Jos kirjallisuuskriitikot jossain muistuttavat kirjailijoita, niin itseoppineisuudessa. Kirjailijaksi sen paremmin kuin kriitikoksikaan ei ole varsinaista ammattikoulutusta, vaikka molemmista tekstilajeista järjestetään akateemisiakin kursseja. Opastusta luovaan kirjoittamiseen on tietysti tarjolla paljon enemmän kuin ohjeita ankaran makutuomarin uralle, mutta suhdanne on ymmärrettävä. Yksi kriitikko riittää upottamaan tuhat kirjailijaa. Eikä siihen välttämättä tarvita muuta kuin vaikeneminen.

Ani harva kriitikko tunnistaa itsessään aktiivista vallan käyttäjää. Kriitikon ammattikuva on heikompi kuin kirjailijan, eikä etujärjestömme Suomen arvostelijain liitto SARV ole näkyvillä julkisuudessa edes sen vertaa kuin Suomen Kirjailijaliitto. Pikemminkin kriitikko tulee kommentoineeksi muita aktiivisia portinvartijoita, kustantajia, tutkijoita, palkintoraateja. Heihin verrattuna kriitikko on ainoastaan reaktiivinen, muiden valinnoista voimansa ja äänensä saava vastakirjoittaja. Lehtien kulttuuritoimituksissa kriitikko on hyvin pieni nappula kustannuspolitiikan ja toimitusten välisessä valtakamppailussa.

Ehkä internet muuttaa vähitellen kriitikon näkyvyyttä. Verkko tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia taustoittaa kriitikon makumieltymykset. Kriitikko voi linkittää arvostelun kotisivuihinsa, joilla hän on vapautunut puhumaan kirjasta keskeltä luku-urakkaansa, tai hän voi palata arvosteluun uusilla tulkintakierroksilla. Verkkoyleisöä voidaan kouluttaa ymmärtämään, miten kriitikko valitsee lukijaroolin viestimen tai tilanteen mukaan. Lukijarooli voi olla journalistisesti painottunut, jos kriitikko haluaa painottaa ajankohtaisen teoksen uutisarvoa. Kyseessä voi olla myös vaikkapa uskollisen ihailijan rooli – mikäli kriitikko haluaa ottaa kantaan teoksen merkitykseen kirjailijan uralla.

Kriitikko voi käyttää rooliaan lajityypin fanina myös silloin, kun hän haluaa käsitellä kirjaa esimerkiksi dekkarin omilla, taiteellisesta laadusta riippumattomilla kriteereillä. Kaikki lukijaroolit ovat moraalisesti mielekkäitä, koska jokaisessa roolissa kriitikko tulkitsee ja kirjoittaa yhtä vakavissaan kuin kuka tahansa veroisensa lukija.

Kriitikko kehittyy fanilukijana

Kriitikko on niin kuin suurkeittiön kokkimestari, joka maistelee muiden tekemiä keitoksia mutta pyrkii säilyttämään oman makuaistinsa ainutlaatuisuuden. Vaikka kriitikoiden makutottumukset lienevät kohtuullisen konservatiivisia, ja voimme syyllistyä kirjojen jäykähköönkin luokitteluun, olemme sittenkin oppositiossa sanataiteen viihteellistymistä ja massatuotantoa vastaan. Matkallaan kirjailijalta lukijalle teos on jo lokeroitunut useammalla tavalla kuin kriitikko osaisi sitä nimetä. Hyvä kriitikko sen sijaan ehdottaa kirjalle aivan uusia konteksteja, sellaisia asiayhteyksiä, joiden vaikutusta kirjailija tai kustantaja ei ole tullut ajatelleeksi.

Kriitikko tekee nimen omaan ehdotuksia, tarjouksia keskustelunavauksiksi. Voisiko sinkkuromaaneita tarkastella tyttökirjallisuuden työnjatkajina? Voisiko Jyrki Vainosen surrealismille ja Nalle Valtialan merkityksenetsintätarinalle löytyä yhteinen paikka ’semioottisina romaaneina’?

Uusien kontekstien ehdottamiseksi kriitikolla on oltava riittävästi lukeneisuutta. Jotkut seuraavat ulkomaista kirjallisuuskeskustelua, toiset esimerkiksi tutkimuskenttää. Tutkijataustaisen kriitikon etuna voi olla se, että hänelle kirjallisuus on tekstejä, ei teoksia ja taiteilijoita. Hän unohtaa aktiivisesti sen lisäarvon, jota julkkismedia tyrkyttää Arno Kotron tai Jari Tervon kaltaisille tuotemerkkikirjailijoille.

Useilla päivälehtien kirjallisuuskriitikoista on jonkinlainen tutkijan tai toimittajan tausta, kun taas taiteilijakriitikon tekstiä tapaa todennäköisimmin kirjallisuuden erikoislehdestä. Taiteilijakriitikon laatima vertaiskritiikki voi purkaa kirjallisuuden matala/korkea -suhdanteita, rajanvetoja siitä, keiden teokset voidaan nostaa arvokirjallisuudeksi.

Journalistitaustainen kriitikko hallitsee puolestaan medialukutaidon. Esimerkiksi Hämeen-Anttilan pariskunnan kirjoja ei voi lähestyä ilman, että osaa tulkita akateemisesta kirjailijakuvasta säteilevää lisäarvoa. Kun arvostettu kulttuurihenkilö julkaisee kömpelön viihderomaanin, kriitikolta vaaditaan suhteellisuudentajua, että hän pystyy käsittelemään teosta pelkästään esteettisillä kriteereillä.

