystentäyteiseksi kentäksi.

Nykykirjallisuudessa on sijansa niin kolmikymppisten identiteettikriiseillä kuin vanhempien sukupolvien kokemuksella. Jo avausartikkelissa Juhani Niemi tuo esiin sen, miten nykykirjallisuudessa vaikuttaa rinnakkain useampia ikäryhmiä kuin koskaan aiemmin: tekijöitä on ollut 1930-luvulla aloittaneista uuden vuosituhannen puolella debytoineisiin. Esimerkiksi Aila Meriluoto on julkaissut teoksiaan jokaisella vuosikymmenellä sitten 1940-luvun ja Pirkko Arhippa dekkareitaan kuudella vuosikymmenellä. Ylisukupolvisuus on ollut myös vaikutehistoriallista, kuten ovat todistaneet ”Meren pojat ja tyttäret” tai runon puolella Kari Aronpuron, Paavo Haavikon ja Mirkka Rekolan vaikutus nuoreen polveen.

Romaania ei leimaa latteus ja yksitotisuus, vaan siinä elää monia kerrostumia ja sävyjä. Proosamme, jota usein parjataan liian realistiseksi, on, toden totta, säilyttänyt todellisuutta tarkastelevan ja uudelleen ajattelevan ytimensä. Mutta se on myös kurottanut ilmaisutavaltaan moneen suuntaan: kohti uusoraalisuutta tai fantasiaa, harjoittanut mikrohistoriallista ja parodista suhteuttamista, omaksunut postmodernistisia keinoja militantin postmodernismin tuolla puolen.

Modernismin perintö taas vaikuttaa ja niveltyy uudelleen niin huumorissa kuin tajunnankuvauksen ja elämäkerrallisuuden vakavissa sävyissä. Postmodernismin korostama metafiktio on elänyt niin omillaan kuin valtavirtaan sulautuneena.

Postmodernismin korostama metafiktio on elänyt niin omillaan kuin valtavirtaan sulautuneena.

Genrekirjallisuudesta on tullut tunnustettua, ja sen lukijakunnat ovat innostuneita. Tuoreehko laji-ilmiö uuskumma on sekoittanut fantasiaa ja reaalista. Lasten- ja nuortenkirjallisuus on kerkeä tarttumaan aikaansa, ja sen keinoihin mahtuu niin fantasiaa, ironiaa kuin luokitteluja huojuttavaa kaksoisyleisön puhuttelua. Novelli ja lyhytproosa voivat melko hyvin.

Kirjaparissa eniten viitattu kirjailija on Kari Hotakainen. Miksi? Siksi, että hän on proosan eri ilmiöiden ja niiden moneuden tietynlainen ruumiillistuma. Hänen laaja tuotantonsa kytkeytyy muun muassa veijomerellisyyteen, metafiktioon, elämäkerrallisuuden buumiin ja parodiointiin, vakavanaurulliseen huumoriin, miehen kriisiin, kapitalismin problematiikkaan, elokuva-adaptaatioihin ja lastenkirjallisuuteen – julkisuuden ilmiöistä kuten kirjallisuuspalkinnoista ja brändäämisestä puhumattakaan. Toistuvasti tai näyttävästi käsittelyssä ovat myös esimerkiksi Rosa Liksom, Sofi Oksanen, Leena Krohn, Jari Tervo, Anja Snellman, Hannu Raittila, Monika Fagerholm, Kjell Westö, Vilja-Tuulia Huotarinen, Saila Susiluoto ja Arto Salminen.

Lyriikan uusia ja keskeisiä ilmiöitä 20 vuoteen mahtuu liikaa tässä listattavaksi: runon jalkautuminen lavoille ja kaupunkielämään, uudet runoliikkeet ja kustantamot, murreruno, proosaruno, kielirunous, hakukonerunous, yhteiskunnallistuva ja ekokriittinen runo, aforismin paluu… Outi Ojan, Yrjö Hosiaisluoman ja muiden katsauksissa muodostuu kuva runoliikehdinnästä, joka on ollut ällistyttävän vilkasta, etenkin suhteutettuna 1990-luvun alun lamalähtökohtiin.

Ottaessaan mukaan painokkaasti myös monikieliset ja -etniset tulokulmat – suomenruotsalaisen kirjallisuuden ohella saamelais- sekä maahanmuuttaja- ja romanikirjallisuuden – Suomen nykykirjallisuus muistuttaa siitä, että kotimaisen kirjallisuuden ”tilaa” pohdittaessa olisi hyvä ajatella myös valtakulttuurin liitännäisiä ja ulkopuolia. Lisäksi kirjallisen kulttuurin moninaisuudesta todistavat nyt yleisesti eri taiteenalojen tai välineiden rajoilla operoivat lajit: sarjakuva, populaarimusiikin sanoitukset, elokuva-adaptaatiot, verkkokirjoittaminen.