Vaikeimpia tapauksia ovat Arto Paasilinnan tai Laila Hietamiehen kaltaiset urakirjailijat. He ovat pystyneet luomaan pitkällä tuotannolla oman lajityyppinsä. Kriitikot eivät koe mielekkääksi arvioida heidän teoksiaan enää romaaneina vaan pelkästään ”paasilinnoina” tai ”hietamiehinä”. Ilkka Remes näkyy saavuttaneen samanlaisen itseriittoisen aseman jo levikkinsä suuruudella. Remeksen teoksista kirjoittaessaan kriitikot luopuvat kriittisyydestään ja
osoittavat samanlaista kansallishenkeä kuin mitä kulttuuriväki osoittaa Nokian menestyksen edessä: jos kekseliäisyyden mittakaava vetää vertoja kansainvälisesti, sisällön ja tyylitajun puutteista ei tarvitse enää huomauttaa.

Genrekritiikki päivälehdissä ja genrelehdissä

Genrelle eli kirjallisuudenlajille omistautuneessa erikoislehdessä julkaistu kritiikki osoittaa, että genrekritiikillä on eri tarkoitus kuin tavallisilla arvosteluilla, joissa teos pyritään sijoittamaan ylipäänsä kirjallisuuden traditioon.

Erästä seminaaria varten tekemässäni tutkimuksessa vertailin kahden genrekohtaisen kirjallisuuslehden arvosteluja. Esimerkkilehtinäni olivat scifi- ja fantasiaharrastajille suunnattu Portti-lehti sekä dekkariharrastajille suunnattu Ruumiin kulttuuri. Yhteistä näiden lehtien kritiikeille oli ensinnäkin se, että arvosteluosasto vei huomattavan ison osan sisällöstä; sivumäärän perusteella kyseessä oli lehden tärkein osasto. Toiseksi silmiinpistävää oli se, kuinka mielivaltaisesti valittiin teosten kuvailuun sopivia asiayhteyksiä. Ajankohtaisiin mediailmiöihin viitattiin kytkentöjä perustelematta.

Genrelehdissä suhtautuminen lajiin on konservoiva: laji halutaan nähdä yhteisenä ja muuttumattomana. Arvosteluissa ei kommentoida genrerajojen venyttämistä, ei edes silloin, kun kyse on selvästi alalajiin kuuluvasta teoksesta, esimerkiksi aikamatkatarinasta tai patologidekkarista. Lajimääritelmiä käytetään teosten kuvailuun ja epäsuorien ostosuositusten antamiseen, mutta lajirajoja harvoin kyseenalaistetaan eikä lajihybrideihin syvennytä teosten lähtökohtien perusteella. Genrearvostelu tuntuu olevan ensisijaisesti kuluttajasuojan asialla.

Genrearvostelu muistuttaa taiteilijakriitikon harjoittamaa vertaiskritiikkiä, jossa arvostelu on viesti kahden makumieltymyksiltään samanlaisen taiteensuosijan välillä. Jos vertaa tällaista lajiharrastuksen sisällä tapahtuvaa arvostelua Merja Hurrin esittämään jaotteluun (Kulttuuriosasto, väitöskirja 1993) esteettisestä, journalistisesta ja popularisoivasta kritiikistä, ero päivälehtikritiikkiin käy selväksi.

Popularisoivaa genrekritiikki on sikäli, että se kirjoitetaan läheiselle viiteryhmälle ja sillä pyritään vaikuttamaan tulevan lukijakunnan suuruuteen. Toisaalta genrekritiikki on selvästi alansa asiantuntijoiden tekemää ja sikäli esteettisesti painottunutta – esteettiset kriteerit eivät vain tule suoraan esille arvostelun kielessä, ne oletetaan lehden lukijoita ja tekijöitä yhdistäviksi kirjoittamattomiksi säännöiksi. Siksi genrekritiikin tutkiminen on oikeastaan vielä vaikeampaa kuin päivälehtikritiikin, joka sentään pyrkii myös opettamaan jotakin lukijakunnalleen.

Toisaalta kriitikolle ei synny suhteellisuudentajua, jollei hän koe jotain genreä omakseen. Tunnistaessaan itsensä jonkin lajityypin fanilukijana kriitikko huomaa, että hän on säilyttänyt lapsenuskonsa ensimmäisen lukukerran viattomuuteen, vaikka osaakin diagnosoida ensivaikutelmaa kaikenkokeneen rutiinilla. Mitä hurmioituneemmin kriitikko paljastaa empaattisen lukutapansa yhden kirjailijan teosten kritiikeissä, sitä enemmän hänen muut arvionsa näyttävät objektiivisilta. Näin kriitikko ainakin toivoo. Ilkka Remeksen teoksia arvioidessaan kriitikot iloitsevat paljastaessaan olevansa lähtökohdiltaan ihan yhtä empaattisia lukijoita kuin suomalaisten suuri enemmistö.

****
Markku Soikkeli on tänään 11.2.2006 saanut Tampereen yliopiston Vaaskivi-plaketin, joka myönnetään suomalaiselle arvostelijalle kirjallisuuden tai teatterin piirissä tehdystä arvostelutyöstä. Soikkeli sai Essi Renvallin suunnitteleman plaketin sekä 5000 euron palkintosumman työstään monipuolisena kriitikkona ja mm. verkkokirjoittamisen pioneerina.