Kirjallisuuden yhteiskunta

Suomen nykykirjallisuuden kakkososa paneutuu kirjallisuuden ja yhteiskunnan suhteisiin sekä kirjallisuusinstituution lohkoihin. Kirjallisuusinstituution tapahtumia ovat olleet muun muassa taidejärjestelmän aiempaa tiiviimpi kietoutuminen markkinoihin, kustannualan uusjako, kirjailijuuden arkistuminen ja monilajistuminen sekä lukemiskulttuurien eriytyminen. Kirjallisuuskritiikki on joutunut ahtaalle, mutta vuosituhannen vaihteessa on syntynyt myös aivan uusia kirjallisen keskustelun alustoja ja areenoja.

Sanataiteessa on katseltu uusin silmin – Juha Seppälän parodisin, Sirpa Kähkösen mikrohistoriallisin ja vaikkapa Veronica Pimenoffin globaalein silmin – kansallisia kertomuksia, maisemia ja hahmoja. Siinä missä nationalismin kansallismaisema esitti panoraamanäkymää korkealta ja ylevästi, jo 1800-luvulla realistisemmat näkijät Kivestä lähtien riisuivat korkeilta paikoilta gloriaa. 2000-luvun vaihteessa Jari Järvelän kansallismaisema on puskassa.

Kirjallisuus on siis de- ja rekonstruoinut kansallista yhteisöä ja sen paikkaa. Samalla se on heijastanut entistä monikulttuurisempaa Suomea. Maahanmuuton lisääntyminen näkyy niin tekijäkunnan kuin aiheidenkin ylirajaistumisena. Uusia kulttuurisia dialogeja syntyy – varmasti, mutta osin hitaasti. Sekä kanta- että uussuomalaiset kirjailijat ovat kokeneet tarpeelliseksi käsitellä rasismia. Maahanmuuton uutuus ilmiönä heijastuu kantasuomalaisten kirjailijoiden teoksiin osin hieman etäisenä, satunnaisesti muukalaisvihamielisenäkin kuvana maahanmuuttajista.

Ekologisia aiheita löytyy varsin paljon tieteiskirjallisuudesta ja dekkareista mutta myös lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä runoudesta. Seksuaalisuutta ja sukupuolta on sitäkin käsitelty selvästi yhteiskunnallisessa kehyksessä. Yhtäältä oikeus toteuttaa omanlaistaan seksuaalisuutta on aiempaa suurempi ja monimuotoisempi, toisaalta seksuaalisuus on vallan kohde ja sitä säädellään ikään kuin mielen sisälle hiipien mainosten ja seksuaalisuuden kauppatavaraistumisen kautta.

Kapitalismin käytännöistä ja luokkaeroista kertovaa proosaa ja näytelmäkirjallisuutta on runsaasti. On kuvattu tuotannollisiin siirtymiin liittyviä kaaria ja työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa, parodioitu uusliberalistista puhe- ja ajattelutapaa ja satirisoitu sen ihmiskuvaa. Kirjallisuuden brändäys on koettu ongelmalliseksi. Markkinakapitalistisen vallan perusasetelmia on nostettu esiin dystopioiden kautta. 1990-luvun lamakokemus on saanut realistiset tulkkinsa. Luokkaeron pohtiminen on palannut kirjallisuuteen. Sanataiteen kriittisessä katsannossa kapitalismi ei ole vain taloutta, vaan tuottaa kauppatavaroiden ohessa ideologiaa, mielentilaa, törmäyksiä, jopa ruumiita.

Yhteisöllisyys, iso aihe

Siinä missä 1980- ja vielä 1990-luvunkin kirjallisuudessa pohdittiin etenkin yksilöllisen identiteetin ongelmia ja äärimmillään hukattiin täysin yhteys muihin (vrt. ns. pahan koulukunta), on noin 1990-luvun lopulta alkaen etsitty uutta yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisten kysymysten paluuseen viitataan sekä Leena Kirstinän ja Risto Turusen proosakatsauksessa että Erkki Seväsen luonnehdinnoissa kirjallisuuden yhteiskunnallisesta kehyksestä. Kirstinän ja Turusen mukaan yhteisöllisyyspyrkimystä edustaa etenkin perheiden ongelmien käsittely ja hylättyjen lasten aihelma – kulminaatiopiste, josta viimeistään on käännyttävä takaisin kohti yhteisöllistä ja yhteiskunnallista välittämistä (vrt. myös Saija Isomaan artikkeli teoksessa Kiviaholinna, 2013).

Hanna Suutela puolestaan toteaa näytelmäkirjallisuuskatsauksessaan yhteisöllisen draaman vahvaksi suuntaukseksi ja viittaa esimerkiksi dokumenttiteatteriin ja Sirkku Peltolaan. Uutta yhteisöllisyyttä rakentaa myös proosakerronnan mikrohistoriallinen ote: kerrotaan pienistä ihmisistä, unohdetuistakin ihmisryhmistä sankareiden sijaan, ja sikäli kuin kerrotaan kansallisista sankareista, heidät lasketaan jalustalta muiden joukkoon käyttäen erilaisia kirjallisia keinoja. Lisäksihän monikulttuuristen aiheiden nousu 2000-luvun alussa sekä kirjailijakunnan ylirajaistuminen ovat tuoneet kirjallisuuteemme uusia yhteisöllisiä kysymyksiä.

Itse asiassa yhteisöllisyyden paluu tai kaipuu on ilmiö, jota lukija voi tarkkailla läpi koko kirjaparin. Joskus ilmiö esiintyy kirjallisuudessa piiloisesti, kuten hyvässä sanataiteessa voi tapahtua. Ajatellaanpa sitä mosaiikkista romaanimuotoa, jonka kirjallisuuteemme toi 2000-luvun alussa Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita (2003) ja jota sittemmin edustaa muun muassa Turkka Hautalan Salo (2009). Tämä muoto sijoittuu jännittävällä tavalla yksilöistymisen tendenssin ja yhteisöllisyyden perään kysymisen väliin. Siinähän kerrotaan rajatuista yksilönäkökulmista käsin, mutta lukijalle annetaan hahmotettavaksi taustalla vilahtelevien yksityiskohtien keskinäisiä yhteyksiä.

Yhteisöllisyyden kaipuu vilahtelee tietysti myös teemoissa ja henkilöasetelmissa.

Näin mosaiikkinen romaanimuoto toimii pedagogisesti kehottaen meitä näkemään yhteisöllisen verkon yksilönäkökulmien takana. Tämä romaanimuoto on hieman kuin Liksomin 1980-luvulla lanseeraamaa lyhytproosaa, mutta kääntyneenä takaisin kohti keskinäistä yhteyttä.

Yhteisöllisyyden kaipuu vilahtelee tietysti myös teemoissa ja henkilöasetelmissa. Erityisen selvää se on Mikko Rimmisellä, jonka Pussikaljaromaanissa (2004) on pääosassa kolmen ”veljeksen” miniyhteisö. Se toimii sekä keskenään lojaalisti että pysähtyy tarinan loppupuolella auttamaan muita apua tarvitsevia – osoittaen vaelluksellaan ”välittämisen muotoja”, kuten kertoja sanoo. Rimmisen Nenäpäivässä (2010) yhteyden ja yhteisöllisen olemisen kaipuu on höpsön päähenkilön painava haave. Pölkyssä (2007) taas on periaatteessa tarinan ulkopuolinen kertoja, joka kuitenkin laskeutuu kerrottaviensa tasolle ja eläytyy heihin niin, että kun henkilöiden näkökenttää peittää sankka sumu, peittää se myös kertojan näkymän. Rimmisen romaaneja leimaa hapuilu kohti solidaarisuutta – avointa, myötäelävää yhteydentuntoa.

Mitä voidaan tai ei voida sanoa?

Mitä kotimaisesta nykykirjallisuudesta voitaisiinkaan tiivistäen sanoa? Varmalta näyttää se, että nykykirjallisuudessa on sinne tänne vetäviä tendenssejä, joiden lopputuloksena sanataiteessamme kukkii ennennäkemättömän rikas lajikirjo, rajoja kunnioittamaton juuririhmasto ja elävä institutionaalinen aluskasvillisuus.

Entä mitä Suomen nykykirjallisuus 1–2:n perusteella ei ainakaan voida sanoa? Esimerkiksi, sairastaako romaani, niin kuin Suomen Kuvalehti väitti? Tarkastellulla aikajänteellä – noin 1990–2012 – sellainen olisi kovin liioiteltu päätelmä. Epädramaattista sanoa, mutta ihan terve se tutkijoiden silmissä tuntuu olevan.

Spesifimmin ottaen vaikkapa väitteet, että aiheet olisivat litistyneet tai kerronta leimallisesti amerikkalaistunutta ja viihteellistynyttä, ovat liian karkeita yleistyksiä – osittain päteviä pelkoja, eivät laajasti toteutuneita kehityksiä. Entä vaikuttaako teistäkin teoksemme kenties luettuanne siltä, että olisi jo perusteltua lopettaa iänikuinen valitus suomalaisen proosan yksitotisesta realistisuudesta?

Nykykirjallisuuden moninaisuudesta ei saa kiinni yleistävin latistuksin.

Kirjallisessa julkisuudessa on kyllä selvästi monia ongelmakohtia – niitä teoksen instituutio-osio perkaa pitkällisestikin – ja kirjallisuuden olemusta vääristäviä linssejä, esimerkiksi kohuhakuiset otsikot, mutta kirjallisuus itse, runosta draamaan ja proosaan, voi kosolti kirjallista pintajulkisuutta paremmin.

Jussi Ojajärvi
Kirjoittaja on kirjallisuuden yliopistonlehtori Oulun yliopistossa, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja yksi Suomen nykykirjallisuus 1–2:n toimittajista ja kirjoittajista.